26. huhtikuuta 2016

Pääkirjoitus, huhtikuu 2016

Menetelmällinen kirjoittaminen


Auki-lehti 3/2016 sisältää Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston - Turun avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen aineopiskelijoiden tekstejä. Osa teksteistä on syntynyt tunnilla niin sanotun menetelmällisen kirjoittamisen kautta.

Sanon menetelmälliseksi kirjoittamiseksi tekniikoita, joissa teksti syntyy tietyn kaavan tai ohjausviitteiden avulla. Sellaisia ovat esimerkiksi proosassa kaavanovelli ja tietokirjoittamisessa seitsemän lauseen essee. On myös malli, jossa runo rakennetaan 18-kohtaisen ohjeen mukaan.

Joskus tekstille annetaan tarkat puitteet kuten henkilöhahmon ominaisuudet, kerronnan aikamuoto ja tilanne, johon hahmo sijoitetaan.

Eikö kirjoittaminen olisi vapautuneempaa, jos olisi vain yhteinen aihe ja jokainen toteuttaisi sen tavallaan?

Menetelmällisten harjoitusten tarkoituksena on kehittää kirjoittamisen rutiineja ja auttaa sisäistämään peruskeinoja, joilla teksti syntyy silloinkin kun jutulla on maksava tilaaja ja sovittu deadline: kun kirjoittaminen on ammatillista työtä.

Kirjoittamisen tekniikat sisäistää vasta tietoisesti kokeilemalla. Käytäntö on luovan kirjoittamisen opiskelussa tehokkaampi kuin näkökulmien, juonenkehittelyn tai henkilökuvauksen opiskelu teorian kautta.

Menetelmällinen kirjoittaminen ei tietenkään ole ainoa tapa harjaantua kirjoittajaksi. Oheen tarvitaan vapaata kirjoittamista, treenikirjoittamista tai vaikka päiväkirjakirjoittamista - sitä, että tarttuu kynään ja antaa kirjoittajaminän vuodattaa sanoja paperille.

Niin kirjoittamiskanava pysyy avoinna ja kynään tarttumisen rutiini vahvistuu.

Perusaskeleiden oppimisen jälkeen ehkä hetkittäin pääsemme tilaan, jossa kirjoittaminen sujuu kuin tanssi.

Marja-Riitta Vainikkala, luovan kirjoittamisen opettaja


 
Kuva ja maalaus Marja-Riitta Vainikkala

Aprikoosisuudelma

Sinnikäs katumus tuikahteli Annun ajatuksissa ja oli viedä lomafiilikset aivan väärään suuntaan.

Väritön kiitoradan reunus alkoi vilistää silmissä. Kentän reunassa ankeat pajukot jäivät välinpitämättöminä jatkamaan hyödytöntä kasvuaan. Annu tiesi, ettei voisi olla hartaasti odotetun reissun ilonpilaaja.

‒ Moi vaan, Suomi, ei tuu ikävä! hän hihkaisi Siirille ja kumpikin muikisteli hassuja ystävyyttä alleviivaavia ilmeitä kasvoilleen.

Koneen nousukiihdytys painoi Annua penkkiä vasten. Hän leikitteli ajatuksella, kuinka kiihdytyksen voima riuhtaisisi hänet taaksepäin kymmenen vuotta nuorempaan itseensä. Jos vaikka hän olisi sittenkin valinnut nuoruuden itsevarmalla rohkeudella toisin.

Annu istuu kadunvarren penkillä. Firenze vyöryy hänen ylitseen, sukeltaa keuhkoihin henkitorvea pitkin. Hän on pakahtua lähdön haikeudesta. Joko on lähdettävä junalle?
 

Annu huomaa rannekellonsa pariston tyhjentyneen, ruutu on musta.
 

‒ Scusi, signore, paljonko kello on? hän kysyy ohikulkevalta mieheltä. Annu saa, paitsi tietää kellonajan, innokkaan saattajan rautatieasemalle ja opastuksen oikealle laiturille. Opas muuttuu sitkeäksi, äkkirakastuneeksi ihailijaksi, joka huudahtaa käsivarret auki levitettyinä täydessä junavaunussa:
 

‒ Etkö huomaa Jumalan merkkiä? Aika pysähtyi sinulle ja minulle tänään. Jää luokseni! Meidät on tarkoitettu yhteen!

Pilvien yläpuolella paistoi ikuinen aurinko. Yhtä kirkas kuin sinä kesänä Firenzessä ja niin monena kesänä ennen Jania ja lapsia.

