28. huhtikuuta 2017

Pääkirjoitus, huhtikuu 2017

Essee on hämärä laji


Auki-lehden tämänkertainen numero on syntynyt luovan kirjoittamisen opiskelijoiden tietokirjoittamisjaksolla. Yksi tietokirjoittamisen lajeista on essee.

Hyvä essee on kaikkea muuta kuin hämärä, mutta sekaannusta aiheuttaa lajikäsite.

Kaunokirjallinen essee yhdistää faktan ja fiktion. Mielikuvitusta ja ylilyöntejä voi käyttää rajattomiin kunhan tietää mitä tekee. Sehän pätee kaikkeen kaunokirjallisuuteen.

Essee on ajatuskoe, yritys ajattelemiseksi.  Juuri yritys kiehtoo. Vastausta ei tarvita, mutta kysymys, yritys on oltava.

Essee on keskustelua kirjoittamalla. Lähtökohtana on jokin tapahtuma tai ilmiö, johon kirjoittaja ottaa eri katseluasentoja. Tärkeää on tarkkuus ja yksityiskohdat, mutta myös ilmiön ankkurointi ympäristöön ja aikaan sekä syvyyssuuntaan, toisiin aikakausiin ja mielen salaisiin kerroksiin, leikittely, assosiaatiot ja mielikuvitus.

Esseistille kuuluu kekseliäisyys, kyky saattaa yhteen yllättäviä asioita.  Se voi näkyä jo aiheen valinnassa kuten amerikkalaisen Joyce Carol Oatesin esseessä Nyrkkeilystä (2009, alkuteos On Boxing 1987).

Oates oli aiemmin käsitellyt esseissään vain perinteisiä kirjallisuusaiheita, eikä nyrkkeilyä ole totuttu pitämään naiskirjailijan aiheena. 

Oatesilla onkin esseelle ominainen persoonallinen lähtökohta: isä oli vienyt hänet jo lapsena katsomaan otteluita ja hän oli ollut kirjeenvaihdossa joidenkin ammattinyrkkeilijöiden kanssa. Hän tuntee lajin historiaa ja aihetta käsittelevää kirjallisuutta, jota hän myös esseessä esittelee.

Esseessään Oates tekee rohkeita rinnastuksia. Hän vertaa nyrkkeilyottelua klassisten tragedioiden verisiin loppunäytöksiin ja etenee siitä käsittelemään koko inhimillisen kulttuurin kamppailuun perustuvaa luonnetta ja ihmisen primitiivisyyttä:

"Kirkkaasti valaistussa kehässä ihminen on in extremis, suorittamassa atavistista riittiä tai agonia (kamppailua) suoden mystistä lohdutusta niille jotka voivat osallistua sellaiseen draamaan vain toisen kautta: elämän draama lihassa."

Määritelmässä on jotain koko esseen lajista. Kirkkaasti valaistu kehä, mystinen lohdutus, elämän draama - eivätkö ne ole esseetä?


