16. toukokuuta 2019

Pääkirjoitus, toukokuu 2019



Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopisto / Luovan kirjoittamisen perusopinnot


KAIKKI ON KIRJOITUSTA, KUN SEN OPPII NÄKEMÄÄN

Kirjoittaja on toisinkatsoja, jonka arki on täynnä aiheita.

Voi kirjoittaa vaikka siitä, mihin katse osuu ensimmäisenä. Seinällä raksuttava kello saattaa viedä tekstin mihin tahansa, ajasta ikuisuuteen.

Kirjoittamisen opiskelu on myös toisinkatsomisen opiskelua.

Perusopintojen proosajakso aloitettiin lyhyillä teksteillä, joista osa kasvoi laajemmiksi kirjoituksiksi. Tehtiin päinvastoinkin, tekstiä tihennettiin.

Eräässä harjoituksessa kokeiltiin pitemmän jaksotyön tiivistämistä sataan sanaan. Osa tämän Auki-lehden kirjoituksista on sen perua.

Tekstiä rikastamalla, syventämällä ja tiivistämällä opiskeltiin sitä, mikä oli proosajakson tarkoitus: kirjoittamisen prosessimaisuutta.

Luovan kirjoittamisen vaiheet ovat erilaiset kuin tavanomaisen tuotantoprosessin sarja säännönmukaisesti eteneviä toimintoja.

Kirjoittamisessa sattuman synnyttämät virheet ovat jopa toivottuja prosessissa edelleen kehiteltäviksi.

Siitä syntyy toisinkatsottuja todellisuuksia.


Marja-Riitta Vainikkala
Proosajakson opettaja



100 sanaa

Loppunut


Olen pysähtynyt.

En pääsisi liikkeelle enää vaikka haluaisin.

Taivaalta tippuu vettä. Mutta mitä sitten kun se loppuu? Kuivuus, kuivat huulet, kuivat silmät. Sohvaan kiinni kuivuneena.

Kun tarvitsisi juosta sateessa, mutta ei pääse edes postilaatikolle. Juuri ja juuri keittiöön, jääkaapille.

Joka on valitettavasti täysi.

Ei mitään syytä lähteä ulos, ei edes kauppaan. Olisivatko suodatinpaperit loppu? Ei, niitäkin on melkein täysi paketti. Samoin vessapaperia. Talouspaperia. Paperinenäliinoja.

Valkoisia, kuivia.

On lämmintä, on televisio, on tietokone. Jatkuva tietovirta. Hylly täynnä kirjoja, kirja täynnä sanoja.

Niin että mikään ei lopu kesken. Paitsi sade.

Paitsi minä.

Mirjami Sirén


Erik ei ollut vieläkään varma, mitä ajattelisi. Itse Saatanako olisi kaikilta kiireiltään vaivautunut hukuttamaan piian? Sen sijaan, Erik ajatteli, tuntuisi järkevämmältä, että piika oli yksinkertaisesti vanhuuttaan väsynyt elämäänsä ja yksinäisyyteensä, ja päättänyt lopulta päivänsä omin käsin.

Erik oli rykmentin välskärin kisällinä ollessaan nähnyt useita itsemurhia, joten hän ei moisesta juuri enää hätkähtänyt, mutta hän ymmärsi, että Järvelän vanhapiian kohtalo oli järkyttänyt ihmisiä Siikajoella. Siellä, kuten tälläkin pitäjällä, asui jumalaapelkäävää väkeä, eikä moni asia ollut heille hirvittävämpää kuin jumalan suurimman lahjan, oman elämän, hylkääminen. Yhtä hyvin olisi saattanut sylkeä kaikkivaltiasta kasvoille.