‒ Tilataanko skumpat? Siiri ehdotti lähes huutamalla. Koneen melutaso pakotti matkustajat puhumaan kovalla äänellä. Tai antoi syyn olla puhumatta ja käpertyä omiin ajatuksiinsa.

‒ No tietysti! Annu nyökkäsi takaisin.

Kuohuviiniä muovipikarista siemaillen Annu käski itseään unohtamaan tyhjentyneen pankkitilinsä ja äidin torjuvan katseen, kun hän oli vienyt tytöt tämän luokse.

Hänen olisi pakko ottaa vippi ensi kuun vuokraan. Ja silti, olisiko hän toiminut toisin? Ei olisi. Hänen oli ollut pakko saada breikki arjesta ja siitä kaikesta.

Kone jysähti kiitoradan pintaan, jarrutus kirskui korvissa ja matkustamo kihelmöi perilletuloa. Siiri loisti, ei olisi malttanut pitää istuinvyötä portille asti kiinni. Siirin puhe muuttui lauluksi ja silmät hihittivät. Siiri maalasi huulensa matkaa varten ostamallaan kiillolla, jonka värikoodin nimi oli Apricose Kiss. Annu sai kiinni sen tuoksusta joka kerta kun Siiri käännähti häntä kohti.

‒ Tää on mun elämä, Annu sanoi painokkaasti itselleen ja pöyhi hiuksensa tuuheammiksi.


Mari Kähkönen

 
Kuva Mari Kähkönen

Hammaslääkärin odotushuoneessa

Tämä teksti syntyi osana harjoitusta, jossa meille annettiin lyhyt henkilön määritelmä, ja pyrimme esittämään kyseisen henkilön hänen oman kokemuksensa kautta. Tunnistatteko, mikä oli  minun hahmoni?

Avasin oven ja tiesin heti, että olin tullut oikeeseen paikkaan. Siellä lemusi hammaslääkäriltä niin että hajun läpi melkein piti leikata jollain viidakkoveitsellä.  Se sama lemu tarttuu aina vaatteisiin ja hiuksiinkin.

No, tiesin että hiukset pitäisi kuitenkin laittaa uusiksi ennen kuin kehtaisin näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Mutsi oli pakottanut laittamaan pipon kun ulkona oli niin vitun kylmä. Mutta sainpahan skipata Räyhän tunnit ilman että tarvitsi edes lintsata.

Huoneessa oli kaksi tuoli vapaana. Just mun tuuria. Saisin valita, istunko haisevan papparaisen vai jonkun helvetin katusaarnaajan viereen. Oli siellä yksi hyvännäköinen poika, varmaan jo täysikäinen, mutta se ei istunut ollenkaan vaan räpläs kännykkää tekokukan vieressä seinään nojaillen. Saarnaaja-tädin vieressä oli paremmat näkymät nojailijaan, joten valitsin sen paikan.

Kengät narskui kun kuljin huoneen poikki. Ne oikein vongahti kun käännyin istumaan tuolille. Se ääni oli kuin lihavan, peräpukamista kärsivän miehen pieru. Saatana kun hävetti

Saarnaajatäti kääntyi mun suuntaan ja sanoi pirteästi hyvät huomenet. Mutisin jotain takaisin ja kavoin kännykän taskusta. Jos niihin kiinnittää liikaa huomiota, ne vielä alkaa paukuttaa Raamatulla päähän kireä nuttura heiluen. Parempi tehdä heti selväksi, ettei kiinnosta jutella.

Kirjoitin viestiä Saaralle ja yritin ottaa salaa kuvaa Nojailijasta. Mutta se vitun täti vakoili mitä tein ja yritti ottaa multa kännykän pois väkisin! Siis oikeesti! Kuvaan tuli vaan sen vaaleenpunaisen villatakin hihaa! Mä tietysti huusin sille että vitun varas päästä irti. Tää tätsy vaan räksyttää jostain saatanan yksityisyydensuojapykälistä ja moraalisista näkökannoista, ja mä taistelen kännykästä kuin koira rakkaasta luustaan.

Nojailija huomasi meidät ja tuli siihen huojumaan. Se ei sanonut mitään, otti vaan puhelimen hölmistyneen tädin kädestä ja ojensi sitä mulle. Mä räpytin tekoripsiä ritarilleni ja sanoin parhaan vedon ikinä:

- Mitäs jos kirjottaisit siihen ensin puhelinnumerosi.

Nojailija naurahti, ja näin että sillä olikin suu täynnä rautaa. Just silloin hammaslääkäri tuli kutsumaan mua. Nappasin kännykän ja repun ja harpoin hammaslääkärin luo.

