26. toukokuuta 2014

Pääkirjoitus, toukokuu 2014

Viiden numeron verran, ja enemmän

 

Jäähyväiset. Hyvästit. Kyseisillä sanoilla on suomen kielessä toisinaan ikävä kaiku, tarkoittaahan hyvästien jättäminenhän tarkoittaa jostain hyvästä ja mukavasta irti päästämistä. Sananmukaisesti tuo hyvä ja mukava jätetään taakse tarkoituksellisesti ja haikeissa mielin, eikä siihen välttämättä enää palata. Toisaalta sanonta antaa myös ymmärtää, että eroaminen tehdään ystävällisissä merkeissä. Hyvästeiksi toivotammekin hyvää jatkoa, onnea ja menestystä. Hyvästien jättäminen kuuluu asiaan, ja niiden puuttuminen voidaan jopa kokea epäkohteliaaksi, jos yhdessä olo on kestänyt pitkään tai ollut intensiivistä.

Tällaisien puheiden edessä ollaan nytkin, sillä tämän kertainen Auki-lehti on, minulle, nykyiselle päätoimittajalle lajinsa viimeinen. Matka ei ole ollut verraten pitkä, mutta kirjoittajana ja toimittajana matka on ollut sitäkin henkilökohtaisempi. Viiden lehden joukkoon mahtui jos jonkin verran puurtamista, uuden oppimista ja vastuun kantamista. Kurssikaverien tekstit yllättivät minut usein: niin ahaa-elämykset ja kehityksen tuntu, kuin yleinen into tuottaa tekstejä ovat olleet mieleenpainuvaa seurattavaa.

Näiden jäähyväisien tunnelma ei haikene, vaan odottaa hiljaisena. Sitä voisi verrata H. G. Wellsin Aikakoneessa (The Time Mahine, 1895) tehtävään matkustamisen tuntuun; Vaikka yksi aikamatka olisi osoittanut utopistisen unelman vääristyneeksi, aikakoneen toimiessa matkustaja voi edelleen kulkea toisiin aikoihin ja paikkoihin. Kirjassakaan aikamatkustaja ei oletettavasti enää palaa omaan aikaansa, mutta hänen kuvataan jättäneen se innokkaana, valmiina dokumentoimaan näkemäänsä ja kokemaansa. Samanlaista intoa toivon itselleni. Jäähyväisiä jättäessä ei olekaan tärkeä kulkea poispäin jostain, vaan jotain muuta kohti. Se tekee matkasta, ja siten myös hyvästien jättämisestä mielekkään.

Kiitos kaikille lukijoille ja kirjoittajille antaumuksellisesta ajasta, ja toivottavasti olette nauttineet lehden tarjonnasta yhtä paljon kuin minä sen valmistamisesta.

Hyvää matkaa.

päätoimittajanne
Milla Koramo


 


TOUKOKUU

Kuva Milla Koramo
Minut
on tehty
punaisista sarkavaatteista, ommeltu
valkoisesta, maan juurilangan aatteista.
Minut on tehty vapusta, simasta ja
lasten suvivirsistä, sinivuokoista ja
Anemone nemorosasta. Siitä minut.
Rulla
ti, ti
rulla.

Puroni
lorisee,
solisee.
Kaisla
kuhisee,
suhisee,
sihisee.
                                                                     Laineiden alla liplattaa romua.
Tule peipposeni, tule kevääseen, tule kanssani tanssimaan.
                                                                                                Siivoa romun sotkusi.


- Pirkko Korkala -


Suuria Ämmiä

Tupakan savu kiertää kehää. Seuraan sen leikkiä tummuvalla taivaalla. Parvekkeen yli näkee meren ja teollisuusalueen tuprut, naapuritalojen ikkunasta voi bongata televisioruutuja ja kahvihuoneita. Kadut heräävät iltaisin, kun ihmiset siirtyvät konttoreista yöhön, liittyivät Mersuilla ja Kioilla ja Helkamilla syttyvien valojen kaartiin. Hymyilen kuin parvelle pääskysiä. Nämä ovat minun miehiäni, minun hyväntekijöitäni. Sokea joukkue paremman maailman puolesta.

Yskäisen kaiteen yli ja tumppaan tupakan kahden sormen väliin. Tumpin murut työntyvät sätkäkupin kulmaan. Kotona haisisin syövälle, kuten vanha kunnon Wayne McLaren ennen kuin senkin keuhkot lakkasivat toimimasta 52-vuotiaana. Tuttu tervan katku laskee tahdin hitaaseen valssiin. Huomenna palaisin tekemään parannuksen, sen kuulee koroissa kun lukitsen parvekkeen oven ja pyörähdän portaat alas. Ulkoilma ulkoilijoille. Autossa on viileää, mutta kun rullaan Kian nopeasti valokarkeloon, siirrän pian jo avainnippua auton sähkölukosta etuoven tammipuuhun. Ei se sen vaikeampaa.

Ovi puskee sivuun vaatteita ja kenkiä kun pidän sitä avoimena astuessani kynnyksen yli. Tarkistan takit, saappaat ja rivin piikkareita. Punaisia, ruskeita, maitolehmäkuosisia. Osasta voisi ehkä luopua, jos ovea ei pian saisi auki. Mutta vain osasta. Jätän työsaappaat eteiseen, mutta salkun vedän suoraan kainaloon. Illasta ehtisin vielä oikolukea huomisen sopimukset. Yksi pitkistä takeista narskahtaa, kun avaan välioven. Jutta makaa sohvalla ja lukee naistenlehtiä samassa asennossa mihin aamullakin jäi. Televisiossa pyörii aerobic. “Sulle on tullu kirje” se sanoo, ja taittaa Reginan vuosikerran hiirenkorvalle. Sitten se nousee videon ohjeistamaan askellukseen. “Ainahan niitä” hymähdän, “menestyjiä halutaan.” “Ny olis jotain uutta.”