Lauri Lehto


Liisa katsoi isää. Paidassa kuulsi vanhan ruokatahran rasvat, ja sukat roikkuivat kolme senttiä liian pitkinä yli varpaiden. Isällä taisi olla vaihteeksi se päivä, jona ei itsestä eikä muista huolehdita. Liisa kavahti. Juuri tätä näkyä hän oli aina yrittänyt paeta. Juuri näistä päivistä hän oli halunnut pois heti lukion päätyttyä niin kiivaasti, että lähdön jälkeen yhteydenpito oli rajoittunut lähinnä joka kuukauden ensimmäisen sunnuntain vaisuihin puheluihin ja satunnaisiin juhlapyhien kohteliaisuuskäynteihin. Eihän pitkää koulutusta ja julkista uraa suunnitteleva nuori voinut jäädä lunastamaan verenperintöään tällaisiin paikkoihin. Eihän lapsen tarvinnut rakentaa elämäänsä ihmisen rinnalla, jota koko kylä puhutteli julkihullukseen.
-    Olet hankkinut uuden auton, isä töksäytti.
-    Markku sen osti.
-    Kiiltävä on, hyvässä maalissa.
-    On, on kiiltävä ja hyvässä maalissa, mutta lämpö ei tahdo pysyä sisällä. Myyjän mukaan tiivisteissä on jokin tyyppivika.
-    No ei se Markku lähtenyt mukaan?
-    No eihän se. Antoi kuitenkin auton ottaa, Liisa esitti siihen sävyyn kuin asiasta olisi käyty keskustelua.   

Marita Utunen


"Onko mitään surullisempaa kuin juna, joka seisoo sateessa? Se ei pääse turvaan kylmyyttä ja kosteutta, mutta samaan aikaan sen täytyy lämmittää matkustajia. Se tuntee, miten ihmiset keskustelevat sen sisuskaluissa. Nauravat ja katsovat kaihoisasti sateeseen kylkiluiden lomasta. Haluaisivat tanssia vesipisaroiden rummuttaessa niskaan. Ihmiset romantisoivat niin kamalasti asioita, joita eivät juuri sillä hetkellä voi kokea. Ja kun kokemus on annettu elettäväksi, kitistään kylmyydestä ja siitä, miten kosteus kihartaa suoristetun tukan. Mikään ei koskaan riitä sellaisenaan. Eikä juna ehkä ihmisenä sen parempi olisi. Seisoisi surullisena sateessa niin kuin keuhkosyöpäinen leski. Romantisoisi luonnon kyyneleitä, kun ei sen runtelemaksi ehtisi."

Karoliina Kokko


"Ihminen on varsin moraaliton olento. Se, mitä näemme peilissä, on vain heijastus pintaa. Sisimmissämme vellovat syvät vedet, toisten aaltoilee hallitsemattomasti, toisten järvi on peilityyni. Sitten on niitä, joiden pinta on säröjä täynnä. 

Näin ajatteli Julia istuessaan ikkunansa edessä. Ulkona jyrisi ukkonen ja pilvet olivat mustaakin mustemmat. Yhtä tahraiset kuin hänen vaatteensa, likaiset kuin hänen sielunsa. Salamat välähtivät hänen silmissään. Sielunsa paloi.

Kun muut olivat lähteneet lomalle, Julia joutui jäämään hoitoon. Toipuminen takkusi, lääkärit olivat turhautuneita.

He eivät ymmärrä mitään. En anna heidän manipuloida itseäni. Minä tiedän olevani oikeassa. Kukaan ei voi satuttaa minua enää. 

Terävät sirpaleet voivat olla todella tappavia."

Heidi K.


Juuret

 

Puun kasvot kääntyvät kohti nousevaa aurinkoa, aukeavat silmut seurustelevat lintujen kanssa. Vihreän lomassa lintujen pesät, elämän kehdot.

Elämä hiipii juurissa, ne hivuttautuvat toisinaan syvälle, toisinaan kulkevat pitkin maanpintaa. Elämän salaisuus, pienet juotavat maanpisarat, tuoksuva maanleipä. Puun suonissa juoksee verenä mahla. Juurien varaan rakentuu puu, ojentaa taivasta kohden pitkät sormensa.

Perhoset leijuvat lähellä juuria, ruoho verhoaa ruskeat jalat, kukat korottavat päänsä.

Elämä on salassa juurissa ja kuitenkin runsaana vihreänä pilvenä.

Ilta kävelee metsän ylle, sininen valtaa koko maiseman, puut toistavat syviä sävyjä. Sinisen hiljalleen kadotessa puu haukottelee, oksat värisevät hetken. Yön viitan alla juurien hengitys.

Näkeekö puu unta? Mistä se uneksii? 

