11. huhtikuuta 2018

Pääkirjoitus, huhtikuu 2018

Tietokirjoittamisen luovuudesta sekä ilosta, onnesta, rakkaudesta ja kaiken ihanuudesta


Luovan kirjoittamisen perusopintojen tietokirjoittamisen jaksolla opittiin ei vain tietokirjoittamista vaan luovaa tietokirjoittamista. Tietokirjoittamisen luovuutta ja flow’ta (onni) houkutellaan samoilla keinoilla kuin fiktiivisen tekstin, esimerkiksi erilaisilla kirjoitusharjoituksilla (rakkaus), joita tehtiin koko ensimmäinen lähitapaamisviikonloppu rytmikkäästi teoriatietoiskujen kanssa vuorotellen.

Parhaimmillaan tietotekstissä kuuluu kirjoittajan persoona ja näkyy tarina, tai toisin päin, jos kirjoittajaa sattuu huvittamaan. Tietokirjoittaminen perustuu faktaan, mutta persoonan ja tarinallisuuden lisäksi myös siitä voi löytyä kirkkaan fiktiivisiä aineksia, esimerkiksi pakinassa henkilöhahmot voivat olla mitä hassuimpia karikatyyrejä tai kolumnissaan kolumnisti voi harrastaa hillitöntä ironista irrottelua (ilo). Essee, reportaasi, artikkeli, blogiteksti, haastattelu ja muut tietokirjoittamisen lajit taipuvat moneen ja jopa toisiinsa, moniääniseen, monilajiseen, monipuoliseen tietokirjoittamiseen.

Olen hurmaantunut luovan kirjoittamisen perusopintojen opiskelijoiden kirjoittamisen taitoihin, luovuuteen, rohkeuteen, huumorintajuun, taitoon katsoa ilmiöitä monista näkökulmista ja analysoida sekä omaa että toisen tekstiä rakentavasti ja ihanasti (omista kirjoittajaopinnoistani muistan, että ihana on tylsä ja mielikuvitukseton ilmaus, mutta käytän sitä siitä huolimatta häpeämättä kaiken aikaa).


Oli tieto, joka halusi tulla kirjoitetuksi
opiskelija, joka halusi kirjoittaa
opettaja, joka ohjasi
toinen opiskelija, joka oli vertainen
ja opettajuutta harjoitteleva, joka
iloitsi tästä kaikesta,
tunsi onnea päästessään mukaan
rakastamaan kirjoittamista ja
kirjoittajia ja kirjoittamaan
tajunnanvirtapääkirjoituksen.


Päivi Rautiainen

Kuva Pixabay

KISSA NIMELTÄÄN EI-KUKAAN

Neil Gaimanin kirjassa Coraline on kohta, joka kuuluu kutakuinkin näin:

“What's your name?” Coraline asked the cat. ”Look, I'm Coraline. Okay?”
”Cats don't have names,” it said.
”No?” said Coraline.
”No,” said the cat. ”Now you people have names. That's because you don't know who you are. We know who we are, so we don't need names.”

Kun luin Coralinen lukioikäisenä, minulla oli vain vähän kokomusta kissoista. Perheessämme ei ollut koskaan ollut lemmikkejä, ja jos kavereitteni kissat juoksivatkin minua eteiseen vastaan, yrittivät ne todellisuudessa vain paeta ovenraosta pihalle. Vähän samaan tapaan sukulaisten sohvatiikerit sukelsivat heti ovikellon käydessä huonekalujen alle piiloon, ja pihallamme kesäisin hiirestävä puolisokea katti muuttui näkymättömäksi, mikäli yritin hiipiä takaterassille sitä katsomaan. Tulin tavallisesti hyvin juttuun kaikenlaisten eläinten kanssa, mutta kissat jäivät minulle etäisiksi.