Epäillen lasken salkun keittiön lattialle ja kaivaudun postipinoon. Laskujen, tarjouspyyntöjen ja Cosmopolitan-mainosten seasta käteen sattuu pieni valkoinen kuori. Ei postimerkkiä, ei nimeä, käsin tuotu. Päällä lukee hatarin kirjaimin ‘Antti’. Nykäisen reunan auki ja vedän paperinpalan silmieni alle. Räpäytän silmiäni. Monta kertaa. “Hei Jutta, ei kai mulla oo kummityttöä?” “Hm? Ei kai.” “Onko varma?” “Mitä sä nyt?” Jutta lakkaa hetkeksi polkemasta mattoa, kiharat vedetään korvan taakse. “Tunnenko mä ketään Hedettä?” “Onko tää nyt joku vitsi? En mä sun rakastajista tiedä.” Sen silmissä asuu epäusko, vaikka se virnistää toiselle poskelle. “Ei mut kuules tätä: ‘Rakas kummisetä, sinut on täten kutsuttu Hede Adalmiinan 11-v. syntymäpäiville 17. huhtikuuta kello neljästä eteenpäin. Lahjan tuonti suotavaa, mutta ei pakollista.’ Alla osoite, mutta ei lähettäjän nimeä. Ei kyllä mitään hajua kuka tää Hede olis. Väärä osoite, tyttö parka.” Jutan hymy levenee, hammasrivi leikkii Aurinkoa. “Hah, niinpä. Hassua, että sun vanhalla nimellä.”

“Niin, tosiaan.” Aallokossahan kevyimmät palat kohoavat aina muiden yläpuolelle. Aivotkin muodostuvat samanlaisista. Aalloista. Ja nyt yhtä palasta tarjotaan hopealautasella. Pieni kirje painaa kädessä yllättävän paljon. “Tää tuli tosiaan Antin nimellä. Joltakin joka tunsi mut ennen. Kun olin vielä Antti. Äiti ehkä, tai sisko, tai veli, ehkä joku muukin...” ajatus jää leijumaan ilmaan, olisiko se edes mahdollista? Jutta polkaisee lattiaa niin, että pöytä tärähtää. “Eihän! Nehän lopetti tuon kinuamisen vuosia sitten. Tuskin tietävät enää oikeaa nimeäsi. Varmasti tullu vaan väärään osoitteeseen.” “Mutta tällä nimellä? Tää on mun mahdollisuus nähdä, eikö niin? Ainakin kokeilla. Tytön nimi on Hede. Juhlat 17. päivä. Se on jo viikon päästä. Ja mut on kutsuttu. Mut on kutsuttu, voitko uskoa?” Seuraan miten Jutta vääntelee käsiään kasvojensa edessä. “Ainahan sä kutsuja.” “Mutta en Antin nimellä. Se on varmaan joku kaukainen sukulainen, ehkä serkun lapsia”, tuen käsiä pöytään. “Kun en edes muista ryhtyneeni kummiksi.” Jutta polkee ja polkee. Matto vääntyy sohvan kulmaa vasten. Sitten se lakkaa. “Ei ne mitään hyvää halluu kuitenkaan.” “Mistä sä sen tiiät?” “No en tiiäkkään, kun et sä koskaan niistä puhu. Ja kun puhut, niin sanot vaan, ettei ne ole sulle mitään. Etkä sä niille.” “Nyt näyttää muulta.”

Huoahdan ja istun pöydän ääreen. Raivaan muutaman kyynärän verran työskentelytilaa, mutta en palaa nostamaan salkkua. Jutta biccaa videon loppuun ja laittaa toisen. Etsin kiintopistettä, silmiä laiskistuttaa. Onko keittiön valaisin aina ollut vihreä? ”Mitä mun pitäis laittaa päällekään?” Toinen pöydän tärähdys. Jutta puhuu pihahduksia huulten lomitse: “Mitä sä siellä muka? Hymyilet ja ne huomaavat, miten nätti niiden Antista on kasvanut ja sitten muistelette yhdessä vanhoja hyviä aikoja? Ja kutut!” “Niin kai.” Jutan sanat jäävät kauas. “Saanko lainata jotakin sun kaapista? En työvaatteissa viitti.” “Kuuletko sä? Et sä oikeesti voi. Et sä ees tiedä onko se varmasti. Oot vaan tyytyväinen kun meillä voidaan viettää pyhiäkin rauhassa. Ethän sä enää muuttamaan hyvää systeemiä.” Jutan puhe hiljenee taustalle, kun nostan salkun pöydälle ja otan esiin firman iPadin. Kirjaan itseni Googlen reittikartastoon. “Ne asuu Jutta ihan lähellä.”

Viikossa Kian matkat pitenevät. Lahja oli tosin vielä hankkimatta. Mitä kirjoja tytöt lukevat, vai olisiko Hede enemmän pelaajatyyppiä? Minkälaisessa maailmassa tämän ajan nuoret elivät? Johtoryhmän jäsenet eivät osaa auttaa. Yhdelläkään ei ole omia lapsia. Joku ehdottaa koiraa, mutta en halua aiheuttaa tietämättömyyttäni allergiakohtausta, edes tuntemattomalle tytölle. “Hede Adalmiina, aika tyttömäisen tytön nimi”, sanoo eräs sihteerikkö “Ehkä helmikoru? Vai olisiko se liian ilmeinen.” Koruja. Niitäkö 11-vuotias tyttö tarvitsee? Annan johdon sihteerin hankkia oikeanlaiset. Hänellä oli kuulemma siskon tytär. Oikea täti tietäisi. Hän näyttää tytön kuvaa. Hammasrivi lonksuu vajaana, kuten kaksivuotiaalla kuulemma kuuluukin.

