22. marraskuuta 2016

Pääkirjoitus, marraskuu 2016

Kirjoittajaportaat maan ja taivaan välillä


Auki-lehti 4/2016 sisältää Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston luovan kirjoittamisen opiskelijoiden tekstejä. Tämä numero on syntynyt opintojen johdatusjakson aikana.

Johdatusjakso perehdyttää luovan kirjoittamisen työtapoihin ja keinoihin. Tarkoitus on kiinnittää huomio kirjoittajantyön olennaisuuksiin.

Mitä olennaisuudet sitten ovat?

Kirjailija-kirjoittajakouluttaja Tommi Parkko on esittänyt ajatuksen kolmiportaisesta kirjoittajakehityksestä. Ensimmäisellä portaalla pyritään pelkästään itseilmaisuun. Palautteen on silloin oltava vain kannustavaa.

Toisella portaalla tavoitteena on oppia kirjoittamisen tekniikkaa, jotta teksti saavuttaisi muitakin lukijoita. Palaute keskittyy kohtiin, joita voi muokkaamalla kehittää. Kirjoittaja opettelee ottamaan vastaan ja hyödyntämään muutosehdotuksia tekstiinsä.

Kolmannella, ammatillisella portaalla kirjoittaja mieltää palautteen ja uudelleenkirjoittamiset työprosessiin kuuluviksi. Lajin keinot ovat hallussa ja palaute suuntautuu tekstin esteettisiin ominaisuuksiin.

                                                                        *                                                                     

Luovan kirjoittamisen arvosanaopiskelija on portaikon toisella askelmalla. Opiskelun kohteena on kirjoittamisen tekniikka, joka tarpeeksi harjaannutettuna johtaa oman tyylin löytämiseen.

Parhaassa tapauksessa tulos on sitä, mistä Finlandia-palkintoraati 2016 puhuu määritellessään loistokkaan romaanin:

”Tarina voi olla mistä vain maan ja taivaan väliltä, mutta se vie lukijan mukanaan. Toinen erittäin tärkeä asia on hyvä kieli. Oikeakielisyys ja virheettömyys on oleellista, myös kielen elävyys.”

Marja-Riitta Vainikkala, luovan kirjoittamisen opettaja 


Kuva: Marja-Riitta Vainikkala

Aamu

Käsi nousee peiton alta
ajaa ilmaan kaaria
mäkiä ja mutkia
hiljaista hurinaa

petivaatteet pölähtävät
tasajalkahypyllä alas
traktorit ja kaivurit
metelöivät

valmistuu lentokenttä
halki huoneiden
kiidättää kone työmiehiä
valloittaa sohvavuoret

ilmakuoppaan
unohtuu kuvitelma
uppoaa rakennussarjaan
pienet sormet
pyörittävät muttereita
suun loruilu muuttuu lauluksi:
äi-ti-ra-kas, ä-i-ti-ra-kas


Peitto kevenee
sen jaksaa jo heilauttaa päältä
ilmavirta värisyttää
väsynyttä ihoa
lämmittelen
ukkonooan uusissa sanoissa.


Marjukka Tanska

Kuva: Marjukka Tanska
 

Signaali

(Ote novellista)

Korjaamon halogeeniauringot paistoivat täydeltä terältä. Ne nostivat hien Sirun niskan ja tahrattoman haalarin väliin, joka oli odottanut sukunimellä merkatussa lokerossa. Hän oli tullut hyvissä ajoin, vaihtanut sen viivytellen ylleen ja kuljettanut kättään pitkin kiiltävää peltiä. Korjaamon entinen keittiönurkkaus oli eristetty sermillä naisten pukeutumistilaksi, tiskialtaasta nousi hylättyjen putkien ummehtunut haju. Siru kippasi tupakannatsat lattialle alumiinisesta eineslaatikosta ja peilasi, miten napit sulkivat hänet uuteen siniseen koteloon.

Siru katseli hallin katossa kulkevia ilmastointiputkia ja kuvitteli, kuinka koko maanalainen verkosto kulki heidän yllään kuljettaen kaupunkia päätepisteestä toiseen. Hänen pysäkkinsä tuli vasta Puotilan pääteaseman jälkeen, syvemmällä tuntemattomassa idässä. Se oli pääreitin varrella olevien katseiden ulottumattomissa, pannukakkumaailman laidan ulkopuolella. Jos hän läpäisisi yllä olevan putken, metro kenties tulisi ja veisi hänet Ruoholahden suuntaan. Länteen, missä öljyinenkin käsi pysyisi lujasti kädensijassa. Ihmiset virtaisivat sisään ja ulos, sekarotuisina kuin koirat. Maanalainen tuuli tarttuisi jokaiseen yhtä lailla, ja he liikkuisivat samaan suuntaan, omiin päämääriinsä.