Annika Kaarlela


Pariisista, sietämättömästi

 

Unissa kellot eivät toimi. Yritin kerran ostaa pääsylippua taidemuseoon ranskalaisesta automaatista, mutta en voinut, koska olisi pitänyt valita kellonaika ja numerot olivat sulaneet. Se oli turhauttavaa. Huomaamattani kuollut, mistä sen huomaa, ja koska sen huomaa. Turhaudunko silloinkin? Kellonajoilla on väliä. Huomaamattani kuollut. Jos sen huomaisikin, vaikka siitä, että tiet vaihtavat paikkaa. Se ei useinkaan häiritse suunnistamista, sillä jos tietää mitä reittiä kulkea, ei ole niin väliä sijaitsevatko oikeat kadut aina samoissa suhteissa toisiinsa. Kyse lienee itseluottamuksesta. Pomppaan eteisen Ikea-pariisi-julisteesta Bastillen maanalaisia portaita pitkin aukiolle, ja osaan siitä kyllä tien. Mutta mitä tekisi, kun huomaisi? Sille tuskin voisi siinä vaiheessa enää juuri mitään. Kuolleilla ei ole velvollisuuksia, ainoastaan harrastuksia, joten tuskin se olisi niin karmeaa kuin väitetään.

Pinja



Elämän lotto

 

 – Yksi rivi riittää, kiitos vain, ei jokeria. Vai josko sittenkin?
      – Laitetaan se jokeri vielä ja otetaan tuosta yksi ässäarpakin, vaimolle tuliaisiksi.
Mies sanoo.

Miten kävisi jos vaimo arvasta jotain voittaisi, jättäisikö minut? Vaikka enhän minä rikas ole nytkään ja silti se seurassa viihtyy. Hyvinhän meillä sujuu tämä arki ja se on tärkeintä. Miestä hymyilyttää.

Ei kyllä minä jätän arvan antamatta, ettei vain tule ongelmia. Mitä minä mietin? Hulluja.

Mies saapuu kotiin ja astuu eteiseen. Vastassa on keltainen post-it viestilappu, joka kohteliaasti ilmoittaa vaimon muuttaneen pois kotoa.
     – Aina ei voi voittaa.

Henna Ryynänen


Onko mitään surullisempaa
kuin juna, joka seisoo sateessa? 

 

Sade verhoaa laakson ja vuorenhuiput kätkeytyvät sumuun. Kosteus tiivistyy vaunun ikkunoiden pieliin ja leviää siitä huuruksi.  Liikemies nostaa katseensa tietokoneestaan, vilkaisee kelloaan ja yrittää nähdä ulos. Nuoripari hellittää toistensa syleilystä, tyttö korjaa hämillisenä hiuksiaan.  Keski-ikäisten naisten seurue, joka vielä äsken puheli iloisesti, on hiljentynyt. Konduktööri kulkee  hätäisin askelin vaunun läpi.


Keskustelu kiihtyy. Äsken vielä tuntemattomat kanssamatkustajat alkavat tuntua läheisiltä, tovereilta. Oliko kuulunut tömähdys? Kyllä, ihan varmasti. Olisiko se jokin eläin, ehkä hirvi?

Kauankohan tässä vielä seistään.

Vai olisiko se kenties ihminen. Niin, kyllä sekin on mahdollista. Oliko hän ehkä se matkustaja, joka ainoana jäi  pois äskeisellä asemalla. Niin sen täytyy olla, ilman muuta.

Pisarat rummuttavat ikkunoita, veturi ja vaunut kiiltävät.

AKK

 

Tuskallinen päätös 

 

- Lapset pitää lähettää Ruottiin syömään kunnollista ruokaa. Kun sota on ohi, he tulevat takaisin terveinä ja hyvinvoivina, Marialle on sanottu.

Mitä pitäisi tehdä? Marian rintaa puristaa. Hän katsoo lattialla leikkiviä lapsiaan. Miten heidän käy, jos he jäävät Ouluun? Kuoleeko koko perhe nälkään vai tapaako pommi?

Marian käsi vapisee, kun hän allekirjoittaa suostumuksen lastensa lähettämisestä Ruotsiin. Lastensiirtokomitean nainen sanoo lasten tulevan takaisin heti, kun olot Suomessa vakiintuvat.


Helmikuun kuudes 1942 on pakkasperjantai. Marian rintaa raastaa tuska. Silmäkulmista putoilevat kyyneleet jäätyvät poskille. Olisiko sittenkin pitänyt yrittää jatkaa arkea pitämällä perhe koossa? Maria ristii kätensä ja lähettää rukouksen: pidä huolta lapsistani.