Marja-Riitta Vainikkala
Luovan kirjoittamisen opettaja



Kuva: Marja-Riitta Vainikkala

Viha turvavöissä

Ajelin muutama päivä sitten aamuruuhkassa töihin. Kuuntelin rauhallista musiikkia ja mietin tulevaa työpäivää. Yhtäkkiä se taas tuli − ärtymys. ”Mitä tuo jonon ensimmäinen puuhaa, valot vaihtuivat ajat sitten! Yrittääkö tuo Volvo oikeasti kaahata eteeni?! Taidan vähän kiihdyttää, ei minun kanssani kannata kilpa-ajaa.” Tämä työmatka herätti mielenkiinnon tarkastella vihaa, aggressiota, raivoa ja niiden syitä, seurauksia ja mahdollisia hallintakeinoja.
   Kukapa ei olisi tuntenut vihaa. Vihan avulla ihminen voi määritellä oman rajansa ja tilansa sekä puolustaa ja suojata itseään. Se voi olla keino motivoitua, aloittaa ja toimia. Viha on osa jämäkkyyttä, ja taitavasti käytettynä se ei näy ulospäin. Mielenterveysseura tuo esille vihan välttämättömyyden eloonjäämisen ja selviytymisen taistelussa. Useinkaan ihmisen ei tarvitse nykyisin tuossa mielessä eloonjäädä tai selvitä, mutta viha on säilynyt tapana reagoida.
   Vihan taustalla voi olla loukkaus, turhautuminen, hätä, kykenemättömyys, umpikujan tunne tai ahdistus. Hallitsemattoman vihan seurauksia voi olla toisten loukkaaminen, satuttaminen, alistaminen tai kiusaaminen. Pitkään jatkunut vihamielisyys vie paljon voimia. Vihan kokemus lisää vihamielisyyttä, siksi vihan kierteen katkaisussa tyynnyttämisen ja rauhoittamisen opettelulla on keskeinen merkitys.
   Aggressiivisuus on yksilökohtaisesti vaihteleva ominaisuus, näin myös liikenteessä. Liikenneturvan mukaan epäasiallinen käytös ei kuitenkaan ole lisääntynyt liikenteessä. Päinvastoin kohteliasta käyttäytymistä on aiempaa enemmän.
   Liikenneviha voi nousta turhautumisesta, kun tielle tulee este, joka estää normaaliksi koetun etenemisen. Liikenneraivoa on eritasoista: se voi olla tavalliseksi ärsyyntymiseksi luokiteltavaa tai varsinaista liikenneraivoa, jolloin taustalla on usein ihmisen muut ongelmat. Liikennepsykologi Mika Hatakan mukaan liikenneraivo kehittyy helposti luonteenpiirteestä tavaksi. Väsymys ja stressi lyhentävät usein pinnaa ja herkistävät liikenteen epäkohdille.
   Rattiraivolla tarkoitetaan aggressiivista tunnetilaa, joka valtaa moottoriajoneuvon kuljettajan, kun hänen mielestään muut eivät osaa ajaa. Henkilö saattaa käyttää voimakkaista ilmaisuja tai jopa ajotavallaan pyrkiä opettamaan muita liikenteessä olijoita. Rattiraivo voi näyttäytyä esimerkiksi torvensoittamisena, ohimon osoitteluna, keskisormen näyttelynä, valojen vilkutteluna, nyrkinheristämisenä, liian lähellä ajona ja ”näpäytysohituksina”.  
      Liikenneraivoon vaikuttaa se, että kanssakulkijat jäävät tuntemattomiksi. Toisen virhe nähdään usein henkilökohtaisena loukkauksena, kun taas oma virhe nähdään inhimillisenä erehdyksenä. Siksipä keinona hallita liikenneraivoa voisi olla siis toisen virheiden inhimillistäminen. Liikenneturvan yhteyspäällikkö Eero Kalmakoski nostaa esille liikennekäyttäytymisen mallioppimisen. Mallioppimisen lisäksi liikenneraivoon voi mielestäni vaikuttaa tiedostamalla oma tapa toimia.
   Jatkan vihatutkimustani kiinnittämällä huomiota liikennekäyttäytymiseeni, ja sitä kautta miettimällä, onko liikenteessä oma hermostuminen mahdollista saada kuriin tai ainakin vähenemään. Jo pelkästään tämän ilmiön tiedostaminen on rauhoittanut ajoani muutamana aamuna. Ehkä minusta voi tulla rauhallisempi kuski – itseni, muiden tielläliikkujien ja malliani seuraavien vuoksi.


Anne Ahonen

Kuva: https://pixabay.com/fi/liikenne-valtatie-valot-y%C3%B6-tie-332857/

Kirjoittajakurssit ovat ryhmäterapiaa

Kirjoittaminen on terapiaa. Sitä käytetään terapiamuotona ja se on oiva tapa saada sisimpäänsä lähempään tarkasteluun. Se on myös hyvä purkautumiskeino. Hohdon sisäkannen kirjailijaesittelyssä Stephen King sanoo kirjoittamisestaan näin: ”On onni, että pystyn kirjoittamaan pois pelkoni. Minun pakkomielteeni lyövät kaupaksi. Maailma on täynnä pehmustettuihin selleihin suljettuja hulluja, joilla ei ole tätä mahdollisuutta.”

Voisimmeko lisäämällä luovaa kirjoittamista lisätä myös kansakuntamme hyvinvointia?

Kirjoituskurssien ainoa hyöty ei ole opettaa ihmisiä kirjoittamaan tai herättää heidän uinuva luovuutensa. Ryhmässä kirjoittaminen on rohkeuden kasvattamista. Meillä suomalaisilla on kansantautina huono itsetunto ja kaupanpäällisinä lukuisat estot. Mikäpä olisi parempi keino päästä peloistaan ja ahdistuksistaan kuin lukaista kurssikavereilleen oman pääkoppansa tuotoksia ääneen? Kirjoituskursseilla se on melko turvallista, sillä opettajat ovat kannustavia ja löytävät kaikista teksteistä jotain positiivista. Lisäksi kurssilla istuvien kohtalotovereiden päässä liikkuu sama pelko toisten hyväksynnästä. Muiden tekstit kuulostavat aina upeilta, mutta siinä joukossa huomaa oman tekstinsäkin pärjäävän.

