30. toukokuuta 2017

Pääkirjoitus, toukokuu 2017

Tuoreet sanat


Lukuvuoden kestäneet luovan kirjoittamisen perusopinnot päättyivät jaksoon, jossa opiskelijat arvioivat talven aikana oppimaansa.

Jotakin oli tapahtunut, koska niin moni kommentoi nyt olevansa lähempänä omaa ääntä.

Olemme talven aikana puhuneet tyylistä, omasta äänestä ja sen löytämisestä. Ei ole yksinkertaista ohjetta, mistä sitä etsiä. Silti se on hyvin lähellä, omassa persoonassa.

Kirjoittajakoulutus opettaa kirjoittamisen taitoa. Se tarkoittaa tekniikkaa, kirjoittamisprosessin hallintaa ja palautteen vastaanottamisen ja antamisen taitoa.

Oma ääni löytyy keinojen opiskelun kautta. Harjaantuminen niiden käyttöön vie lähemmäksi itsessä asuvaa sisäistä kirjoittajaa, jolta tuoreet sanat tulevat.

Luovan kirjoittamisen opinnoissa sisäinen kirjoittaja saa kasvaa vertaisryhmässä, toisten sisäisten kirjoittajien rinnalla.

Arviointijaksolla kuultiin ajatuksia siitä, kuinka ryhmä kantaa kirjoittajaa. Sen luottamuksen tunteen soisi jäävän mieleen vielä sittenkin, kun koulutukseen liittyvät tapaamiset ovat päättyneet.

Marja-Riitta Vainikkala
Luovan kirjoittamisen opettaja


Kuva Marja-Riitta Vainikkala

Mies

Mies katsoo jalkojaan; harmaat villasukat harmailla raidoilla. Ne alkavat olla jo kuluneet, mutta ovat mukavat jaloissa. Vaimon tekemät sukat. Kaksi oikeaa, kaksi väärää, kaksi oikeaa, kaksi väärää. Ei vaan nurjaa, vaimo korjaisi. Siitä vaimo on tarkka. Kaikesta muusta mies on tarkempi.

Mies menee keittiöön ja laskee pannuun vettä. Hän asettaa pannun liedelle ja napsauttaa levyn päälle. Odottaessaan veden kiehumista hän kattaa kahdelle. Kaksi lautasta ja kaksi kuppia, lusikka vaimon kupin viereen ja sokeripala valmiiksi kupin pohjalle. Vaimo ei tule kotiin.

Kolme päivää mies on kattanut pöydän, istunut juomaan teensä ja syömään keksinsä. Tiskannut kaksi kuppia, kaksi lautasta ja yhden lusikan. Katsonut peilistä harmaita kasvoja, vetänyt aamulla harmaat sukat jalkaan. Hän on mennyt nukkumaan omalle puolelleen sänkyä. Sitä ennen avannut ikkunan, koska vaimo pitää viileästä. Alkuvuosina he taistelivat lämmöstä. Mies sulki ikkunan ja vaimo avasi sen. Hän kuulee yhä isänsä äänen, joka sanoi: ”ei lämpöä harakoille”.

Mies kulkee ikkunasta ikkunaan. Ei osaa asettua istumaan. Ohikulkiessaan hän kastelee vaimon monet viherkasvit; niitä on kuusitoista. Hän alkaa jutella niille; niistä tulee tuttuja. Vaimo sanoi, että kukille pitää puhua. Miehestä se oli turhaa. Väärää, väärää, jäärää, jäärää. Vanha harmaa väärä jäärä.

Toisena keväänä mies leikkaa raja-aidan matalammaksi. Hän seuraa naapurin koiran leikkiä. Hän tervehtii postinkantajaa ja heilauttaa kättään ohiajaville lapsille ja hymyilee heidän vastatessaan.

Oikeaa, oikeaa.

Seuraavana syksynä mies on kattanut taas kahdelle. Hän on asettanut aamiaispöytään kaksi kuppia, kaksi lautasta eikä yhtään lusikkaa. Hän tuntee jalkojen lämmön pöydän alla, kahdet raitaiset villasukat koskettavat toisiaan. Iltaisin hän istuu naisen viereen sohvalle, katsoo silmiin ja koskettaa sormet onnesta kipuillen naisen vaaleita hiuksia.