Ritva-Liisa Niskanen


Tumman veden lapsi

 

Kevät teki tuloaan voimalla, pieni koski saunan takana kuohui ja vaahtosi, jääkokkareet kiisivät tummissa pyörteissä liukuen sitten kivikosta kohti tyynempiä vesiä. Maisa nosti pyykkiä narulle, lakanat lepattelivat taivaan sineä vasten kuin joutsenen siivet. Poika kurkotteli rantakivillä ja heitteli käpyjä virtaan. Jaloissa repsottivat isoveljen saapikkaat, karvalakki riippui toisella korvalla, kun poika intoa täynnä seurasi heittämiensä käpyjen villiä koskenlaskua.

Yhtäkkiä poika käänsi kevätauringon päivettämät iloiset kasvonsa kosken pauhusta kohti äitiään ja kysyi:
─ Muistatko äiti, kun minä olin veen alla? Kun minua ei löyvetty. Se vesi oli niin mustaa ja kylmää. Lakana putosi Maisan kohmeisista käsistä huhtikuun ohueen pitsihankeen.

Varpu


 Vastauksia Nerudalle

 

›› Minä teen ihmisille suuren ekosysteemipalveluksen ››, julisti aurinko.
›› Minä teen ihmisille tärkeän fotosynteesipalveluksen ja lisäksi uhraan ruumiini ››, tiesi viljantähkä.
›› Minä teen ihmisille tärkeän tuotantotaloudellisen palveluksen››, totesi mylläri.
›› Minä teen perheelleni oivan lisäarvollisen ja kulttuurisen palveluksen››, ylpeili isäntä.
›› En voi valikoida peltoja, joille paistan ››, se tunnusti.
›› En voi valita, minne kasvan tai kuljen››, se puolustautui.
›› En voi valita, kenen jyviä jauhan››, hän selitti.
›› En voi päättää, mistä leipäjauhoni hankitaan››, hän myönsi.
›› Mitä leipä edes on? ››
›› Minut kasvatetaan, puidaan ja murskataan, mutta kuka minä olen? ››
›› Tämähän on laillisesti harjoitettava elinkeino? ››
›› Minäkö kieltäytyisin tehtävästä? ››

Henni

28. maaliskuuta 2019

Pääkirjoitus, maaliskuu 2019

Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopisto / Luovan kirjoittamisen perusopinnot


DRAAMAN KIRJOITTAMISEN KURSSISTA VUONNA 2019

Draaman kirjoittamisen kurssilla lähiopetusjaksoilla opiskeltiin draaman kirjoittamiseen liittyviä dramaturgisia peruskäsitteitä, näyttelijän roolityötä, monologin ja dialogin kirjoittamista, näytelmän analysoimista jne. Kirjoitustehtävissä opittujen asioiden tuli näkyä lopullisissa tuotoksissa.

Näytelmätarjonnasta syvennyttiin William Shakespearen (suom. Matti Rossi) näytelmään Kuningas Lear. Opiskelijat suodattivat niin ikään oppimaansa tuottamalla valitsemalleen roolihenkilölle hienoja monologeja piiloteksti-käsitteen avulla. Seuraavassa pieniä otteita opiskelijoiden kirjoittamista teksteistä.


Oulussa 28.3.2019

Rakkaudesta draamaan:
Marjo Kemppainen
Draaman kirjoittamisen opettaja


Turmeleeko valta sielun?


Elisa Tervonen / Oswald:
“Kuninkaan isku kuumottaa poskeani. Uskollinen palvelija olen ollut koko elämäni ajan hänen tyttärelleen ja tässä on kiitos. Ei ole luottamusta huomisen hyvyyteen. Uskollisuutta osoitin ja tälle tehtävälle lähdin. Ja taas kohtasin vain pilkkaa. Kreivi, se hirviö. Konnaksi, lurjukseksi, äpäräksi haukkui. Antoi tulla oikein olan takaa. Lateli sylki suusta roiskuten kaikki hirviömäiset haukut kasvoilleni. Ei riittänyt haukutkaan vaan vielä miekkaansa tarttui ja uhkasi tappaa. Minut petturiksi leimasi ja uhkasi tappaa. Minut”

Roolihenkilö väittää: “Lupaus on velkaakin pahempi.”



Mirjami Sirén / Goneril:
”Minulla langat ovat aina pysyneet käsissä. Olen vetänyt ja solminut, ommellut ja neulonut, ja lanka on aina totellut minua. Mutta nyt käsissäni on vain sotku. Tiukkoja, tiiviitä umpisolmuja. Niitä ei saa auki. En tiedä, miksi olen ne sitonut.”