Niin siis kävi, että tutustuin kissoihin vasta yliopisto-opinnot aloittaessani. Silloinen kämppikseni toi mukanaan pienen kissanpennun, josta sukeutui kymmenkiloinen, herkkä kolli. Siskoni ihastui siihen siihen niin paljon, että pian hänelläkin oli kissa. Lopulta minäkin sorruin ja aloin etsiä omaan elämäntahtiini sopivaa, rohkeaa ja energistä seuralaista, joka ei jännittäisi julkisilla liikennevälineillä matkustamista tai vieraita paikkoja. Perehdyin asiaan huolellisesti. Luin kaikki kirjaston kissaoppaat ja hankin kissanhoitotarvikkeet etukäteen. Kun se oikea kissa viimein sattui minun kohdalleni, tuntui se täydelliseltä pikku olennolta. Pentu oli aktiivinen, terve ja utelias, ja sen emokin oli sosiaalinen ja tyyni. Toin pennun kotiini ja päätin paremman nimen puuttuessa kutsua sitä väliaikaisesti Sintiksi.

Siskoni kiintyi Sinttiin välittömästi. Minä en. Jo samana iltana, istuessani kylpyhuoneen lattialla ja seuratessani pennun touhuilua, jotain murtui. Yhtäkkiä tajusin, ettei meillä — kissalla ja minulla — ollut mitään yhteistä. Se oli täysin Toinen. Meillä ei ollut jaettua kieltä, eikä kulttuuria. Emme edes ymmärtämään täysin toistemme eleitä tai ruumiinkieltä. Sintti ei reagoinut ”kiskiskiskisseihin”, puheääneen tai sormennapsautuksiin mitenkään. Kun esittelin pennun myöhemmin vanhemmilleni, isäni kysyi oliko se kuuro.

Mutta ei, ei Sintin kuulossa ollut vikaa. Se keskusteli sujuvasti siskoni kissaherran kanssa niiden omalla kielellä ja kirmasi kiireesti ikkunalle, kun televisiosta kuului lintujen sirkutusta. Opittuaan, että ääni liittyi televisionäytöllä lipuviin kuviin, se perehtyi uteliaana Pikku Kakkosen tarjontaan sekä toimintapainotteisiin elokuviin. Usein se tasapainoili ruudun ääressä pelkkien takajalkojensa varassa — kuten mangusti. Siskoni, joka oli heti samalla aaltopituudella pennun kanssa, nimesikin sen Magnukseksi. Hänen intoilunsa sai minut tuntemaan oloni vain entistä ulkopuolisemmaksi ja epäonnistuneemmaksi. En ymmärtänyt, miksen saattanut tuntea samaa kiintymystä kissaani kohtaan.

Lopulta, päivien kuluessa, vieraantuneisuuden tunne alkoi viimein korvaantua uteliasuudella. Kiinnostuin siitä, miten intensiivisesti pentu tarkkaili maailmaa. Kuinka se kommunikoi omia tarpeitaan? Miten se reagoi haasteisiin? Huomasin kaipaavani Sintin seuraa, kun olin poissa kotoa. Ihailin sen sinnikkyyttä, itsevarmuutta ja nokkeluutta. Päivittäisen temppuharjoittelun myötä välillemme sitä paitsi kehittyi mielekäs kommunikointikanava: käsimerkit. Lisäksi Sintti fiksuna kissana oppi nopeasti hakemaan katsekontaktia, seuraamaan osoituselettä oikeaan suuntaan, ja tulemaan luokse vihellettäessä. Vastavuoroisesti se opetti minulle joukon omia eleitään ja ääniään.

Viimein enää vakituinen nimi puuttui. Selailin sanakirjoja, romaaneja ja netin nimilistoja, mutta mikään nimi ei tuntunut tarttuvan. Omassa maailmassaan Sintti ei tuntunut tarvitsevan nimeä, se pärjäsi ihan hyvin ilmankin. Erityinen nimi oli — ja on ehkä edelleen — sen kannalta täysin ihmiskeskeinen tarve. Yritykseni nimetä sitä kaatuivat aina siihen, että tuntui kuin olisin yrittänyt kömpelösti purkaa sitä osiin. Mikään yksittäinen sana ei kyennyt kuvaamaan sitä kokonaan.