Se oli täpärä pelastuminen.


Kaisa Anttila

Kuva Kaisa Anttila

Päiväkirjan sanomaa

Oletko koskaan kirjoittanut päiväkirjaa? Minä olen. Joskus kirjoitan joka päivä jotain, joskus kirjoitusten väli saattaa olla viikkoja. Muuttotouhuissa löysin yhden elämäni jaksoista kirjoitettuna sinisiin ja punaisiin ruutuvihkoihin. Lähes jokainen vihko oli aloitettu tällä toiverunolla:
"Kun tämän vihon täyteen saan,
kaikista muisteluista,
niin pistän sen piiloon uunin taa,
ettei kukaan sitä käsiinsä saisi
ja kansien väliin kurkistaisi."


Selailin vihkoja ja luin otteita sieltä täältä, Jotkut otteet nostivat häpeän punan poskilleni, jotkut taas toivat mieleeni jo unohtuneita mukavia asioita ja ihmisiä. Päiväkirjan kirjoittamisella ja sen säilyttämisellä on monenlaisia merkityksiä. Kirjoittaessamme omia asioitamme vihkoihin, koneelle tai pelkälle ruutupaperille kaino toivomus on ehkä ollut, ettei kukaan läheinen niitä koskaan pääsisi lukemaan. Ehkä vasta sitten, kun oma maallinen elämä on päättynyt, ne voivat olla kenen tahansa katseltavissa. Ihmettelen, miksi olen kuljettanut mukanani suurta laatikollista, joka sisältää kasan täyteen kirjoitettuja vihkoja? Onko mielessäni kytenyt ajatus jättää autenttiset lapsuuden ja varhaisnuoruuden kokemukset jälkipolvien luettavaksi ja ihmeteltäväksi?

Käsin kirjoitettua sisältöä en tosin tässä ala analysoida. Mielestäni päiväkirjoistani löytyy nykynuorisolle ihmeteltävää, vaikka niiden tekstiä ei lukisikaan. Vihkojeni ulkonäkö paljastaa, ettei niitä ihan eilen ole kirjoitettu. Kansiin liimatut purukumilevyjen kääreistä kerätyt iskulauseet kuvineen tuovat mieleen 60- ja 70-luvut. Iskulauseet oli painettu sellaiselle paperille, jossa oli tarraliima vahapaperin alla. Nämä uutuustuotteet olivat kirkonkylän sekatavarakaupan ostetuimmat tavarat, kun me keskikoululaiset satuttiin saamaan kotoa muutama kolikko taskunpohjalle. Koskaan ei tiennyt käärettä avatessaan, millaisia iskulauseita sieltä pulpahteli esiin.

Joidenkin vihkojen kannet on piirretty täyteen sydämenkuvia. Osa sydämistä on ehyitä, osa nököttää pareittain kannen alareunassa lävistettynä nuolella. Monissa sydämissä on omat nimikirjaimet toisessa ja toisessa taas senhetkisen ihastuksen nimikirjaimet. Mikä määrä tuskaa ja epätietoista odotusta noihin piirroksiin mahtuukaan!

Sisäsivuja tutkaillessa voi panna merkille, millaisilla kynillä niihin on kirjoitettu ja mitä tahroja sisäsivuille on tallentunut. Onko sivuilla kyyneliä, nenän eritteitä, mahdollisesti leivänmuruja, maitolasin pohjasta jääneitä renkaita? Onko kädessä ollut kuivamustekynä, lyijykynä vai tussi? Silloiset tussikynät olivat niin kovaa tavaraa, että niiden pensamainen tuoksu haiskahtaa vieläkin vihkojen sivuja käännellessä.

Joillakin sivuilla kuivamustekynän väri on hiljakseen loppunut jopa kesken lauseen. Lausetta on jatkettu lyijykynällä tai ehkä sinipunakynällä. Tiedättehän, ne kynät, joissa on toinen puoli sinistä ja toinen punaista väriä? Eräässä vihossa oli kirjoitettua tekstiä laadittu kosmoskynällä. Sen kynän kärkeä piti aika ajoin kostuttaa kielellä, että väri irtoaisi paremmin. Se maku, joka suuhun jäi! Sitä kynää ei saanut aina käyttää, sillä isä täytti sillä veroilmoituksensa ja veikkauskuponkinsa.

Pakko on lopuksi todeta, että nykyiset kirjoittimet eivät ole läheskään niin persoonallisia kuin ennen. Kukaan ei tätäkään tekstiä lukiessa voi tietää, onko tekstini kirjoitettu Applella, Samsungilla tai jollain muulla kirjoitusvehkeellä. Teksti ja sisältö ovat nykyisin tärkeitä, ei ulkonäkö eikä käsiala, eikö niin?