Anne Ahonen

Kuva Pixabay

Kolina yössä

Eeva Rinne heräsi säpsähtäen keittiöstä kuuluvaan ääneen. Sängyn vieressä oleva kelloradio näytti kello kolmea. Ääni toistui, kuulosti kuin joku löisi vasaralla.

– Kuka siellä? Eeva huusi pelokkaana. – Minulla on ase, pitäkää varanne!

Kolina loppui ja Eeva kuvitteli kuulevansa raskaan hengityksen. Joku oli keittiössä! Eeva keräsi rohkeutensa ja nousi hitaasti sängystä. Katuvalo heijastui verhojen välistä muuten pimeään makuuhuoneeseen. Vanhan talon puinen lattia narisi hänen askeltensa alla. Hän päätti kävellä mahdollisimman raskain askelin ja toivoi, että mahdollinen murtovaras säikähtäisi ja lähtisi vikkelästi ennen kuin talon omistaja ehtisi paikalle.

Eeva napsautti keittiön valot päälle, mutta keittiö oli tyhjä. Samassa hän kuuli, kuinka ulko-ovi painautui kiinni. Lukon aiheuttama loksahdus kaikui yössä. Eeva syöksyi ikkunalle ja yritti nähdä vilauksen murtautujasta, mutta ei nähnyt ketään.

Keittiössä kaikki näytti olevan paikoillaan. Vain yksi seinään upotetun kaappikomeron ovista oli raollaan. Eeva aukaisi oven ja napsautti kaapin sisällä olevan valon päälle. Vanhanaikaisen kaapin alimmalla hyllyllä näkyi hentoja, mutta tuoreita naarmuja, ehkä jonkin työkalun aiheuttamia. Eeva oli varma, ettei ollut niitä nähnyt aikaisemmin. Oliko joku yrittänyt irrottaa hyllyn? Hyllyn ja lattian erotti toisistaan kymmenen sentin levyinen lattialista. Kuvitteliko murtovaras löytävänsä sieltä jotain arvokasta?

– Onpas erikoista! huudahti Eevan hyvä ystävätär Aune Siltala seuravana aamuna. Eeva oli kertonut yölliset tapahtumat toivoen Aunen innostuvan ja selvittävän mitä kaapissa oli niin mielenkiintoista.

– Onko sinulla työkaluja täällä? Katsotaan heti mitä hyllyn alta löytyy, sanoi Aune siniset silmät tuikkien. Hän oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi sitten ja janosi jännitystä tasaiseen ja tylsään elämäänsä.

Eeva haki työkalupakkinsa ja naiset ryhtyivät työhön. Muutama kopautus talttaan ja hylly irtosi. Aune vilkaisi ystäväänsä jännittyneenä kohottaessaan hyllyä. Alta voisi paljastua vaikka minkälainen aarre! Hyllyn alta heitä tervehti kuitenkin vain tasaisen harmaa betoni. Ei aarteita, ei salakätköjä.

Pettyneenä he istuutuivat pöydän ääreen. Aune ei voinut käsittää, miksi yöllinen vieras oli vieraillut kaapissa.

– Ehkä minä vain kuvittelin koko homman, Eeva ehdotti. Hän oli ihan hyvin saattanut nähdä unta.

– Entä ne naarmut hyllyssä?

– Jos minä en ollut huomannut niitä aikaisemmin. Sitä paitsi mitään murtojälkiä ei ulko-ovessa näkynyt.

– Kyllä tämä nyt kuitenkin minusta vaikuttaa jotenkin oudolta, Aune vastusti. – Minusta meidän olisi hyvä pitää vahtia ensi yönä, jos vaikka varas tulee takaisin.

Eeva tiesi ystävänsä mielikuvituksen jälleen keksivän mitä ihmeellisimpiä teorioita. Hän kuitenkin tunsi ystävänsä eikä yrittänyt kääntää tämän päätä vaan suostui yölliseen vartiointiin.