Kotona etsin yläkaapista vanhat perhealbumit, voisinhan tunnistaa Heden niistä. Kymmenen vuoden takaiset hymyt tuntuvat tutuilta, vaikka valokuvapaperin pinta on nuivettunut. Isä on nuoremman näköinen kuin muistin. Se katsoo katsoo suoraan kameraan joka kuvassa. “Hei, milloin me käytiin viimeksi ulkona?” Jutta kysyy, kun kannan taas illalla kuvalaatikon keittiöön. “Tuossa pihallahan sä käyt joka päivä.” “Ei kun ihan kahdestaan. Vaikka vain kävelyllä.” Sen jalka vipattaa, vaikka televisio on kiinni. “Tai jos hankittaisiin koira?” vitsailen, ja käännyn jälleen kuviin. “Olenko koskaan kertonut sulle isän ja mun metsäreissuista?” Cosmopolitanin sivu kääntyy huoneen toisella laidalla.



Huhtikuun 17. Kiani on etsiytynyt vieraaseen pihaan. Talo pysäyttää ilman osoitteen tarkistamistakin. Suurissa ikkunoista killuu väripalloja, ikkunasta näkyvät suuret onnea-viirit ja pihan yli hyökyy Rihannan vanha rythm and blues. Kai se miellytti 11-vuotiasta. Kenkiä hiertää, jakkupuku kutittaa, hiukset eivät millään asetu. Olisin jättänyt helmikorvakorut postilaatikkoon, mutta talon ikkunasta kurkkaa harmaanuttuinen täti-ihminen hymykuopat syvinä, ja tiedän että ainakin ovelle on pakko. Se on sisko, varmasti. Hymyn muoto kuten kuvissa vaikka iho on vaihtunut. Otan tahtomattani juoksuaskeleita, niitä ei montaa pihan varrelle mahdu.

Sisko avaa oven ja samalla levähtävät silmätkin. “Antti?!” Sana iskee humauksessa, toinen isku on halaus. Tasapaino pitää siirtää molemmille jaloille. “Luulin että edes joku äideistä! Mitä hemmettiä teet täällä!? Mitä sulla on oikein päällä?! Olethan sinä Antti?” “Marja” tuherran siskon olkapäätä vasten. “Kuinka?” “Nykyään oon Marja, as in hameväkeä” hieron sormia mustia villahihoja vasten. Kongressijakku haisi edelleen vahvasti tervalta, vaikka olin koettanut tuulettaa. “Vai Marja... Miksi sitten tulit? Mitä sinä haluat? Ei meillä rahaa ole antaa. Miten edes löysit tänne?” Sisko koettaa nähdä kaiken kerralla. Änkytän vastauksia mihin väliin ehdin ja tyrkytän korttia ja korupakettia siskon käteen. Vettä tihkuu silmistä. Sisko on laihtunut ja sen ihossa verisuonet pullottavat sormien päällä.

Harmaan helman takaa ilmestyy matala pää. Se täytyy kuulua Hedelle. “Oletko sinä Antti?” “Sisälle siitä, pidä seuraa Katjalle.” Sisko tarttuu pieneen käteen ja ohjaa sitä oven suuntaan. ”Tämä on aikuisten juttuja.” Vaalean etutukan alla silmät laajenevat lähteiksi. “Katja lähti jo, niillähän oli kotona sauna. Mutta ei se mitään, minulla on uusi vieras.” Kaivot kääntyvät minuun ja pieni käsi nykii hihasta. Tyttö virnistää niin, että takahampaat ihan näkyvät. “Hede! Sinäkö hänet kutsuit?” siskonkin kasvot aukenevat.

Päädyn juhlapöytään asti, Hede vaatii istumaan vieressään, korkealla aikuisten tuolilla. “Otathan lisää kakkua?” tytön kädet ojentavat lautasta, mutakakun keskellä törröttää haarukka. Tiukkojen silmien alla otan haarukallisen kakkua pureskeltavaksi. Pieneen päähän mahtuu yllättävän paljon suita. “Oletko sinä oikeasti lepakko? Et kai asu pornoluolassa?” “Olet ältsin pitkä!” “Haiset aika pahalta.” “Kiitos koruista. Vaikka minulla ei reikiä olekaan.” Vastaan minkä osaan ja luovin hankalien kohtien ohi. Sisko tarkkailee alta kulman, etten varmasti möläytä mitään hölmöä.

Heden väsyessä autan tiskeissä, vaikka likaiseksi jäi vain muutama lautanen. Sisko asettelee puolikuvattua Iittalaa kaappiin ja kerää pisaroita naamalle. “Sanoin Hedelle, että saa kutsua ketä haluaa ja tyttö menee etsimään sinut. Nyt olet sitten kauan kadonnut setä ja kaikkea kanssa.” En koskaan hakeutunut näihin väittelyihin, mutta en osannut niistä poiskaan. Hiljaisuus tahmautuu lautasten väliin kun pyöräytän niitä tiskiharjassa. “Tajuat kai, että olet vähän myöhässä. Et tullut äidin juhliin tai Heden kastajaisiin, tai veljesi häihin.” Vesi läiskähtää kun alan pyöräyttää harjaa voimalla. “Ja miten tulla jos ei saa kutsua!? Mistä olisin voinut tietää?!” Sylki pärskyy kaakeliin. Jynssään laitasia isoin pyörähdyksin. Sisko jättää äänensä matalaksi, se on oppinut äidiltä. Vaatii taitoa kuulostaa hurjalta vaikka ääntä tuskin korottaa. “Kyllähän niitä on lähetetty ja soitettu. Aina ollaan tiedetty missä asut, et nytkään kovin kaukana. Mutta että et edes isän hautajaisiin. Kauniisti asetimme kukat haudalle, Jouko, Hede ja minä. Kuuntelin koko ajan, että nyt olisi tutut askeleet. Mutta eipä niitä sitten tullut.”

Annan tiskiharjan pudota otteesta, jossain loiskahtaa. “Sanoit sä...Onko isä kuollut?!” “Etkö tiennyt?” Kierrän päätäni. Kieli junnaa kurkussa edestakaisin, eikä päästä sanoja ulos. Siskon hurjuus taipuu lempeyteen. “Voi Antti..” En viitsi enää korjata, päässä alkaa jomottaa. Siskon kädet koskettavat olkapäätä, vaikka en näe niitä. “Antti, äiti nukkui pois jo kolme vuotta sitten. Isä lähti samaa tietä kun ei yksin jaksanut. Eivät kumpikaan ole enää tässä maailmassa.” Tiskipöytä etääntyy kilometrejä sekunnissa. Samoin siskon kädet. “Vain vähän myöhässä” kuiskaan en kellekään.