Hannele Laukkanen

Kuva Hannele Laukkanen
 

Kertulle 9.2.2016

Ajatellessani sinua
muistan ensin hiukset.
Niiden valoisan, pehmeän pesän.
Niihin teen kodin,
niissä kasvatan terhakat poikaset. 
Sykeröistä, kiehkuroista
muovaan pojalleni potkupallon,
tytölleni teddykarhun
        pehmeimmän
vuoteen sijaan otsatukan alle.

Sinun kulmakarvoiltasi lehahtavat
lapseni aikanaan vailla traumoja
kohti vastaanottavaista taivasta
ei tuleen, ehkä veteen
jonka ylle silloin laskeutuvat hiuksesi
aavoina ulapoina
ottamaan pehmeänä tyynynä vastaan
        putoavat
hiustesi latvat kohti syvää vettä
suojaamaan kaloja, kutittamaan merihevosten turpaa.

Kultaisen päivän laskiessa iltaan
sijaan vielä vuoteen
lasteni levätä synnyinkodissaan
sinun hiuksesi
        rakkaat
poikaseni uinuvat
aaltoina huojuvissa heinissä
tuutulaulua laulavat latvat,
maatuvat sitkeät juuret.


Kaisa Klapuri

Kuva Pixabay

Vapautus

”Minä tein sen. Suunnittelin sitä viisi vuotta ja tein sen.”

Veera katsoo ympärilleen juna-asemalla. Hänen olonsa on raukea, kuin hidastettu. Asemalaiturilla on hänen lisäkseen vain muutama ihminen: köyryselkäinen mummo, väsynyt äiti lapsineen ja turpea konduktööri mursumaisine viiksineen.

Veera sulkee silmänsä ja ajattelee paikkaa minne on menossa. Paikkaa vailla inhoa ja ahdistusta. Paikkaa, jossa ei tarvitse valvoa kylmiä öitä yksin eikä löytää vieraita puhelinnumeroita hikisiltä paperilapuilta.

”Juna on lähdössä, nouskaahan kyytiin jos oletta noustaksenne.”

Veera havahtuu mursukonduktöörin lempeään kehotukseen. Konduktööri iskee hänelle silmää. Näkyykö se hänestä päällepäin? Että hän on vihdoin vapaa? Kahleeton? Veera nyökkää, hymyilee ja nousee junan rappuset keveämmin kuin koskaan. Istuttuaan paikalleen hän pakottaa itsensä käymään kaiken vielä kerran läpi, kuin varmistuakseen, ettei mikään mennyt vikaan. Se paska ansaitsi sen.

”Mitä sinä teet Veera?”
Villen kasvot olivat vahanvalkeat.
”Tapan sinut, Ville.”
Veera vastasi ja veti liipaisimesta.


Junan ikkunasta näkyy liikkeessä oleva luminen maisema. Se tanssii, sykkii, kiitää ohi. Veera muistaa rakkauden ensihuuman pyörryttävän suloisuuden, joka vuosien varrella suli pettymyksiksi, loukkauksiksi, pilkaksi. Hän muistaa santelipuisen hajuveden tuoksun Villen vaatteissa. Hän oli aina vihannut santelipuuta. Millainen nainen käyttää santelipuista hajuvettä? Huora.

Ohihuohottava maisema vaivuttaa Veeran horrokseen. Hän putoaa unen pehmeyteen, unohtaa kaiken hetkeksi. Unohtaa Villen veren käsissään, ei muista aivonkappaleita valumassa tiskikaapin puhtaanvalkeassa ovessa.

Rätisevä ääni saa Veeran hereille. Naapuripenkissä istuva keski-ikäinen pariskunta availee kinastellen eväspussejaan.

”Pitikö siun ottaa nuita kauheita sillihomejuustovoileipiä evvääksi, Einari?”
”Kyllähän sie tiiät miten mie näistä tykkään, eukkosein.”

Veri syöksyy Veeran päähän ja kitkeryys nousee suuhun asti. Kauanko viime kuukautisista on? Hän tuntee asian sisällään ennen kuin tiedostaa sen. Hän kantaa sisällään sen lantakasan lasta. Hänen täytyisi hankkiutua siitä eroon, heti. Ei mitään muistutusta entisestä elämästä.

”Seuraavana Kemijärvi.”