Roolihenkilö väittää: ”Ihminen kutoo itse kohtalonsa ja sotkee itse kudelmansa.”


Ritva-Liisa Niskanen / Cordelia:
"En piittaa vallasta, en tahdo petoksella mitään. Ei olisi oikein ollut, jos valehdellut olisin. Kuningas ei suoria sanoja sietänyt: manasi alamaailman jumalia ja minut kielsi. Sydämeni veripisaroita vuoti. Myrskysi luontokin päivänä, jona luotaan pois hän minut ajoi. Iltaisin itkin itseni uneen vieraassa maassa.  Suru ja kaipaus täyttivät rintaa ja hetken vihakin. Aamuisin, kun avasin silmäni, ihmettelin, miten Ranskanmaalle jouduin. Vielä hetki sitten olin elänyt kauniissa linnassa vailla huolen häivää. Nyt ympärillä vain outoutta ja yksinäisyys ainoana ystävänäni.

Roolihenkilö väittää: ”Ei voita valhe ei viekkaus, vaan anteeksiantava rakkaus.”



Tauno Koskela / Narri:
”Mutta hyvän opetuksen sai kuningas asemastaan ja tehtävästään. Sillä hän luopuu järjettömästi vastuustansa, ja uskoo imartelijoidensa sanoja tosiksi, on ylpeydessään ja itserakkaudessaan tullut niin sokeaksi, ettei enää näe eteensä. Niin muodoin myös kuulin kuninkaan toiset sanat:
Kurjat alastomat raukat maailman teillä, myrsky ruoskii teitä, kun te vaellatte kotia ja ruokaa vailla, tuulen raastaessa ryysyjänne. Kuka antaa teille suojan? Hän oli ylpeydessänsä ajatteli heitä liian vähän.”

Roolihenkilö väittää: ”Elämä on epäjärjestystä ilman luonnonjärjestystä!”



Annika Kaarlela  / Ritari Benjamin:                  
”Voi petollisuutta, julmuutta! Sisaret Cordelian pian jo valat rakkauden rikkoi, nummelle myrskyyn ajautui isänsä Lear. Uppos surun miekka näin sydämeen Cordelian. Oli valtiattareni onni minun onneni, nyt on hänen surunsa minun suruni. Vuoksi Learin uhkaa jo sodan julmuus. Oikeamielisyys haastaa petollisuuden. Kaikkeni aion antaa puolesta Cordelian, esivallan kunniallisen. Kunpa varjeltuisi hän, kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Rakkaus on miekkaa väkevämpi.”

Roolihenkilö väittää: Kaikki uskollisuuden ja rakkauden puolesta!”



Pinja Risto / Cordelia:
”Mitä sanottavaa nuorimmalla on: on vaikeaa sanoa oikeat sanat, jos saa viimeisen vuoron.
Mitä sanottavaa suojatilla on: on tärkeää sanoa oikeat sanat, jos kilpailee säälilahjoista.”

Roolihenkilö väittää: ”Kaikilla ei ole yhtä paljon valtaa.” 



Marita Utunen / Edgar:
”Liian hurskasko olen? Vaiko vain tekopyhä? Lapsen maailmassako mieleni vaeltelee, vain maitoako suonissani virtaa?
Kai minun on totuuden nimissä kerrottava, että en minäkään aina ole ollut näin täynnä moraalista murhetta. Onhan minullakin ollut iloiset irstaat vuoteni. Olen minäkin nukkunut hekuma mielessäni, vajonnut pikarien ja pelipöytien palvojaksi, olen pettänyt, panetellut ja paritellut. Murhannutkin salaa… Voi, missä kaikessa olenkaan rypenyt!
Ja miksen olisi, tämä hovin heikkoa lihaa viettelevä perkeleen pesä ympärilläni. On juonitteluita isien ja veljien ja puolisoitten rakastajien päänmenoksi. On tytärten vehkeilyjä perinnöistä ja maanomistuksista. On viininhuuruisia illanistujaisia, on kilahtelevia vöitä ja heilahtelevia helmoja. On kiimaista kikatusta ja on Edgar… Edgar, joka keikistelee tämän kaiken keskellä silmissään suunnaton kiihko.
Mutta kuten äitini opetti, ”Taivas jakaa oikeutta, jumalat kiertävät himoistamme ruoskan”, vaikka ikävä kyllä en uskonut sitä ennen kuin – niin, ennen kuin -.
Niin, niin paljon on tapahtunut huumaisten vuosieni jälkeen. Mutta niin vain on sivallus sivallukselta viilletty sisälleni sanoma: muutosta ei saavuteta miekkailemalla, pitää pistää tikari omaan sieluun.”