Jäin siksi yöksi. Hede esitteli talon ja nimesi kaikki kasvit. Kahta se kutsui Aadaksi. Sisko näytti vanhoja kuvia ja videoita. Isä oli tunnettu villinä kalamiehenä, myös kaikki viimeiset vuotensa. Sisko oli säilönyt jopa ruostuneet uistimet. Töihin olisi pitänyt tunti sitten, mutta sisko keitti aamukahvit pitkän kaavan mukaan. Kyllä omat pojat ymmärtää. Vielä eilen vieraalle pihalle mahtuu tänään enemmän askelia. “Me vissiin erotaan Jutan kanssa. Vaikka on ollu jo seitsemän vuotta yhteinen keittiö ja kenkäteline”, kerron siskolle kun istun autoon. Sisko katsoo silmiin, mutta ei virka mitään. Katsoo vain. Ojennan jakkua turvavyön kohdalta. Siskon pesemänä syövän haju on tiessään, eikä pukukaan tunnu enää samalta. “Kymmenen vuotta olikin turhan pitkä aika”, sanon. Kliseistä, mutta jotain. Sisko osaa paremmin. “Tulet joskus taas käymään. Hede kaipaakin välillä seuraa. Vaikka on siinä omapäinen toisen omapäisen vahdiksi.” Nauramme yhdessä, sisko ja minä. Muutakaan ei kai voida. Talon ikkunassa vilkuttaa pieni käsi, kun Kiani kaartaa aamun valoihin. Kotona kompastun välioven edessä kenkälaatikkoon. Sen sisään on pinottu kirjeitä niin Antin kuin Marjan nimillä. Cosmopolitanit ovat kadonneet, samoin kenkäteline. Keittiön valaisin heijaa tuuleen tahdissa.


- Milla Koramo -

Kuva Milla Koramo

Ennen maitten jäätymistä

Kuva Maria Ullner
Outi syntyi Savon pikkukylässä sinä vuonna, kun homoseksuaalisuus poistui Suomessa virallisesta tautiluokituksesta. Mutta ei siinä pikkukylässä, ei vielä vuosikymmeniin. Siinä kylässä miehistä kasvoi miehiä, joskus jopa naisistakin. Tummaihoisia kutsuttiin neekereiksi, itärajan takaa tulleita ryssiksi. Lapset oppivat käsittelemään Berettaa heti pienestä pitäen ja riistaa nylki syksyisin niin perheen vanhin kuin nuorinkin. Beretta kytkeytyi Outin elämään sekä hyvässä että pahassa. Se varmisti pakkaseen tuhdimman ravinnon lähes vuoden tarpeiksi, Outin perheessä kun ei pienviljelijän tuloilla sisäpaisteja osteltu. Koirat puolestaan vietiin sen saattelemina saunan taakse, jollei niistä ollut metsällä mihinkään. Tämä suoritettiin aina syksyisin ennen routaa. ”Ei sua muuten hautoo kaevettua” isä selitti: ”Sen takia tiällä männöö immeisetkin syksyllä, muisteleppa vuan ennoos ja vuariaski.”

Varmaankin kantasavolainen initiaatioriitti ajalta, jolloin oletettavasti Volgan mutkasta saapunut väestö eriytyi verkkaalleen lähinnä Remesten, Tikkasten ja Kärkkäisten heimoiksi, oli se, että sisäelimistä ja veren ja jauhon sekoituksesta koostuvaa keittoa oli sen sesonkina syötävä niin, että Norjan hiihtomaajoukkue olisi ollut katkera niiden hemoglobiiniarvojen edessä. Myöhemmin tämän syömisriitin korvasi suvun keittämä pontikka – heti seitsemäntoista vuoden iässä. Outi kasvoi niin, että näki, että runsas syöminen ja juominen olivat meriittejä, joilla elämässä pärjää. Ei metsä- tahi peltotöitä jaksanut rehkiä, ellei ollut lihasta, jolla työskennellä taikka rasvaa ympärillä, josta oli kuluttaa. Mummon lurittelu muistui aina mieleen, kun hän epäröi Esson baarissa odottaessa koulutaksia ottaisiko sumpille vielä kyytipojaksi siivun vehnäsletistä: ”Äeti sano, että sinun pittää syyvä maetoo ja nisua. Maeto kasvattaapi kaanihiksi ja nisu antaapi sisua”.

Näillä ohjeilla ja tällä tuntemuksella Outi muutti yhdeksäntoista vuoden iässä Ouluun lukemaan lääketieteitä, suvun ensimmäinen ylioppilas. ”Tuut sitten hoetamaan meitä kunnan terveyskeskukseen” oli mummon toive: ”Kun nyt on tuo ukkiski” mummo nyökkäsi ukin suuntaan, joka aivohalvauksen kokiessaan oli menettänyt kehonsa hallinnan monessa suhteessa, ja jonka Outi useamman kerran oli kohdannut tuijottamassa lukittua asekaappia tuvan nurkassa oikeanpuoleista alahuultaan purren: ”Ee ryssänkään luoti minnuun kyvenny, mutta joku suatanan hyytymänalaku  suonenpohojukassa kyllä.”