Hallin metalliovi nirskahti liukuun ja antoi ulkomaailman rynnistää sisään. Siru sulki silmät, valmistautui paineaaltoon ja tunsi, kuinka turvakengät upottivat häntä yhä syvemmälle kohti maan sulaa ydintä. Hän tunsi itsensä astronautiksi, vierailijaksi vasten eriskummallisen kuun pintaa. Raskaan kuun, missä askel painaa kuusisataa, ja jonkun muun lippu liehuu aina tulijaa vastassa. Hän muisti salaliittoteorian, josta oli kuullut radiossa: ohjelmassa eräs amerikkalainen kertoi, ettei maata todellisuudessa kierrä mikään, vaan kuu heijastetaan yhä uudelleen taivaalle. Sirua kylmäsi. Hän ajatteli maapalloa yksin kiertämässä aurinkoa, pyörimässä muiden veistämällä akselilla. Mikään ei olisi siihen kiinnittynyt, millekään se ei olisi tärkeä. Valekuu, meidän mitättömyytemme lohduksi luotu. Jotta tietäisimme, että olemme jonkin keskipiste; jotta sillä, mihin asetumme, olisi väliä. Edes jollekin, jossakin.

Nimim. A.M.I.
 
Kuva: https://pixabay.com/fi/l%C3%A4ht%C3%B6-foorumi-metro-laiturilla-371218/

Äitien päivä

Keskellä pihaa salossaan liikahtelee Suomen lippu. On Äitien päivän aamu. Meren jäistä käy kylmä tuulenvire, mutta aurinko lämmittää etelänpuoleista talon seinustaa. Pauli on 12-vuotias, elämästä ja elämisestä innostunut omakotitalon kasvatti, joka etsii haasteita ja rajojaan, on uudesta utelias. Hän istuu kotinsa oven edustan lämpimällä betonikynnyksellä. Talvivaatteista on saanut osan jättää pukematta, tuntuu jo melkein kesältä. Kevään ensimmäiset pääskyset kaartelevat pihapiirissä, västäräkit juoksenteleva kulkupoluilla. Koivun oksan kärkien ja silmujen kuorten ruskea sekä avautuvien lehtien vaalean vihreä väri näkyvät joka puolella ja koivujen tuoksu leijuu pihalla. Se sekoittuu karjan hajuihin, onhan sodan ruokasäännöstelyn jäljiltä vielä useissa kotikadun taloissa lehmiä, hevosia, lampaita, sikoja ja kanoja.

Edellisellä viikolla Pauli oli isän kanssa päätetyn äitienpäiväyllätyksen valmistelussa: Lähimetsän reunassa kasvavasta koivuvesakosta katkottiin oksia ja muotoiltiin niistä kaksi pihaluutaa. Ne toisivat avun äidin toistuvaan huoleen oven edustan siistinä ja lumettomana pitämiseen. Nyt ei tarvitsisi huolehtia siitä, käykö luutakauppias myyntikierroksellaan kodissa vai ei.  Luutapari olkapäällä Pauli marssi ylpeänä isän perässä metsän reunassa odottaville pyörille. Lyhyen pyörämatkan jälkeen tämä erilainen lahja äidille vietiin liiteriin puupinojen taakse odottamaan äitienpäivää.

 Nyt, aamuvarhaisella, Pauli pohtii, mitä voisi antaa äidille omana lahjanaan. Hän päätyy hakemaan äidille kevään ensikukkia. Niitä hän tiesi jo tähän aikaan löytyvän peltojen laitamilta. Pihalta muutaman minuutin juoksun ja junaradan ylityksen jälkeen hän päätyy tutulle kesantopellolle. Pellon reuna on täynnä pieniä kukkivia alppitaskuheiniä, joiden kukinto muistuttaa valkoapilaa, vaikka väri ei ole yhtä valkea ja varsi vain alle kymmen senttiä korkea. Niistä syntyy nopeasti kouransilmän täysi kimppu kukkivaa kevättä. Poika kiirehtii takaisin kotiin, sisälle ja vanhempien makuuhuoneeseen, missä äiti nauttii äitienpäivän aamukahvistaan muu perhe ympärillään. Pieni ihmetys Paulin puuttumisesta häviää hänen liittyessään joukkoon. Hän ojentaa kukkansa äidille, joka kääntelee niitä.

- miten löysit näin kauniita kukkia ulkoa, kysyy äiti ja ihmettele kukkien pienuutta.                             
- radan takaa myllyn vierestä kesantopellolta, kertoo Pauli ja jatkaa: ne ovat alppitaskuheiniä.