Ensimmäinen pulahdus avantoon on pelottavaa. Sitä saattaa seisoskella laiturilla pitkään ja tuumailla. Sitten paine käy liian suureksi. Kokeneet uimarit menevät ohi ja polskahtavat veteen posket punaisina. Kun he nousevat ylös vedestä, heidän kasvonsa ovat täynnä hymyä. Lopulta sisimmässä tuntuu siltä, että jos ei heti mene veteen, sisuksissa poksahtaa jotain. Kuin miljoonat kuplat työntäisivät samppanjapullon korkkia auki. Sitä pulahtaa veteen ja kokee suuren helpotuksen. Ei se niin vaikeaa ollut. Seuraava kerta on jo paljon helpompi.

Sama on omien rustailujensa paljastamisen kanssa. Sitä kirjoittelee tekstejä ja hautaa ne perukoihin. Kuitenkin tekisi mieli näyttää ne jollekin, mutta mitä jos se joku ei tykkää niistä? Kirjoituskurssilla kaikkien tekstit tulevat luetuksi ja se ensimmäinen kerta onkin jännittävää. Mahassa kipristelee ja kouristelee kun odottaa omaa vuoroaan. Viime tingassa tekisi mieli vielä vetäytyä pois. Mutta teksti luetaan ja se tuntuu hyvältä. Seuraavilla kerroilla jännitys vähenee ja lopulta sitä jo odottaa, miten oma teksti otetaan vastaan.

Ajatus rohkeuden, itsetunnon lisäämisestä on houkuttelevaa. Samoin estojen ja pelkojen vähentämisestä. Kaiken tämän saa aikaan kirjoittajakursseilla yhdessä kirjoitetut ja luetut tekstit. Mikä vastuu ryhmänvetäjällä onkaan! Kuinka helposti negatiivinen ilmapiiri tai kömpelösti annettu palaute saattavat romuttaa orastavan rohkeuden siemenen? Todellista ryhmäterapiaa parhaimmillaan.