Kahden viikon harkinnan jälkeen nimesin sen suuren seikkailijan, kapteeni Nemon, mukaan. Kotikissana sen elämä on kuitenkin melkoista tasapainoilua ja kompromisseja kahden maailman — eläimen ja ihmisen todellisuuksien — välillä. Samalla nimi on  nyökkäys Coralinen Kissan suuntaan. Magnus Nemo eli latinasta vapaasti kääntäen: Suuri Ei-Kukaan. Kissa, joka välttelee ihmisten määrittely-yrityksiä ja tietää itse parhaiten, kuka on.

Nimimerkki
Ihminen nimeltään Katja


Kuva kirjoittajan

Kevät-muisto

”On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaa, tuuli ei tuule, mutta sade kyllä jaksaa” Siis pätkä siitä Tavaramarkkinoiden kappaleesta, jossa tarjotaan salmiakkia.

Jostakin syystä laulu vie minut 90-luvun lopun Raaheen, lukioaikoihin. Ja paitsi etten ole Hakaniemen rannassa, vaan museon rannassa, niin myös sää on erilainen; ei sada, mutta tuulee Raahen kylmää merituulta. Mutta on kevät. Pakkaset ovat hellittäneet, lumi on pyöränrenkaiden alla harmaata sohjoa. Olen pyöräilemässä tornitalon mäelle, ehkä minulla on asiaa verotoimistoon tai postiin, ehkä ei ole. Tuolloin Raahessakin vielä oli sellainen ihme kuin postikonttori.

On kummallista miten laulut voivat palauttaa ihmisen vuosien taakse menneisyyteen. Siihen hetkeen kun talvi on juuri antamassa periksi, kun valinta talvitakin ja kevättakin välillä menee Murphyn lain mukaisesti pieleen, kun ei tiedä minkälainen tulevaisuus on edessä, mutta tuntee vahvasti että se on edessä. Tunne siitä, että tapahtui mitä vain, vaikka tarjottaisiin vain salmiakkia, ei haittaa vaikka pistäisi peliin koko elämän.

Nimim. ”Aski Pantteria, kiitos”

Kuva kirjoittajan


10. huhtikuuta 2018

ANNA ARVOKAS LAHJA – LUE

Lahjoita lukuhetki – niminen kampanja on käynnistynyt kotikaupungissani Kuopiossa. Kirjastojen ilmoitustauluille on kiinnitetty ilmoituksia, joissa etsitään vapaaehtoisia käymään vanhusten luona palvelutaloissa. Ideana on lahjoittaa lukuhetki eli lukea kirjaa tai vaikka päivän lehteä vanhukselle, joka ei itse pysty lukemaan. Yksikin lukukerta on jo arvokas lahja, vaikkei voisi sitoutuakaan sen enempään.

Yhteinen lukuhetki on matalan kynnyksen helppoa yhdessäoloa. Tämmöinen vapaaehtoistyö voisi sopia introvertillekin suomalaiselle. Sellaiselle joka tuntee olonsa kotoisemmaksi kirjojen kuin ihmisten parissa eikä mielestään löydä oikeita sanoja sosiaalisissa tilanteissa, mutta jonka rinnassa sykkii kuitenkin lämmin sydän yksinäisiä kohtaan. Kirjan tai lehden lukeminen toimii sillanrakentajana ihmisten välillä. Lukemisen avulla voi päästä jutun alkuun.

Monille meistä on luettu lapsuudessa iltasatuja ja usein perinne jatkuukin seuraavaan sukupolveen. Lapset ovat saaneet kokea olevansa tärkeitä ja rakastettuja vanhemman viettäessä aikaa juuri heidän kanssaan. Yhteiset lukuhetket ovat merkinneet yhdessäoloa, iloa ja rentoutumista.