Alkon tiskillä Outin ihmetykseksi evättiin häneltä koskenkorvapullo ja Outi piti varmempana olla sanomatta nauttineensa puoliksi tuhdimpia aineita jo kahden vuoden ajan. Tyytyi fuksikasteessa nauttimaan kermalikööriä ja hilpeänä seurasi kanssatovereiden päihtymistä niin mitättömistä määristä ja prosenteista. Ihmetystä Outissa herätti myös kaupunkikulttuurin naisihanne, jonka painoindeksiin Outi mahtui vasta toisen opiskeluvuoden keväänä huomattuaan, että näillä reviireillä kukot eivät taistelleet heltoista käsivarsien alla. ”Voe tokkiisa, kun on niin riutunna tyttö muailimalla” päivitteli mummo kotopuolessa ja laittoi mukaan sianihraa ja vehnäspitkoa. Ukille Outi ei tahtonut sanoa, että kämppäkaverina oli Sasha Aleksei Jekaterinburgista, ja hauska kaveri olikin! Valmis lääkäri Venäjällä, mutta ei täällä. Oli kertonut sodasta jotain sellaista, mikä antoi tapahtumista toisenlaisen kuvan kuin kylän vanhimpien miesten kertomukset hirvipassissa. Outi jätti kertomatta tämän; laittoi ukin suuhun kettukarkin ja luki pätkän Lauri Törnin elämäkerrasta – siitä vanhemmasta.

Kolmas opintovuosi koostui pääasiassa mielenterveydestä. Harjoittelukäynneillä Piirillä kurssitoverit hihittelivät ja puhuivat vinksahtaneista. Samat kaverit, jotka paheksuvat n- ja r-sanaa. Outi muisti, kuinka tuvassa olivat maksuvaikeuksien takia majailleet yhden talven Peetu ja Vänskä, skitsofreenikko ja elinkautisvanki. Ei kylässä puhuttu hulluista, puhuttiin vain vaikeista elämänkuluista. Neljännen vuoden syksynä pääaihe oli lääkärin etiikka. Media oli pullollaan keskustelua armokuolemasta. Outi tutustui huolella dokumentteihin Alankomaista ja Belgiasta. Edellisenä keväänä Ruotsi oli hyväksynyt passiivisen eutanasian. Väittelyt ylipistolla kulminoituivat kiihkeiksi debateiksi. Ihan kokonaan Outi ei kuitenkaan menettänyt itseään opinnoille. Sasha Alekseista oli muodostunut muutakin kuin vain kämppäkaveri.

Jouluna matkustettiin kotopuoleen. Ukin tila oli huonontunut. Oli joutunut kunnansairaalaan pariksi viikkoa. ”Sano sinä jottaen, eivät meitä usko. Kusessa ja paskassa makkuuttaavat päevät pitkät” äiti suhahti korvaan ennen huoneeseen menoa. Sasha suuttui ukin nähdessään kiertävälle lääkärille: ”Ei ole Venäjälläkään tällaista!” Ukki pääsi jouluksi kotiin. Sovittiin, että Sasha on Jaska, 31-vuotias lääkäri alun perin Lappeenrannasta. Rajan tuntumassa asumisen myötä hallitsee niin hyvin ”kolmannen kotimaisenkin”. ”Ukin syvän ei muuten kestä” äiti oli varoittanut puhelimessa. Jaska oppi hyvin talon tavoille. Sisäelimistä, veren ja jauhon sekoituksesta valmistettua keittoakin syötettiin. Isä aikoi opettaa siippakokelaan ensi syksynä teerimetsälle. Ensimmäinen mies, jonka annettiin nukkua Outin kanssa samassa huoneessa. Mummo iski Jaskalle virnistäen silmää iltapuille mennessä.

Joulun jälkeen Outi uppoutui sisätauteihin. Hän vietti päivät yliopistolla kellon ympäri. Kun hän palasi kämpille, lähti Sasha yleensä yövuoroon hoitajaksi. Helmikuussa äiti soitti, että ukin tila oli vain huonontunut; kyseli, mitä se voisi olla, kun vatsa on niin kipeä. ”Ei ollut umpisuoli” äiti nyyhkytti puhelimessa. Outi matkusti kotiin yksin. Ei halunnut Sashaa mukaan. Pääsiäisen jälkeen Outi keskeytti opintonsa. Tahtoi olla kotona apuna. Pian kotiintulon jälkeen Outi alkoi oksennella aamuisin. Paino laski aluksi. Ukkikin kuihtui silmissä. Kivut eivät morfiinista huolimatta ottaneet hellittääkseen. Kesä meni isän apuna metsänistutuksessa. Iltaisin Outi luki ukille sotaromaaneja. ”Kutsuisit jo sen Sashankin tänne” ukki rykäisi koskettaen Outin vatsaa. Outi nosti varovasti silmänsä tekstistä ja huomasi pilkkeen poikasen ukin väsyneen kosteissa silmissä: ”Viimeistään sinun syntymäpäiville.”

Intiaanikesä. Se ei helpottanut Outin alkuraskautta eikä ukin oloa. Ukin synttäreillä syötiin karjalanpaistia edellisen syksyn hirvestä. Isän veljellä oli ollut pannu kuumana ja riennot kestivät aamuyöhön asti. Sasha ei kokenut kulttuurishokkia.

Elokuun illat antavat merkkejä syksyn tulosta. Isä tulee kyyhkysten ruokinnasta, on laittanut seuraavalle päivälle hyvät passipaikat. Hän kiillottaa vielä Berettan ja laittaa keinutuolin nojalle valmiiksi maastopuvun ja panosvyön. Tuvan kello lyö kahta, kun Outi herää ukin tuskiin. ”Käätä minua vähä ulukona” Outi hakee vaatetta molemmille ja nostaa ukin tuoliin. Taivaalle on jo ilmestynyt tähtiä, tänä vuonna Jupiter näkyy erityisen kirkkaasti. On hallayö. Molempien hengitykset nousevat höyrynä ilmaan. ”Kuhan ny ennenku vesj muahan jiätyy” ukki rikkoo pitkän hiljaisuuden ja katsoo Outia silmiin. Kumpikaan ei sano sanaakaan. Outi puristaa ukin uurteista kättä ja he jäävät vielä hetkeksi tuijottamaan taivasta.

Outi nostaa avaimen pankon päältä tuvan pöydälle. Hän katsoo hetken itseään kylpyhuoneen peilistä, huuhtaisee kasvonsa ja kätensä ja käy maaten. Lapsi potkaisee kerran ja Outi nukahtaa hymynkare kasvoillaan. Täällä ei syntyminen katso routaan.