Roolihenkilö väittää: ”Muutos ei lähde miekkailusta, ensin pitää pistää tikari omaan sieluun.”


Varpu Vatanen / Edmund:
“Siis pelottomin mielin käy kuolemaan tämä petturi, lurjus ja äpärien äpärä! Jätän hyvästit, henkitoreissanikin pystypäin, ylväänä, en nöyrry, vaikka helvetin lieskojen jo tunnen kantapäitäni kuumottavan ja luokseen kutsuvan.”

Roolihenkilö väittää: "Armo on pelkureita varten."





Karoliina Kokko / Narri:
"Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Voin kai vain keskittyä turvaamaan asemani. Kehittää nokkeluuttani. Elää narrina, kun joku minua syntyperältään huonompi nai neitoni. Ottaa omakseen minun Berthani."

Roolihenkilö väittää: ”Lupaukset on tehty rikottaviksi.”


Lauri Moilanen / Edgar:
"Olen kysynyt itseltäni tuhannen kertaa, mikä mielettömyys meitä vei. Kuin… kuin olisi kaikki kääntynyt nurin päin, ja maasta tullut taivas ja taivaasta maa, jossa pilvet peittivät nurmikenttiä ja meri tippui sateena taivaalta."

Roolihenkilö väittää: ”Valta voi rikkoa hyvänkin mielen.”



Minna Tölli / Kuningas Lear:
”Minun elämäni on ollut erehdystä. Kaikkien hylkäämänä kuljen kohti tuhoa. Viha ja raivo eivät tuoneetkaan minulle tyydytystä. Rakkauden opin tuntemaan vasta elämäni viimeisillä hetkillä. Voi Cordelia, anna minulle anteeksi. Sinun tulosi herätti vielä unelman lämmöstä. Mitä välittäisin enää rikkauksista, mitä vapaudesta, mitä mahtavuudesta. Sinun kanssasi olisin mielelläni jakanut vaikka vankeuden vaikeudet. Mutta sinut vietiin minulta! Valo sammui.”

Roolihenkilö väittää: ”Itsekäs elämä johtaa katkeraan katumukseen vanhuudessa.”


Heidi Köykkä / Cordelia:
"Kun olin pieni tyttönen, äidilläni oli tapana viedä minua ja siskojani metsäretkille. Rakastan metsää. Sen eläimet ovat ystäviäni. Sen puilla, kivillä, pensailla ja ruoholla on sielu. Sen vedet antavat sille elämän."

Roolihenkilö väittää: "Meissä kaikissa on valo, toiset vain kulkevat enemmän varjoissa."


11. huhtikuuta 2018

Pääkirjoitus, huhtikuu 2018

Tietokirjoittamisen luovuudesta sekä ilosta, onnesta, rakkaudesta ja kaiken ihanuudesta


Luovan kirjoittamisen perusopintojen tietokirjoittamisen jaksolla opittiin ei vain tietokirjoittamista vaan luovaa tietokirjoittamista. Tietokirjoittamisen luovuutta ja flow’ta (onni) houkutellaan samoilla keinoilla kuin fiktiivisen tekstin, esimerkiksi erilaisilla kirjoitusharjoituksilla (rakkaus), joita tehtiin koko ensimmäinen lähitapaamisviikonloppu rytmikkäästi teoriatietoiskujen kanssa vuorotellen.

Parhaimmillaan tietotekstissä kuuluu kirjoittajan persoona ja näkyy tarina, tai toisin päin, jos kirjoittajaa sattuu huvittamaan. Tietokirjoittaminen perustuu faktaan, mutta persoonan ja tarinallisuuden lisäksi myös siitä voi löytyä kirkkaan fiktiivisiä aineksia, esimerkiksi pakinassa henkilöhahmot voivat olla mitä hassuimpia karikatyyrejä tai kolumnissaan kolumnisti voi harrastaa hillitöntä ironista irrottelua (ilo). Essee, reportaasi, artikkeli, blogiteksti, haastattelu ja muut tietokirjoittamisen lajit taipuvat moneen ja jopa toisiinsa, moniääniseen, monilajiseen, monipuoliseen tietokirjoittamiseen.