Nimim. Fatosh

Kuva: https://pixabay.com/fi/kaste-avanto-jordania-mets%C3%A4-luonne-1171270/

Heinäniityllä

Pauli ja samanikäinen pikkuserkku, Maija, ajavat maatilan lehmiä kesälaitumelle aamulypsyn jälkeen. Aamukaste helmeilee vielä kärrytien pientareiden heinillä, haisee lehmänlannalle ja muraiselle kärrytielle. Johtajalehmä tietää, minne se on menossa. Paimenten ei tarvitse huolehtia muusta, kunhan itse pysyvät lehmäjoukon mukana. Lehmät menevät vauhdilla aukinaisesta veräjästä laitumelleen.
   Heinänteko niityllä on joka vuosi yksi viikko ennen peltoheinän tekoa. Siihen osallistuminen sukulaismaatilalla sopii hyvin Paulin muihin kesän tekemisiin, ja on hänelle mieluista. Hän oli tullut polkupyörällä edellisenä iltana sukulaistilalle. Tunnin pyörämatka pitkin soratietä läpi usvaisten peltojen ja lämpimien metsätaipaleiden siirsi ajatukset kotoa maatilan maailmaan.
   Pauli ja Maija jatkavat pitkin kärrytietä läpi matalakasvuisen merenrantakoivikon heinäniitylle. Heidät lasketaan heinänteon apujoukoksi kaksitoistavuotiaina, haravointiin sopiviksi. Tilan isäntä ja Maijan kaksi vanhempaa sisarta olivat lähteneet niitylle jo aamulypsyn aikaan hevoskyydillä.
Heinäniitty aukeaa matalaa luonnonheinää kasvavana tasankona. Niityn taustalla erottuu kaislaa kasvava merenranta. Aurinko paistaa. Niittyaukea leyhähtää lämpimästi. Tuoksuu märälle niitetylle, heinälle ja menneen vuoden kaisloille. Tulotien vierellä, koivikon reunassa on pieni harmaa, pyöröhirsinen lato. Sen seinustalla on niittokoneen huoltoon työvälineitä, päällysvaatteita ja sahtitonkka auringolta suojassa. Ladon vastakkaisella puolella niittyä se rajoittuu kapeaan, hiljalleen virtaavaan jokeen, joka laskee mereen niityn reunassa.
Tilan isäntä ajaa hevosen vetämää niittokonetta. Leikkaavan terän taakse hän on rakentanut runsaan metrin mittainen saranoidun puulaatikon, jonka pohja on tehty sormen paksuisista rautatangoista. Niittokoneen ajaja voi narusta vetämällä nostaa laatikon takaosan ilmaan. Niitetystä vähäisestä heinästä syntyy näin isompia kasoja. Vanhemmat lapset kokoavat haravoimalla edellisen päivän niitettyjä heinäkasoja isommiksi läjiksi.
   Pauli ja Maija alkavat haravoida sen päivän niitettyä heinää ohuiksi kasoiksi, vanhemmat lapset jatkavat edellispäivän kasojen kokoamista. Tehdään työtä tunti. Sen jälkeen kokoonnutaan ladolle ja nautitaan raikkaasta sahdista. Se on herkullista, kylmää, poreilevaa ja vähän kirpeää ja kuplivaista, menee nenään. Uusi tunnin työrupeama irrottaa hien työjoukon selkiin, paidat kastuvat. Työ taukoaa, kun tilan emäntä saapuu ladolle. Se on merkki ruokatauosta.
   Emäntä keittää nuotiolla nokipannukahvit. Heinäntekoväki syö tilan emännän leipomaa ruisleipiä paistetuilla munilla päällystettynä. Ne maistuvat heinäntekojoukolle. Vanhempi väki juo päälle pullakahvit. Pauli ei juo kahvia, mutta ottaa pullan kyytipojaksi persouttaan mukillisen sahtia. Väki makoilee ruoan jälkeen koivikon varjossa. Pauli kävelee niityn poikki joelle haukia silmustamaan. Hän muistaa joen muodot edelliseltä kesältä. Hän taittaa pitkän heinän niityn reunasta, tekee siihen silmukan ja asettuu pitkäkseen varjoon joen rantaan niin, että joen reunaan paistaa aurinko. Siinä on haukien paistattelupaikka. Hitaasti ja äänettä Pauli laskee silmukkaheinän veteen ja tarkastelee vettä ja pohjaa joen reunassa. Ilma tuskin liikkuu, muutama sinisiipi ja sudenkorento lentelevät veden pintaa hipoen. Pieni hauki ilmestyy Paulin näkökenttään, se liikkuu laiskasti aivan liki lämmintä joen törmää ja tulee Paulin ulottuville. Pauli siirtää hitaasti heinäsilmukan kalan eteen ja ohjaa hitaasti liikkuvan kalan niskaan. Veto heinästä tasaisesti mutta rivakasti tuo hauen rantaheinikkoon. Onnistui. Pauli kalauttaa kalan tainnoksiin oksan kalikalla ja sen jälkeen pukkaa sen kiduskaaren alta roikkumaan oksan haarukasta. Hän palaa kevein askelin muun väen tykö. Tilan emäntä lupaa perata kalan ja valmistaa siitä ruokaa.
   Heinänteko jatkuu. Reilu tunti kuluu niittourakan loppumiseen. Isäntä ja muu väki pitävät taas sahtitauon. Loppupäivän isäntä ajaa hevosta kumipyöräkärryillä pitkin niittyä, ja vanhemmat lapset nostavat hangoilla heinäkasoja kärryn lavalle. Edellisenä päivänä niitetystä heinästä kertyy kaksi kärryllistä. Sen vanhemmat lapset hankoavat kärryiltä latoon. Heinän kokoamisen aikana Pauli ja Maija saavat oman haravointiurakkansa valmiiksi. Työ päättyy. Yhteen ääneen heinäväki toivoo aurinkoisen poutasään jatkuvan seuraavan päivän puoleen päivään. Silloin käydään keräämässä kaadetun heinän loput latoon. Paluu tilalle on mukavaa, istutaan hevosen vetämän kärryn lavalla. Lepo lämpimässä tuo raukeuden jäseniin ja mieleen.
   Tilalla on päivän pääruoka odottamassa heinäväkeä. Pauli saa lautaselleen paistetun hauen. Hän nauttii ruisleivästä, tilalla kirnutusta voista ja kirnupiimästä. kalakin maistuu, ruotoja tosin on yllälti. Hän kiittää emäntää, joka kertoo oman karjansa maidon rasvaprosentin olevan neljä ja puoli, kyläkunnan parasta.
Ruokailun jälkeen tauolla ennen saunan lämmittämistä Pauli kiipeää ullakolle ja valikoi mieluisimmalta vaikuttavan Pellervo-lehden ja alkaa lukea nukkumasohvalla. Lehdessä kerrotaan mielenkiintoisia tarinoita maalla elävistä ihmisistä, heidän työstään ja työkoneistaan sekä monenlaisesta uudesta maatiloilla. Pellervon luku on Paulin maatilavierailun huippukohtia. Lehdessä kerrotaan maailmasta, johon Pauli kaupunkilaispoikana saa vähäisen tuntuman vain lyhyillä käynneillään maatilalla.
   Illansuussa Pauli tilan häntä vanhemman pojan kanssa lämmittävät savusaunan ja taittelevat saunavastat kylpijöille. Siteen teko vastaan on vielä vaikeaa, vaikka isä oli keväällä sen teon opettanut. Lämmittäjien tehtävään kuuluu ensimmäisinä saunojina lakaista lauteilta noet ja tuoda ulkoa kävelyrallit saunan maalattialle. Saunan kiuaskivien röykkiön päällä on valurautapata kuumaa vettä. Pojat lyövät häkälöylyt, kiipeävät lauteille ja sulkevat räppänän. Sauna on tasaisen lämmin. Pauli heiluttaa kiukaan päällä vedessä kastelemaansa vastaa. Siitä tippuu pisaroita kiuaskiville. Tasainen, pehmeä löyly hivelee kylpijöitä, vettä ei tarvitse lyödä kiukaalle. Savun ja seinähirsien pihkan haju täyttää tilan. Ei kitkua. On ihanaa. Pojat peseytyvät ja siirtyvät pihapolkua pitkin sisälle taloon. Heidän mielestään sauna on valmista väen kylvettäväksi.
   Tee ja voisilmäpulla-tarjoilu päättävät päivän. Pojat nousevat nukkumaan ullakolle. Vuodepeittona heillä on leveä raanu. Pauli kehuu petikaverillensa päivän mukavuutta. Talon pojan mielestä päivä oli tavallista arkea. Ennen nukahtamista Pauli lukee vielä Pellervojen juttuja ja unelmoi kaikenlaisesta jännittävästä tekemisestä maatiloilla.