- Johanna Linnilä -

 
Kuva Maria Ullner

Jäähyväiset

Puhu äänellä, jonka näen.

Kävelen, oli sopimus ennen lähtöä.
Aurinko paistaa kuin talvesta muistuttava pimeys.
Varjojen paahtavan kylmä paiste hengittää kohisten.
Haluan nähdä jotain mitä en ole.
Kuolleita kukkia.Vielä kukkimattomia kukkia, elävien kukkia.
Mutaisia, tallottuja kukkia,
           joille ei ole puhuttu pitkään aikaan.
Huurtuneet muovisuppilot, niiden sisällä luopunut elämä.
Tuore kukkakimppu muistolehdossa
           pääsiäisvieraita
Virpomavitsat muiden kukkien seassa,
kaatuneita tulppaaneja,
mustuneita saniaismättäitä.
Irti                     raappautuneita           nimiä
                         olemuksia.
Lakaistuneiden kukkien ympärille kiedottu valkoisen loistava nauha.
Kivi oven suussa.
Kivi aidan vierellä, puun alla, tiellä.
Toinen toistensa vieressä
läpikuultavat lyhdyt,
kukkien varjot ja
linnunlaulun valo
hiekansekaisessa betonissa
harmaata seinää vasten.
Alastomia, väriseviä puita
siipien ilmavirrassa.
Muistoja kunnioittaen.



Seuraa jatkoa


Heijastus
ikkunan pielessä, pitsiharsoa ympärillään
hymyilet maisemalle sisäänpäin kääntyneenä.
Ruusupenkillä mehiläinen nauttii elämänjuovasta
tarjoaisi sinullekin
            jos ymmärrät jatkaa
katsetta yli pihan, aidan, tien, polun, metsän
aina rantaan asti.
Heijastus katsomalla sisäänpäin.
Siellä
hengitys nousee, laskee, uinuu, hiipuu.
Siellä
jokaisella hengenvedolla elää
jokaisella ajatuksella
aamussa jokaisessa.

- Merja Hänninen -

Kuva Merja Hänninen


23. huhtikuuta 2014

Pääkirjoitus, huhtikuu 2014

Kirjoittamisesta, juoksemisesta – ja Haruki Murakamista


Joskus kaikki tuntuu nivoutuvan yhteen. Niin ainakin nyt, kun pohdin miten keho ja mieli liittyvät kirjoittamiseen.

Sain intohimon kirjoittamiseen viime kesänä. Vaikka olen ollut aktiivinen liikkuja aina, olen vasta aikoina alkanut liikkua tavoitteellisesti. Minulle kehon tuntemus on luonteva osa kirjoittamista - vähintäänkin siksi, että istumatyö on muuttanut sitä, miten aktiivinen olen ylipäätään. Niinpä halusin sisällyttää sekä kirjoittamisen että liikkeen osaksi tämänkertaisen lehden teemaa. Kuinka kummassa satuin juuri päätökseni jälkeen löytämään japanilaisen romaanikirjailija Haruki Murakamin teoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Jyrki Kiiskinen), sitä en osaa sanoa. Mutta teos osui ja lujaa, juuri silloin kun sitä tarvitsin.

Sattumalta olen juuri itse aloittanut aktiivisen juoksuharrastuksen, joten Murakamin puhe juoksemisesta tuntuu läheiseltä. Mistä Murakami sitten puhuu? Jo kirjan ensimmäisessä luvussa hän kertoo päätyneensä juoksuharrastukseen kirjailijauransa alussa, sillä halusi pitää kehonsa kunnossa. Koska minulle kirjoittaminen on istumatyötä, seisomatyötä, niskalihastyötä, jopa hiirikäsityötä, voin helposti nyökyttää päätäni: Näinhän se on! Vaikka se olisi kuinka intohimoista tahansa, pidemmän päälle pitkä paikallaanolo rasittaa! Silti Murakami yllättää: hän kertoo juoksemisen olevan paljon muutakin. Murakami jopa sanoo oppineensa suuren osan fiktion kirjoittamisen taidosta juoksemisella. Eikä vain juoksemalla, vaan juoksemalla joka päivä.

Murakamille romaanikirjailijan työ on käsityötä, ja sellaisena haastavampaa, kuin useat ihmiset ajattelevat. Paikallaan istuminen, armoton keskittyminen ja tyhjästä luominen, ja tarinan kasassa pitäminen vaativat hänen mukaansa enemmän energiaa kuin ihmiset kuvitelevat. Niinpä hän pitää pitkäjänteistä harjoittelua kirjoittamisen pohjana. Kestävyyden ja keskittymisen on oltava kohdallaan, muuten kirjoja ei synny. Murakamin mukaan harjoittelemalla näitä rajoja voi siirtää, ja siten oppia kirjoittamaan entistä enemmän ja paremmin. Samalla ideologialla hän myös juoksee: päivittäinen harjoittelu ohjaa kehoa tarkoituksen mukaisesti kohti omia fyysisiä rajoja ja niiden yli.

Vaikka Murakamille juokseminen on sopiva keino tasapainoittaa kehoa ja toisaalta haastaa itsensä edetäkseen kirjailijana, hän ei suosittele sitä kenellekään. Sen sijaan hän uskoo ihmisten löytävän omat tapansa. Minua Murakamissa kiehtoo juuri tämä yksinkertainen ja selkeä elämänasenne. Eipä siksi kai pitäisi yllättää, että mies aloitti kirjailijan uransa velkaisena, myymällä hyvin kukoistavan yrityksen, ja vain siksi, että koki kirjoittamalla voivansa saada aikaan jotain merkittävää. (Yllätti se silti.) Ja edelleen Murakami muokkaa muun elämänsä kirjoittaakseen vain paremmin ja paremmin.