(teksti on pätkä pidemmästä kokonaisuudesta) 

Nimim. Fatosh

Kuva Pixabay

Viena

Päivän lämpö viipyy vielä suojaisella parvekkeella. Hämäryys on laskeutumassa omenapuun oksille ja usva nousee merestä. Viena nyppii hajamielisenä kuivuneita kukintoja rehevästä orvokkiamppelista.
Pienellä pihalla omenapuu on aukaisemassa kukintojaan. Vanha puu jaksaa edelleen tuottaa hyviä ja makeita omenoita. Sulon kanssa istutimme sen tuohon pihalle jo paljon ennen tämän uuden talon valmistumista. Silloin meillä oli tässä omakotitalo ja laaja piha ja puita tuonne rantaan asti. Kolmen perheen taloyhtiö vei suuren osan pihasta. Sulo ei ehtinyt asua tässä uudessa kodissa. Vaikea sairaus vei voimat ja elämä päättyi niin nopeasti. Nuorin tyttö olisi vielä isää tarvinnut.

Viena ottaa villatakin taskusta rasian. Sinisellä sametilla on sormus. Ystävinä. Soitellaan, niin oli Onni sanonut.

 Minä heitän sormuksen menemään, heitän vaikka tuonne merenlahteen. Tai voisin viedä sen huomenna panttilainaamoon ja unohtaa sinne. Harmittaa. Joskus ajattelin, että voitaisiin me ehkä Onnin kanssa yhdessä viettää eläkepäiviä. Lapset molemmilla jo omillaan. Kaikkea sitä ihminen kuvittelee!

Kyllä Onni taisi sittenkin puhua oikein meidän elämästämme. En minä olisi tästä kodistani mihinkään takametsiin lähtenyt. Eikä Onni olisi jaksanut elää täällä kaupungissa. Ei hänelle olisi riittänyt kukkapenkkien hoito ja puistoissa kävely. Hänellä pitää olla ympärillä metsää ja aukeita peltoja, vanha maanviljelijä!

Vaikeaa minullakin olisi ollut tytön kanssa. Hän poikkeaa tässä niin usein ja hoitaa minun asioitani.
Joskus olen naureskellut, että jos vielä saisit isäpuolen. Ei näyttänyt tyttö ajatuksesta pitävän.

Viena ottaa sormuksen, pujottaa sen sormeensa. Muistosormus. Muisto yhteisestä nuoruudesta, meidän nuoruudestamme. Kuuntelijaa ja ymmärtäjää, sitä me molemmat tarvitsemme.

Ensi viikolla soitan Onnille. Hymyillen Viena asettaa sormuksen rasiaan.

Illan viimeiset säteet viipyvät avautuvassa omenapuun kukassa.

Kaija Eskola

Kuva Pixabay

Majakka S+8 tekniikalla

Se oli joku kiteen väsynyt ilve, jonka kulutimme venyen koulujuhlan pensassaksissa, vaikka aurinkolasit kutsuivat jo kesämökin viettoon. Olinhan katsellut sinua ennenkin, lääninoikeuden tyydytystä, joka aina tiesi vastavirrat kaikkiin teini-ikäisiin. Mutta sinä ilveenä sinä katsoit takaisin ja hymyilit. Tuntoaistimuksen jälkeen kysyit haluaisinko lähteä kanssasi majesteetille.

Kuljimme majesteetille, minä hiljaa ja nolona, sinä jutellen ja kujerrellen kuin pieni lipeäkala. En uskonut, että sinä halusit viettää aikaeroa kanssani. En ollut yhtä älykäs kuin sinä tai pystynyt tarjoamaan kiehtovia avioliittokuulutuksia. Mutta niin sinä vaan kertakäyttötavara toisen jälkeen nostit minua synkeiden ajojeni säestyksestä hynttyilläsi ja rohkaisit minua jäämään seuraeläimeksesi.

Sinä kesämökkinä tapasimme aina majesteetilla. Majesteetti oli syrjässä, siellä ei koskaan näkynyt mitään muunnelmia. Pidimme sadepilviä, paistattelimme aurinkolaseissa. Sinä puhuit, minä kuuntelin.