Veera astuu ulos junasta. On pimeää, ilma höyryää. Tuttu mies seisoo asemalaiturilla pitkänä ja ryhdikkäänä. Huomaa hänet, ilahtuu. Painautuu vasten, halaa. Turvallisuuden tuoksu täyttää Veeran tajunnan ja hän tietää mitä tehdä. Lapsesta hänen sisällään tulisi tämän miehen lapsi.    


Kristiina Rapakko


Kuva Pixabay

Tähteitä - pohjaa - kokoa - tilaa

Tähteitä

Se mitä jää. Tähteet. Jäljelle jääneet tähän asti eletystä. Tähteitä lapsuudenmaisemista, tähteitä äidistä, isästä ja mummoista. Alakoulun opettajista. Tähteitä kesätöistä ja työmaista. Rakastamisen ja avioliiton tähteitä. Vaikka niitä jäi vähän niin silti. Tähteitä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Ystävien tähteet. Edessä on vielä. Tähteiksi päätyvät nekin.

* * *

Tähteet ovat kuin tähdet. Tähdistä osa on tähteitä. Valon tähteitä. Valovuosien takaa. Näkyviin jääneitä tähteitä taivaankappaleista, joita ei enää ole.

* * *

Tähteet, leftovers. Joku varsin hyvä oivallus käväisi mielessäni. Mielestäni minulla välähti, mutta ehkä se olikin luulottelua. Että olin oivaltamaisillani jotakin merkittävää. Luulottelen itselleni hyvin paljon. Luulottelen itsestäni. Jotain, joka ei pitemmälle ajateltuna olekaan yhtään mitään. Vain häivähdys jostain. Ei mitään oikeaa.

* * *

Silti elämä rakentuu tähteille. Tähteiden pohjalle. Se on johtotähti.


Pohjaa

Pohjoinen on maapallon yläpuoli. Pohjapuolella on etelä.

* * *

Erään elämä on huippua, kun se on menestystä. Erään toisen elämän pohjanoteeraus on, kun olemisen määrittää asema ja omaisuus. Minun maapalloni pyörii ja pohja vaihtaa paikkaa.

* * *

Pohjalta on ponnistettava, jos aikoo elää. Se on pohjan osa. Elämäni elämän pohjalta ajattelen niin. Pohjalta lähden.


Kokoa

Kun murrun, sanovat: "Kokoa itsesi, hyvä ihminen!" Kokoa itsesi? Kokoa itsesi ajatuksen voimalla. Hyvin valikoivalla ajatusten kokoamisella. Hyvällä valikoimalla ajatuksia.

* * *

Kokoa ajatukset? Pohjalta täytyy nähdä rakentavia ajatuksia. Sillä hetkellä niitä ei meinaa löytää millään. Ei ensimmäistäkään. Ei edes väkipakolla.

* * *

Minne ajatukset kootaan? Muistiin mielen lokeroon. Muistiin muistelmiin. Miten ajatukset kootaan? Koko ajatusten kokoelma. Elämän kokoelma. Koottu elämä. Kokonainen elämä. Koko elämä.
Itseään kootessa kokoelman ulkopuolelle jätetään ikävät ajatukset. Ikävät eivät tunnu ehtyvän, ne tulevat näyttämölle yksi toisensa perään. Kun yhden ikävän ajatuksen päästää mieleensä, seuraa niitä loputon rimpsu. Ajatuksia tulee valtaisalla vauhdilla. Kaikkien kohdalla ei ehdi pysähtyä. Ei huomaa pysähtyä. Kaikkia oivalluksia ei pysty pitämään mielessäkään. Elämän rimpsureuna ei ole kovin kaunis. Aika ruma rimpsu suorastaan. Vaikka laulun sanoin "kaunis onkin rumaa".

* *  *

Kokoa siinä sitten itsesi. Kokoa on.


Tilaa

Olen tässä tilassa. Tilaa on.

* * *

Vihdoinkin tilaa tilata lisää tilaa. Sen tilalle mikä oli ja meni. Antakaa minulle tilaa. Ei, sallikaa minulle tilani. Tilastojen valossa tilaa on minullekin. Suomi ei ole kovin tiheästi asuttu maa. Tilansa näkee usein matkan päästä paremmin. Mistä suunnasta katsoisin, tiloja ja avaruuksia? Voiko tilansa avaruuden määritellä itse?

* * *

Täytän tilauslomakkeen. Osoitteeksi tämä tila, jossa jo olen. Muutama ikioma neliö lisää näkyvää tilaa. Lopun tilan kirjoitan itseni sisään.

* * *

Olen tässä tilassa. Tilaa on.

* * *

Tätä on tilantaju.


Tarja Kerttula


Kuva Sini Salmirinne