On jopa hämäävää, miten paljon Murakamin sanat tuntuvat kuvastavan omaa elämääni – sekä kirjoittamisen että juoksemisen intohimoa ja tavoitteellisuutta. Kaikki nivoutuu jälleen yhteen. Se, kuinka paljon sen avulla opin kirjoittamisesta riippunee paljolti minusta itsestäni, mutta pidän lipun korkealla.


Toivotan mukavia hetkiä tämänkertaisen lehden parissa!

päätoimittajanne
Milla Koramo
Kuva Milla Koramo

Huhtikuu

Havupuunkaski, huhta,
Kuva Serge Bertasius Photography/FreeDigitalPhotos

aperio, aprilis,
                     kerro pila, aprillipila.

Tullut sen aika on.
Pohjoisnapa kumartaa,
                       aurinkoa kohti.

Päiväni kiitää pitempään
ohi yön pimeyden,
                     se ei aja taksilla.

Minun on mullattava,
pois talven valkeus,
                     eu-thanatos, hyvä kuolema.

Armaani hakisitko,
palmunoksan, tänä vuonna,
                      juhlista pyhimpään verhoudun.


- Pirkko Korkala - 



Sisäkkyys, puolikkuus

Kuva Milla Koramo












aina
se
sama
esprit de l'escalier
kuin pettävä palanen
omaa maata
sen tähden
pitää ylittää jotain
edes jotain                                                                                   jonne lähteä
jonne voisi juosta
käydä myrskyssä merelle,
näyttää
ettei
elämän
tällä
puolen
ole
enää
mitään

käytännössä se on vain karheus kämmeniä vasten
köyteen Merenkäyjän vetämässä solmussa
ainoa kuljettu ovi on se pimeä portti
läpikäveltävä upos ja kivun mediataatioretki
päättyy. omuuden kolkutus käy spiraaliportaalissa
mutta merenkurkussa, on valaita ja pursia nielevä syöveri
se ylitetään nyt. ja se omuus?              
jääköön rannalle

niskan vetinen narina
kuin raskasta köliä
                          vedettäisiin
                                           taivaalle
                                                         kanneksi

aallot
Rannassa
lyö                                                                                     lyö
korville                                                                           lyö
syrjään heitettyä hiekkaa. hiekkaa josta tuo Merenkäyjä punoo
punoo. punoo kalpeaa tiivistä köyttään palkeista pilviin asti.
pilvissä on hyinen tuuli. hiljaa ovat pilvet, ja taivas
ja pilviä vasten istuvat. taas, nuo omat
etäisyyttä janoavat kämmenesi
karheasti taivaankurkulla
sulkemassa pimeää
porttia. ja sinua
pimeyteen
sisään

- Milla Koramo -

Kuva Milla Koramo

Keho & mieli

Mielen kasvua

Mieli on multaa,
multa on
    sormissasi.
Maailma käsissäsi.

Meidän
    möyhennettiin
multaan,
    työnnettiin
pimeyteen,
    siemennettiin
kosteuteen.

Meitä ei heitetty pois.


Kuva Merja Hänninen
Kehomatkalla

Elämä on

omintasi.
Miten sitä tervehdit?
    Tervehdi
itseäsi.
    Istu
elämäsi etupenkille,
tämä kuva
on sinun.
    Maalaa
itsesi
siihen.
Takapenkkiläiset
säestävät laulullaan,
mutteivät
   ohjaa.

- Merja Hänninen -


17. maaliskuuta 2014

Pääkirjoitus, maaliskuu 2014

Kuva Milla Koramo
Muistot ja eräs älykäs kone

Oletko koskaan antanut alitajunnan viedä, niin että et ole miettinyt seuraavaa siirtoa lainaan? Antanut vain mennä, niin että mieli virtaa vapaasti, tuottaa kummallisia assosiaatioista ja saattaa tuoda esiin jopa unohtuneita muistoja? Samaa tajunnanvirta tekniikkaa voi hyödyntää kirjoittamisessa, varsinkin luonnosteluvaiheessa. Silloin itse olenkin usein löytänyt villeimmät asiayhdistelmät ja mielen mainingit. Pakko on kyllä myöntää, kovin moni niistä ei ole käyttökelpoinen, mutta hauskoja assosiaatiot ainakin ovat. Toisaalta kirjallisuudessakin voidaan hyödynnetään tätä kielen ja mielen ominaisuutta. Kyse on tajunnanvirtatekniikasta, jossa teksti on tehty etenemään ihmisen ajatusvirran toimintaa mukaillen. Tekniikalla on kirjoitettu kokonaisia sarjoja ja teoksia, esimerkkinä vaikka James Joceyn Ulysses.

Mitä kirjoittaja kirjoittaessaan sitten käytännössä siirtää paperille, oli kyseessä sitten tajunnanvirta tai hallittu prosessikirjoitus? Eikös teksti kuitenkin kumpua aina kirjoittajan omista kokemuksista, tunteista, eletyistä hetkistä, koetuista seikkailuista, unista ja niin edelleen? Kirjoittajan paras työkalu ei siten olisikaan kynä (tai sanelukone tai näppäimistö), vaan hänen oma mielensä, älynsä ja muistinsa, jotka tallettavat ja prosessoivat tietoa. Vaikka tietoisesti laadittu teksti syntyy näennäisen itsenäisesti, sekin on tuotettu edellä mainitulla tavalla. Mikä hulluinta ja kiehtovinta, prosessia viedään eteenpäin enimmäkseen sitä edes tiedostamatta. Prosessia johtavat aivot ovatkin kokonainen älykäs kone.