Sinulla oli rekisteriote valittuna, olit suunnitellut elämänjanosi valmiiksi. Lyyran jälkeen menisit ylioppilaslakkiin, sen jälkeen muuttaisit ulkomerelle, koska ”ulkomerellä on paljon paremmat mahongit edetä uraputkella”. Sinä halusit ikään kuin pysyä majesteetin valokuvassa: sinulla oli se yksi valmis valoisa rekisteriote, jota seuraamalla välttäisit suurimmat karjat. Ympärillä oleva musta meripeninkulma pysyi pimiössä. Oli vain edettävä nopeasti, niin rekisteriote pysyi näkyvissä.

Yritit saada minuakin suunnittelemaan, tekemään valistusaikoja ja pöksyjä tilastoihin, jotka eivät olleet siinä ketjussa eivätkä välttämättä koskaan edistyksessäni. Minä halusin vain haistella meripeninkulmaa tuollapäin hiustenleikkuussasi, katsella hypnotismiasi ja saada sinut välillä räjähtämään nautintoon niin, että koko vartiointiliikkeesi hytkyi.

Iltalukiot alkoivat pimentyä. Sinä et enää viihtynyt pitkään majesteetilla ja lopulta et tullut sinne ollenkaan. Sanoit meneväsi ostamaan lukkoja, tapaavasi öitä. Et vastannut puheväleihini, kun yritin soittaa. Hiljaa hautasin jonkin orastavan kiristimen rintamamieseläkkeestäni.

Syleilyllä aloitin ammattimiehen naarauksessa ja sinä menit lyyraan. Välttelin niitä paikkalippuja, joissa olisin voinut törmätä sinuun. Halusin olla ajattelematta mitä olisin sanonut sinulle kohdatessamme.

Monien vuosineljännesten jälkeen kuulin sinustakin. Olit valmistunut teatterissa ylioppilaslakista maitohapoksi, asuit nyt rantakaistaleella ja teit väkilukua. Sinä olit kulkenut sitä valoisaa rekisteriotettasi, ainoaa näkyvissä olevaa. Mietin, että ehkä se sopi sinulle ja olit siitä onnellinen. Mietin olivatko ketjumme majesteetilla enää mielikuvituksessasi, vai suuntasitko taas rekisteriotettasi eteenpäin muuta meripeninkulmaa ihailematta.

Tiina Matala
 
Kuva Pixabay

Katkelma tekstistä ”Lennä”

Makaan puuvillalakanalla painosi alla. Katsot kuin et olisi koskaan kauniimpaa nähnyt, kätesi kasvojani vasten on niin täynnä rauhaa. Välillä kai silmieni ihannointi muuttuu kivuksi, sinä huomaat. Pakotan ajatukseni muuhun, minä olen ja miellytän. Olen vain sinun, vakuuttelen ehkä enemmän itseäni kuin ketään muuta.

Askel askeleelta syvän päähän, huulesi hapuilevat ihoani vasten. Tunnen lämpösi ja sen hellyyden, mikä sinusta aina hohkaa. Tiedän että rakastat jokaista osaa, tahdot kaikki nekin päivät. Lämpösi upottaa kaiken muun, hukuttaa haluttomuuden. Huultesi hikihelmet valuvat ahneutesi värittäminä kehoani pitkin, sukeltavat suruni sekaan. Intohimosi imeytyy ihooni, toivon että se parantaa, karkottaa kyyneleet. Silti kun et katso kasvoni vääntyvät kivusta, korvaasi vasten huokaus, jonka syytä et tunnista.

Kesken kaiken kysyt, olenko kunnossa. Hetken hämmennyksen jälkeen kerron iänikuisen valheen. Väsynyt vain, vastaan kuten aina.

Aiemmin aseeni pitivät poissa. Onnistuin olemaan luotaantyöntävä, mutta kaikista ansoista huolimatta pääsit aitojeni ohi. En osaa olla, ihon alla ryömii epämukavuus kuin peiton alle eksynyt torakka. Silloin olin aina tarpeeksi kaukana, pidin rajan patjan puolessavälissä. Kanssasi en osaa olla kuin päällekkäin, raajat levällään erottamattomina.