Nyt on mahdollisuus kääntää asetelma toisin päin. Vanhainkodeissa järjestettyjen ääneenlukutilaisuuksien on todettu parantavan ikääntyneiden mielialaa. Hyvän kirjan kuunteleminen pitää aivot skarppeina. Eikä haittaa, vaikka muistisairauden vuoksi vanhus eläisi menneissä ajoissa. Kun lempeä ääni vieressä lukee tuttua tarinaa, niin muistisairas ihminen voi tuntea olevansa taas se pieni lapsi vanhemman lähellä. Silloin ahdistus hälvenee ja levoton mieli rauhoittuu.

Tiina Mähönen


Kuva kirjoittajan

Kipuilua

Herään aamulla kellonsoittoon ja olen hämmentynyt. Olen nukkunut koko yön heräämättä kertaakaan. Tunnustelen varovasti oloani ja kyllä se on totta: en tunne ollenkaan kipua juuri nyt! Tekisi mieli venytellä, mutta en uskalla, jotta vihlaisu ei pilaisi tätä täydellistä hetkeä.

Jos tunnen kovaa kipua, otan särkylääkkeen. Näin ajattelin aiemmin, kunnes kipu tuli jäädäkseen. Aloin kantaa kirjastosta kotiin erilaisia kivunhallintaoppaita, opettelin hengittämään oikein joogassa, kävin vyöhyketerapiassa ja surautin smoothien sekaan aimo palan inkivääriä. Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla, neuvotaan Apulannan laulussa. Kipeänä on valmis kokeilemaan kaikkea.

Suomen Kipu ry:n mukaan arviolta miljoona suomalaista kärsii pitkäaikaisesta kivusta, mikä kuulostaa paljolta koko väkilukuun suhteutettuna. Siitä huolimatta kroonisia kipuja poteva voi tuntea olevansa yksin kipujensa kanssa. Vertaistuki on tärkeää, mutta kivun kokeminen ja lievittäminen on yksilöllistä. Avun saaminen ei myöskään ole tasavertaista syystä tai toisesta.

Kivun kokemus muodostuu aivoissa, josta lähtee viestit muualle kehoon. Kivun tarkoitus on suojella elimistöä ja saada suojamekanismit käynnistymään lisävaurioiden estämiseksi. Kipuviestin kulkuun voi tulla häiriöitä ja tällöin ihminen aistii kipua, vaikka varsinaista kivun aiheuttajaa ei olisikaan.
Kaikkea ei voida leikata tai parantaa lääkkeillä. Toisinaan kivun aiheuttajaa ei saada selville ja kipukroonikko voi kohdata epäilyjä kipunsa olemassaolosta. Kivut ovat kuitenkin kokijalleen totisinta totta ja siinä tilanteessa ei pitäisi joutua todistelemaan mitään, kenellekään.

Kivunhallintaoppaissa puhutaan paljon kivun hyväksymisestä: kipu on läsnä tänään ja todennäköisesti myös huomenna. Kaikkea ei ehkä pysty tekemään kuten ennen, mutta asioita ei pitäisi jättää sen takia tekemättä. Kun on mielekästä tekemistä ja muuta ajateltavaa, kipukin voi jäädä taka-alalle.

Kirjoittaessani tätä tekstiä tein huomaamattani yhden naisen empiirisen tutkimuksen. Havaitsin olevani normaalia kipeämpi, kun oikein keskityin ajattelemaan kipua ja muistelin, miltä kipu on pahimpina päivinä tuntunut. Kipu syntyy korvien välissä, todellisena.

heiditar



Kuva Pixabay

Turpa kiinni!