Olen hurmaantunut luovan kirjoittamisen perusopintojen opiskelijoiden kirjoittamisen taitoihin, luovuuteen, rohkeuteen, huumorintajuun, taitoon katsoa ilmiöitä monista näkökulmista ja analysoida sekä omaa että toisen tekstiä rakentavasti ja ihanasti (omista kirjoittajaopinnoistani muistan, että ihana on tylsä ja mielikuvitukseton ilmaus, mutta käytän sitä siitä huolimatta häpeämättä kaiken aikaa).


Oli tieto, joka halusi tulla kirjoitetuksi
opiskelija, joka halusi kirjoittaa
opettaja, joka ohjasi
toinen opiskelija, joka oli vertainen
ja opettajuutta harjoitteleva, joka
iloitsi tästä kaikesta,
tunsi onnea päästessään mukaan
rakastamaan kirjoittamista ja
kirjoittajia ja kirjoittamaan
tajunnanvirtapääkirjoituksen.


Päivi Rautiainen

Kuva Pixabay

KISSA NIMELTÄÄN EI-KUKAAN

Neil Gaimanin kirjassa Coraline on kohta, joka kuuluu kutakuinkin näin:

“What's your name?” Coraline asked the cat. ”Look, I'm Coraline. Okay?”
”Cats don't have names,” it said.
”No?” said Coraline.
”No,” said the cat. ”Now you people have names. That's because you don't know who you are. We know who we are, so we don't need names.”

Kun luin Coralinen lukioikäisenä, minulla oli vain vähän kokomusta kissoista. Perheessämme ei ollut koskaan ollut lemmikkejä, ja jos kavereitteni kissat juoksivatkin minua eteiseen vastaan, yrittivät ne todellisuudessa vain paeta ovenraosta pihalle. Vähän samaan tapaan sukulaisten sohvatiikerit sukelsivat heti ovikellon käydessä huonekalujen alle piiloon, ja pihallamme kesäisin hiirestävä puolisokea katti muuttui näkymättömäksi, mikäli yritin hiipiä takaterassille sitä katsomaan. Tulin tavallisesti hyvin juttuun kaikenlaisten eläinten kanssa, mutta kissat jäivät minulle etäisiksi.

Niin siis kävi, että tutustuin kissoihin vasta yliopisto-opinnot aloittaessani. Silloinen kämppikseni toi mukanaan pienen kissanpennun, josta sukeutui kymmenkiloinen, herkkä kolli. Siskoni ihastui siihen siihen niin paljon, että pian hänelläkin oli kissa. Lopulta minäkin sorruin ja aloin etsiä omaan elämäntahtiini sopivaa, rohkeaa ja energistä seuralaista, joka ei jännittäisi julkisilla liikennevälineillä matkustamista tai vieraita paikkoja. Perehdyin asiaan huolellisesti. Luin kaikki kirjaston kissaoppaat ja hankin kissanhoitotarvikkeet etukäteen. Kun se oikea kissa viimein sattui minun kohdalleni, tuntui se täydelliseltä pikku olennolta. Pentu oli aktiivinen, terve ja utelias, ja sen emokin oli sosiaalinen ja tyyni. Toin pennun kotiini ja päätin paremman nimen puuttuessa kutsua sitä väliaikaisesti Sintiksi.

Siskoni kiintyi Sinttiin välittömästi. Minä en. Jo samana iltana, istuessani kylpyhuoneen lattialla ja seuratessani pennun touhuilua, jotain murtui. Yhtäkkiä tajusin, ettei meillä — kissalla ja minulla — ollut mitään yhteistä. Se oli täysin Toinen. Meillä ei ollut jaettua kieltä, eikä kulttuuria. Emme edes ymmärtämään täysin toistemme eleitä tai ruumiinkieltä. Sintti ei reagoinut ”kiskiskiskisseihin”, puheääneen tai sormennapsautuksiin mitenkään. Kun esittelin pennun myöhemmin vanhemmilleni, isäni kysyi oliko se kuuro.