Nimim. jha 

Kuva: https://pixabay.com/fi/luonnonkasvi-hein%C3%A4ty%C3%B6t-harvest-420919/

Ylennousemus

Kävin taannoin mielenkiintoisen keskustelun erään lammaspaimenen kanssa. Miehellä oli takanaan  kauppatieteen, kasvatustieteen sekä juridiikan opintoja. Tällä hetkellä hän opiskeli lääkäriksi. Moisen koulutustaustan omaava henkilö lähentelee oman rahvaanomaisen mittapuuni mukaan jumalhahmoa. Itse asiassa pitkine kuontaloineen hän näyttikin ihan Jeesukselta. Vain lampaiden paimentamiseen tarkoitettu käppyräkeppi puuttui miehen kaikkivoipaisista käsistä. Kaikesta tästä taivaallisuudesta häkeltyneenä hän veti minua puoleensa kuin opetuslasta, kunnes alkoi puhua nyky-yhteiskuntamme tilasta – eritoten nuorten naisten psyykkisestä pahoinvoinnista.

Hänen mukaansa yhteiskuntamme ongelmana voidaan nähdä kaikkialle lonkeroitaan ulottava feminismi, joka tasa-arvoistaa naisen ja miehen perinteisinä pidetyt roolit. ”Nainen ei enää saa olla nainen, vaan hänen täytyy jo näyttääkin mieheltä!” hän saarnasi. Tässä vaiheessa mieleeni juolahti Sirpa Selänteen toteamus siitä, että jos aikoo tehdä lapsia, on oltava äiti, eikä juosta bisneskokouksesta toiseen. Paimen yhtyi Selänteen näkemyksiin ja oli sitä mieltä, että nuorten naisten keskuudessa yleistynyt masennus poistuisi, jos he vain tekisivät lapsia. ”Kun kaikista luonnollisin asia naisen elämästä on poistettu, onko mikään ihme, että he voivat pahoin?”kysyi Paimen.