Illanistujaisiin on kutsuttu taas sama lörppäsuu, joka aina vaan jaksaa jaaritella omat ja naapureiden terveyshuolet; mikä on paras tapa liottaa känsät tai minkä maalainen valkosipuli varpaiden välissä toimii parhaiten flunssankarkottimena. Eikö olisi kätevää, kun voisi tuupata marmorikuulan ääniaukkoon ja pyöräyttää nahkaremmin pari kertaa napakasti päävärkin ympäri? Sillä tavoin, että nielemään ei välttämättä pysty, mutta henki kulkee – kunhan ei hirveästi innostu. Olisipahan hetken hiljaa.

S&M-meininkiä? Ei suinkaan. Arkipäivää talleilla, joissa jo nuorille harrastajille opetetaan, että ratsun suitsissa on olemassa iso valikoima erilaisia turparemmejä, joilla voidaan sitoa hevosen suu kiinni, ettei se auo sitä. Sehän ei näytä yhtään hyvältä tuomareille, jos hevonen juoksee leuat levällään. Sitä paitsi sehän paljastaisi, kuinka tikkiin treenattua habaa suoritukseen on käytetty. Turparemmien sanotaan myös vakauttavan ratsastajan käden vaikutusta kuolaimeen. Jos ymmärtää alkeellisestikin neljällä jalalla kulkevan eläimen biomekaniikkaa, on syytä ymmärtää myös, että optimaalinen liike lähtee takaa eteenpäin eikä päinvastoin. Siitä vaan ratsastamaan suupielet korvissa – ikä ei pitene ainakaan eläinurheilijalla.

”Sehän on vain eläin.” No ei ole. Tai on eläin, mutta ei ”vain”. Se on elävä ja tunteva olento, ja nykytutkimusten mukaan tunnistaa ja ilmaisee myös paljon erilaisia tunteita, jotka ovat määritettävissä inhimillisin ilmauksin. Hevosen elekielestä on määritelty esimerkiksi erilaisia kipuilmeitä, ja hevosen on todettu tunnistavan ihmisen mielialoja kasvojen ilmeistä. On testattu myös sitä, osaako hevonen valita itselleen vähemmän pakotteita sisältäviä harjoituksia. Vastaus on kyllä.

Jos hevonen ei suorita annettua tehtävää heti tai halutulla tavalla, olisi hyvä ehtiä pohtimaan syytä ennen niin sanottua korjausta väkivaltaisin keinoin. Jos hevosen halutaan liikkuvan ratsastajan kanssa koko kehostaan rennosti ja esimerkiksi myötäävän niskastaan, tuskin on pidemmän päälle edullista ratkaista asia tiukentamalla turparemmejä ja sitomalla hevonen suustaan kiinni satulaan. Hevosella ei ole sellaisia kognitiivisia kykyjä, että se osaisi suunnitelmallisesti heittyä hankalaksi ratsastajalleen. Sen sijaan se joko ymmärtää tai ei ymmärrä, mitä siltä pyydetään. Se joko kykenee tai ei kykene pyydettyyn suoritukseen. Jäljelle jää geeneihin koodattu, aikaisemmista kokemuksista tai kivusta kumpuava intuitiivinen reaktio epäonnistumiseen jommassakummassa. Minäkin tiedän, kuinka spagaati tehdään, mutten taatusti pysty siihen ilman että hanuri halkeaa. Tahdonvoimalla, ymmärryksellä tai tottelevaisuudella ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Tietyssä määrin ihmiset ovat jatkuvasti valveentuneempia ja kiinnostuneempia eläinten hyvinvoinnista. Kilpaurheilun sääntöjen muuttamisesta eläinystävällisempään suuntaan on herännyt paljon keskustelua. Kilpaurheilulla on pitkät perinteensä ja laajat kansainväliset joukkonsa puoltajanaan. Vastakkainasettelulle on vaikea löytää kultaista keskitietä, sillä kilpaurheilun puoltajat leimataan keskustelussa usein myös kiellettyjen äärikeinojen kannattajiksi, kun taas eläinystävällisempien vaihtoehtojen edistämisen puoltajat leimataan koko ratsastusurheilun ja -harrastuksen vastustajiksi.