Mutta ei, ei Sintin kuulossa ollut vikaa. Se keskusteli sujuvasti siskoni kissaherran kanssa niiden omalla kielellä ja kirmasi kiireesti ikkunalle, kun televisiosta kuului lintujen sirkutusta. Opittuaan, että ääni liittyi televisionäytöllä lipuviin kuviin, se perehtyi uteliaana Pikku Kakkosen tarjontaan sekä toimintapainotteisiin elokuviin. Usein se tasapainoili ruudun ääressä pelkkien takajalkojensa varassa — kuten mangusti. Siskoni, joka oli heti samalla aaltopituudella pennun kanssa, nimesikin sen Magnukseksi. Hänen intoilunsa sai minut tuntemaan oloni vain entistä ulkopuolisemmaksi ja epäonnistuneemmaksi. En ymmärtänyt, miksen saattanut tuntea samaa kiintymystä kissaani kohtaan.

Lopulta, päivien kuluessa, vieraantuneisuuden tunne alkoi viimein korvaantua uteliasuudella. Kiinnostuin siitä, miten intensiivisesti pentu tarkkaili maailmaa. Kuinka se kommunikoi omia tarpeitaan? Miten se reagoi haasteisiin? Huomasin kaipaavani Sintin seuraa, kun olin poissa kotoa. Ihailin sen sinnikkyyttä, itsevarmuutta ja nokkeluutta. Päivittäisen temppuharjoittelun myötä välillemme sitä paitsi kehittyi mielekäs kommunikointikanava: käsimerkit. Lisäksi Sintti fiksuna kissana oppi nopeasti hakemaan katsekontaktia, seuraamaan osoituselettä oikeaan suuntaan, ja tulemaan luokse vihellettäessä. Vastavuoroisesti se opetti minulle joukon omia eleitään ja ääniään.

Viimein enää vakituinen nimi puuttui. Selailin sanakirjoja, romaaneja ja netin nimilistoja, mutta mikään nimi ei tuntunut tarttuvan. Omassa maailmassaan Sintti ei tuntunut tarvitsevan nimeä, se pärjäsi ihan hyvin ilmankin. Erityinen nimi oli — ja on ehkä edelleen — sen kannalta täysin ihmiskeskeinen tarve. Yritykseni nimetä sitä kaatuivat aina siihen, että tuntui kuin olisin yrittänyt kömpelösti purkaa sitä osiin. Mikään yksittäinen sana ei kyennyt kuvaamaan sitä kokonaan.

Kahden viikon harkinnan jälkeen nimesin sen suuren seikkailijan, kapteeni Nemon, mukaan. Kotikissana sen elämä on kuitenkin melkoista tasapainoilua ja kompromisseja kahden maailman — eläimen ja ihmisen todellisuuksien — välillä. Samalla nimi on  nyökkäys Coralinen Kissan suuntaan. Magnus Nemo eli latinasta vapaasti kääntäen: Suuri Ei-Kukaan. Kissa, joka välttelee ihmisten määrittely-yrityksiä ja tietää itse parhaiten, kuka on.

Nimimerkki
Ihminen nimeltään Katja


Kuva kirjoittajan

Kevät-muisto

”On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaa, tuuli ei tuule, mutta sade kyllä jaksaa” Siis pätkä siitä Tavaramarkkinoiden kappaleesta, jossa tarjotaan salmiakkia.

Jostakin syystä laulu vie minut 90-luvun lopun Raaheen, lukioaikoihin. Ja paitsi etten ole Hakaniemen rannassa, vaan museon rannassa, niin myös sää on erilainen; ei sada, mutta tuulee Raahen kylmää merituulta. Mutta on kevät. Pakkaset ovat hellittäneet, lumi on pyöränrenkaiden alla harmaata sohjoa. Olen pyöräilemässä tornitalon mäelle, ehkä minulla on asiaa verotoimistoon tai postiin, ehkä ei ole. Tuolloin Raahessakin vielä oli sellainen ihme kuin postikonttori.

On kummallista miten laulut voivat palauttaa ihmisen vuosien taakse menneisyyteen. Siihen hetkeen kun talvi on juuri antamassa periksi, kun valinta talvitakin ja kevättakin välillä menee Murphyn lain mukaisesti pieleen, kun ei tiedä minkälainen tulevaisuus on edessä, mutta tuntee vahvasti että se on edessä. Tunne siitä, että tapahtui mitä vain, vaikka tarjottaisiin vain salmiakkia, ei haittaa vaikka pistäisi peliin koko elämän.

Nimim. ”Aski Pantteria, kiitos”

Kuva kirjoittajan