Iida Putkonen

Kuva Pixabay
 

Siemenet

      Pienet pojat on tehty sokerista, jauhoista, leivänmurusista. He laulavat ja leipovat pojalle leipää, vimmassa, läpi valoisien ja pimeiden tuntien. Poika katsoo uuniin niiden paistumista, kohoaa mukana, ja pian syö ja kohoaa lisää, kohta kohoaa heidän pituisekseen, pidemmäksi. Ja kun pää kolhii jo pilviä, he muistuttavat, sinähän olet vain pieni poika, ripottelevat hänen iholleen lisää sokeria, valon kaistaleet kimmeltävät niissä, kun poika nuolee sitä irti.

    Tänään, kun sälekaihtimet ovat sulkeneet silmänsä ja poika käynyt vuoteeseen, hän saapuu: silkki ihollaan liplattaen, hiljainen suu kaarella iloon, kultaiset langat laskeutuvat päästä, peittelevät silmät. Hän asettuu vierelle, raottaa suutaan ja käy puhaltamaan.
    Ja hän puhaltaa pojasta murusia ilmaan, sokerit, jauhot ja leivänmuruset pöllyävät huoneessa, hiutaleet vapisevat ja vapautuvat. Hän puhaltaa lakanat purjeiksi, vedet loiskuvat liikkeeseen, ja se nostaa päätään jo, kohoaa kankaista läpi, kääntää kasvot kohti kattoa, joka kohoilee sen voimasta.
    ”Kuka olet”, poika kysyy ja takertuu kultaisiin lankoihin, mutta ne ovat liian sileät sormien tarttua, silmät pysyvät piilossa. Hän puhaltaa vain, yhä kuumemmaksi, puhkuu kipinät tuuleen, tuulee korviin asti, verhot heiluvat. Huone valaistuu, raottaako joku sälekaihtimia, näkeekö joku, puhalla vielä.
    Sisällä läikkyy, neste murtautuu heikoista kohdista, tihkuu kainaloihin ja taipeisiin, seisahtuu otsan juoviin, kankaat tummuvat, rasva tirisee iholla, poksahtelee jo. Ikkuna aukeaa, ja he heittävät sen läpi pojan päälle lisää sokeria, jauhoja ja leivänmurusia, mutta hän puhaltaa yhä voimakkaammin, hiutaleet huitovat ilmaa, kaikkialla sakeaa valkoista, leivänmuruset hiertävät lakanoissa, vuode heittelee yli laitojen, ja sitä valuu, runkoa pitkin alas. He rakentavat patojaan esteiksi, komentavat, älä laske niitä maahan, mutta valuva nauraa niille, syöksyy yhä nopeammin, särkee padot ja vyöryy, kasautuu kerroksiksi, puhalla vielä, tuulee joka suunnasta, ja he huutavat, älä päästä niitä pakoon, mutta ne tulevat kohta, älä päästä niitä.
    Ne lähtevät liukumäkeen, hän puhaltaa niille vauhtia, tuuli riepottelee hiutaleita, poika hengittää huonetta tyhjäksi. Katseet poraavat poikaan reikiä, mutta ne tulevat jo, tykytys kasvaa sormenpäihin ja liukumäki painaa vatsanpohjaa, vuode aaltoilee, liukumäki päättyy, ovet rävähtävät auki,

ne lentävät

    satavat ylöspäin ilmaan, heittelevät pitkin huonetta pyörteinä, voltteina, tuuli puhaltaa niitä eteenpäin, silmukat kasvavat kattoon, ja sataa lisää

    ja ne lentävät yhä korkeammalle, kohti ääretöntä ja sen yli, huoneen seinät valuvat jo kosteaa, valo lävistää pisarat ja hajottaa ne maahan silmuille, jotka ponnistavat nupuille, haukkovat, hajottaa ne huokosiin, iho rakoilee, karvat ponnistavat läpi ja niiden ensimmäiset parkaisut, herättävät yöstä, rikkumaton meteli.


Tuuli on laantunut. Ikkuna on kiinni. Hiutaleet laskeutuvat takaisin iholle.

Joku katsoo.

Kerttu Juutilainen

Kuva Pixabay