Menetin uskoni niin Jeesukseen kuin itseeni. Onko todella niin, että osa ihmisistä ajattelee, että naisilla ei ole oikeutta valita haluaako tämä kantaa sisällään rakkauden hedelmää vaiko ei? Onko naisen ainoa elämäntehtävä lisääntyä ja täyttää maa ja kaikki vain sen vuoksi, että tämä pysyisi tyytyväisenä? Ehkä Paimen ei tiennyt, mistä puhui. Nuorten miesten masennus ja syrjäytyneisyys on aivan yhtä yleistä kuin nuorten naistenkin. Lasten hankintaa voi ryhtyä miettimään sitten, kun on vakaassa parisuhteessa, jossa molemmat osapuolet lähentelevät mielenterveydeltään terveitä – mitä ikinä se käsite sitten pitääkään sisällään, mutta tuskin lasta kannattaa ”hankkia” masennuslääkkeeksi.

Koko keskustelu sai minut voimaan pahoin. Olin saarnan lomassa nauttinut kaksi pulloa kuohuviiniä, mikä sai minut oksentamaan. Nuoren naisen pahoinvointi oli paimenelle nyt lihaa ja verta, vai sanoisinko, vatsahappoja ja kinkkukiusausta lattialla. Mutta kuin äiti hän rupesi hoivaamaan minua. Toi ämpärin ja Jaffaa. Ja niin menivät sukupuoliroolit jälleen uusiksi ylennousemuksen myötä.


Anni-Sofia Kauppila

Kuva: https://pixabay.com/fi/patsas-paimen-huilu-muusikko-620165/

Elämysmatka

Ajan asiointimatkalle läheiseen kaupunkiin. Yön aikana jäätynyt sohjo ja lumi sulaa auringossa.
Paikoin tie on vaarallisen liukas. Yritän kiertää routavaurioita, koukkaan vastaantulevan kaistalle.
Ehdin juuri omalle ajokaistalle ennen linja-autoa. Onneksi tässä kohtaa tie oli jo sula. Takana tulee
puutavaraa kuljettava rekka, ohittaa. Puristan rattia ja ohjaan autoni tien laitaan. Selvittiin!

Tämä talvi on teiden hoidossa, pitkään jatkuneiden liukkauden johdosta, ollut erityisen haastava. Lumen aurausta ei ole ehditty suorittaa ajoissa, ja näin muodostui polanteita ja uria. Vilkasliikenteiset tiet on saatu kohtuudella hoidettua, mutta vähäliikenteisillä teillä aura-autot ja muu tienhoitokalusto on ollut harvinainen näky. Kevään edetessä paljastuu vielä routavauriot ja veden ja jään kuluttamat teräväreunaiset kuopat.

Valtion tehtävänä on rakentaa ja kunnossapitää maamme tieverkosto. Nykyisin on paljon puhuttu teiden korjausvelasta. Tämä korjausvelka näkyy erityisen selvästi harvaan asutuilla alueilla. Laaditussa tieluokituksessa yli puolet koko maanteiden verkosta kuuluu alimpaan hoitoluokkaan. Tämä tarkoittaa, että näillä teillä kunnossapidon perustaso laskee entisestään.

Tiehallintoa on uudistettu. Liikennevirasto vastaa isoista hankkeista ja maakunnalliset Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset maanteiden kunnossapidosta.  Käytännön tienhoitotehtäviä on
kilpailutettu ja siirretty yksityisille toimijoille.

Tierahoitukseen tulisi löytää uusia mahdollisuuksia. Tietulleista tai ajokilometreihin perustuvasta maksusta on käyty nykyisen hallituksen toimesta keskustelua. Harvaan asutulla alueella kilometrimaksu tuntuu kohtuuttomalta. Matkat ovat pitkiä ja julkista liikennettä ei ole. Ihmisten liikkuminen yhä etääntyviin palveluihin on yksityisautoilun varassa.

Tiehallinto on suunnitellut myös yhdysteiden siirtämistä kuntien vastuulle. Kuntien taloudellinen tilanne ei anna mahdollisuutta ottaa uusia tehtäviä. Kunnat avustavat jo nyt merkittävästi alueensa yksityisteitä, koska valtio on vähentänyt ja lähes poistanut yksityistieavustukset.

Vihdoinkin valtatiellä! Tie on tasainen, leveä ja kuiva, turvallinen ajaa. Voisiko tällä tiellä olla tietulli? Olisiko puutavararekalla saman maksun kuin minulla? Käytettäisiinkö tietulleilla kerätyt  varat yhä leveimmille valtateille, vai saisiko siitä edes pienen osan tuo äsken ajamani tie?


Kaija Eskola


Kuva: https://pixabay.com/fi/central-park-new-yorkissa-tie-puut-142894/