Mitä enemmän aiheen ympärille saadaan sekä asiallista keskustelua että valideja tutkimustuloksia, sitä paremmin on mahdollista tukea ratsastusurheilun kehittymistä kaikille osapuolille edullisempaan suuntaan. Sillä välin jokainen voi kokeilla laittaa suuhunsa suuontelon täyttävän kovan esineen, vetää nahkavyön tiukasti leuan alta pään ympärille – kahdesti, jos haluaa tilanteesta autenttisemman – ja lähteä 30 kilon köykäinen reppu selässään 15 kilometrin hölkkälenkille.

~HelKil~

Kuva Pixabay

VÄRIT PALAAVAT SISUSTUKSEEN

Pitkä kuiva, harmaa kausi on ohitse. Tanskalainen väri- ja trendianalyytikko Nina Bruun sanoo, että ”väreistä on jälleen muodostumassa tapa ilmaista itseään”. Kaipuu luontoon korostuu nyt murrettuina, luonnosta poimittuina väreinä, pintojen karheutena ja ekologisina kankaina. Luonnollisuus on tärkeää, pintojen täytyy hengittää, ja aitoja pintamateriaaleja: puuta, kiveä, villaa ja pellavaa suositaan. Maanläheisten sävyjen vierellä säilyy yhä valkoinen väri mutta nyt hieman pehmeämpänä. Käsityö on taas kunniassa, ja kierrätettävyys on tärkeää. Kankaat vetoavat aisteihin, ne ovat läpikuultavia, rouheita, iho saa niistä tuntuman. Värisävyillä, materiaaleilla ja pinnoilla leikitellään. Makuuhuoneessa vuoteet ovat runsaita ja pesämäisiä,  ja makuuhuoneen sisustukseen kiinnitetään huomiota. Se ei ole vain nukkumispaikka, vaan rentoutumista ja hiljentymistä korostetaan rauhallisella tyylillä. Isolehtiset viherkasvit palaavat sisustukseen ja kasviaiheet kankaisiin ja mattoihin. Matot ovat isoja, pehmeitä sekä ääntä vaimentavia. 

Kodin rauhoittavat värit tuovat vastapainoa kiireiselle työlle. ”Tikkurilan Vuoden väri N405 Ruukku henkii käsityöläisperinteitä ja saa tilan kuin tilan hehkumaan”, sanoo Tikkurilan designpäällikkö Marika Raike Color Now-lehdessä.
Seppo Rihlama kertoo kirjassaan "Värioppi” värien psykologisista vaikutuksista sisustuksessa.  Punainen on lämmittävä, jopa hermostuttava väri. Sisustuksessa sitä tulisi käyttää pieninä pintoina. Keltainen on dynaaminen väri, ja sitä suositaan kautta maailman keittiöissä. Vihreä on tasapainottava ja luova väri, joten se sopii työtiloihin. Sininen rauhoittaa, ja siksi se on usein suosittu makuuhuoneissa. Violetti on tyynnyttävä mutta myös  dramaattinen, joten myös  sitä kannattaa käyttää vain vähän. Valkoinen kertoo puhtaudesta ja valoisuudesta. Liika valkoinen voi saada tilan tuntumaan myös kolkolta. Musta on surun väri, ja siksi sitä ei suositella kotiin suurina pintoina. Väreissä vaikuttavat paljon myös niiden sävyt. Oikean sävyn löytyminen on tärkeää,  ja värivalinnoissa  jos missä kannattaa käyttää ammattilaista. Sillä tavalla kotiin luodaan juuri haluttu tunnelma kerralla.
Valaistuksella saadaan myös helposti muutettua kodin tunnelmaa, ja siihen kiinnitetään tänä päivänä yhä enemmän huomiota. Valaistus vaikuttaa väreihin lämmittävästi tai kylmentävästi, sillä on siis väliä, minkälaisen lampun valitsee valaisimeen.

Rebekka 

Kuva Pixabay