Äidin kahvin juonnin jatkuessa Boston-kakun kera, isä vinkkaa Paulin hakemaan liiteristä yhteiset äitienpäivän antamiset. Luutapari on äidille yllätys. Hän on niistä hämmästynyt ja kyselee niiden alkuperää. Pauli pääsee kertomaan isän kanssa ahkeroinnistaan. Kohta päästään kaikki aamupuurolle. Aamuaterian jälkeen siirrytään olohuoneeseen. Kuunnellaan radiosta koko perheen mieliohjelma, Tervetuloa aamukahville. Se päätyttyä lähdetään koko perhe polkupyörillä äidinäidin haudalle naapuripitäjään hiljentymään ja menneitä muistelemaan. On lämmintä. Äiti kertoo omasta lapsuudestaan, jolloin sukulaisten haudoille vielä tuotiin kukkien lisäksi pientä syötävää. Hän juttelee myös kirkkomäen outoa ääntä pitävistä kummituksista, joiden vuoksi vanhat ihmiset vieläkin karttavat kirkon tienoota pimeällä. Hautakiven taakse pienelle lautaselle äiti tapansa mukaan asettaa sivumennen leivän palasia hänelle läheisille vainajille. Aamuisen pyöräretken jälkeen kotipihalla perhe hajoaa eri puuhiin siihen asti, kunnes äidin valmistama sunnuntairuoka on valmista, ja perhe kokoontuu ruokapöytään aterialle.


Juhani Hassi

Kuva: https://pixabay.com/fi/laukku-gypsofilia-siemenet-gypsophila-1716655/

Usko

Johdatuskurssilla meille nimettiin yhdeksi perusopintojen tavoitteeksi oman ääneen etsiminen. Koska minun tuntuu olevan vielä hieman käheänä, päätin kokeilla pastissin tekemistä eräästä meille jaetusta kaunokirjallisesta esimerkistä eli Petri Tammisen esikoisnovellikokoelman yhdestä pienoiselämänkerrasta nimeltä ”Toivo” (Otava, 1994).




                                                                  USKO


Uskon kunto loppui kesken Cooperin testin. Äiti kehui lukumieheksi. Kirjastohuoneeseen ripustettiin unikkoverhot. Usko nosteli painoja autotallissa. Äiti kantoi pääsykoekirjat yöpöydälle. Usko valittiin yhteiskuntatieteelliseen. >>Treenasin piirikisoihin, olisin päässyt vielä pitkälle>>, hän kertoi opiskelijatovereille Iltakoulussa. Usko ilmoittautui puulaakijoukkueeseen. Sai sählypallosta kovan iskun päähänsä. Näki tähtiä. Valmentaja rohkaisi huoltojoukkoihin. Antoivat pitää pelipaidan. >>Vasen laitahyökkääjä>>, Usko ylpeili Iltakoulussa ja osoitti sormella pelinumeroa rinnassaan. Uskon sydän petti puolimaratonin loppumetreillä.  >>Laudaturin paperit, olisi päässyt vielä pitkälle>>, äiti haikaili hautajaisvieraille. Maratonreitille vietiin Iittalan valkoinen kynttilä. Veisattiin päivä vain ja hetki kerrallansa. Surtiin, että liian nuorena nukkuvat nerot.


Nimim. Matkija

Kuva: https://pixabay.com/fi/puoli-mailin-merkkiaine-1393099/

Mummini aamuvirsi

Joka aamu on armo uus
mummini lauloi
silmät valoa heijastaen

ihana mummini
pehmeä
ulkoa ja sisältä
elämän kovuudessa muovautunut
pula-ajat ja sotavuodet
monet hylkäämiset ja hyvästijätöt kokenut

Miksi huolta siis kantaa
mummini jatkoi veisuutaan

aamulla kun herään
armottomuus tervetulotoivottaa minut

että revipä päivä alkuun siitä

jostakin kaukaa
niin vaimeana että minun tulee herkistää korvani
kuuluu mummini laulu

Varjot väistyy ja vajavuus


Iiris Viheroksa

Kuva: http://bjstlh.com/data/wallpapers/135/WDF_1766569.jpg
 

Ikuisuusasioita

Viinin tahrimin huulin
hapuilemme

toinen toisiamme tukien

tulkiten

pinnan alta
löytyy koreografian kaltainen muisto
lihasmuistissa kivistää puhki poljettu tango

enkä minä koskaan oppinut

lähtemään

jättämättä ovia auki


valkoinen taivas

kuin uni

mykkä mies


– lähellä lämmin


Anni-Sofia Kauppila

Kuva: Anni-Sofia Kauppila