Ehkä kiehtovinta muistoissa on kuitenkin se, että ne eivät sisälly mihinkään tiettyihin aivosoluryhmään tai aivoalueeseen. Ei ole olemassa muistisoluja, joiden tuhoutuessa emme muistaisi enää tiettyä asiaa. Muistot ovatkin, kuten myös Human Memoryn koostamista tiedoista käy ilmi, solujen välisiä yhteyksiä. Tätä voi ajatella esimerkiksi assosiaatioiden kautta; Jos näet huoneessasi tahraisen paidan, saatat muistaa varata ajan seuraavaan pyykkivuoroon. Kynä pöydällä taas voi muistuttaa vaikka rästiin jääneistä koulutöistä, jostain opettajasta tai tilanteesta josta tuosta nimenomaisesta kynästä on ollut yllättävää hyötyä. (Itse assosioin kynän vanhasti nimenomaan luovaan kirjoittamiseen, ja siksi käytän sitä esimerkkinä usein, heh.) Yksi lenkki johtaa aina seuraavaan. Niinpä muistot eivät näyttäisi olevan erilisiä asioita, vaan yhteyksiä näiden asioiden välillä.

Muistan psykologian tunnilta esimerkin nuoresta naisesta, jonka veli vitsaili tämän eksyneen lapsena parkkipaikalla. Ei naiselle ollut niin oikeasti käynyt, mutta muutaman päivän jälkeen hän pystyi muistamaan tapahtuneen. Nainen siis muka muisti miten oli pienenä eksynyt parkkipaikalla, vaikka ei ollut niin kuitenkaan tehnyt. Muistoni voi tosin olla omaa tuotostani, enkä mene vannomaan sen oikeellisuudesta. Mielikuvituksella on usein näissäkin asioissa arpansa pelissä. Tarkan muistamisen kannalta ominaisuus on hankala, mutta kirjoittajalle mielikuvitus vain antaa lisää käyttökelpoista materiaalia. Älykäs koneemme on sekä jatkuvasti toiminnassa että tilanteisiin ja tarpeisiin sopeutuva.

Oikeastaan kirjoittaja voi olla onnekas tästä toimivasta koneestaan, sillä se tallettaa juuri ne tiedot, mitä itse pidämme tärkeinä, antaa mahdollisuuden assosiaatioille, muistojen yhdistämisellä toisiin muistoihin ja mielikuviin. Näistä syntyy niitä kokemuksia, joita haluamme myös siirtää eteenpäin, ja joista koko kirjallinen viestimisemme on lähtöisin.

Muistorikkaita hetkiä maaliskuun Auki-lehden parissa, rakkaat lukijat!

Milla Koramo
päätoimittaja

Kuva Milla Koramo

Maaliskuu

Kevään valo nostaa maata
Kuva Milla Koramo
     lumi mätänee
syntyvyys syvemmällä
     talvi tekee kuolemaa

Juhannuksesta maagisesti
    maaliskuuhun
Vahvat hajut,
    paljon varpaita, pieniä

Aurinko tekee salareitin
    ikkunan pintaan
päästä se sisään, valon lapsi

Rakkaani,
    pesisitkö ikkunat

- Pirkko Korkala -


Yön nimi

Toinen puhkuu
puhkuu ilmaa ja hikeä
Nainen on turvonnut nurkka
kello kahden punamusta sulauma
kuplii käsistä ja kaulalta
kuplii, kuplii, kuplii

säpsähdys pimeään. Aamu on
vatsalleen tippunut kirja
eleetön kattolamppu ja
Naisen ruusukuvioinen pyjama.
Huoli tuijottaa vieraan silmin
tuon Toisen silmin
sängyn laidalla
Aamuaurinko kerii sisään
hitaasti

raskas tuoli niitataan olohuoneen pöytään
siihen paikkaan, jossa on valmiiksi painaumat
televisiossa väitellään Eilisen Tärkeimmästä Uutispommista
Nainen ei yllä kaukosäätimeen

Andien Ebenpuunta Toinen keittää
Naiselle hetkeen palauttajan
Ei maitoa. Ei sokeria. Mustaa on voimaa
unen voimaa vasten.
Pakkauksen pinnassa kelluu
lupausien kultakehä

Vanhalle Auringolle Lahjoitettu tuntee
ymmärtää mutta ei liiku
ei vastustele
ei tuota kyyneliä
ei kai Naisenkaan tarvitsisi

Toinen vaihtaa Naiselle kanavan
Avarassa luonnossa tutkitaan
kivettyneitä valaita

Naisen sormi tekee juomaan aaltoja
väreitä, pieniä laineita
näkymättömiä mutta tunnistettavia
aaltoja jotka sanovat
me olemme täällä
me olemme liikkeessä

Toinen hätkähtää posliinin räsähdykseen
sitä seuraavaan kähärään nauruun
kun nimetön yö sulautuu Naiseen
niin sulautuu kuin nurkat
Ne nurkat, jotka eivätkä enää levene.

- Milla Koramo -
Kuva Milla Koramo

Elsan muistelmia sota-ajan Oulusta

Kuva Tuula Vettainen

Tänä talvena tuli 70 vuotta siitä, kun jatkosodan viimeiset pommitukset kohdistuivat Oulun kaupunkiin. Oululainen Elsa Keränen muistaa hyvin sen pelon ilmapiirin, joka elämää ympäröi tuona aikana. Toki vaikeasta ajasta huolimatta nuori elämä etsi ja löysi ilonpilkahduksiakin.

Elsa Keränen syntyi vuonna 1928 Lumijoella perheensä kolmanneksi vanhimmaksi lapseksi. Hän muutti perheensä mukana synnyinseudultaan Ouluun vuonna 1939. Lumijoella Elsa kuului paikallisen Lotta Svärd-järjestön pikkulottiin. Elsa ehti kymmenvuotiaana pikkulottana kutoa isojen lottien mukana villavanttuita ja – sukkia talvisodan rintamasotilaille.  Ensimmäisen kerran Elsa koki ilmahyökkäykset jo talvisodan aikana Lumijoella. Maaseudulla ei ollut varsinaisia pommisuojia. Ihmiset juoksivat pommituksia pakoon, mihin milloinkin, pelloille ja latoihin.

Elsa muistaa, että jatkosodan vuosina Oulussa oli jatkuvasti jonkinlainen huoli pommituksista. Varsinkin jos oli selkeä kuutamoilta, niin aina kävi mielessä, että nyt saattaa tulla pommikoneita. Kaikkein pelottavimpina hän muistaa öiseen aikaan pudotetut valopommit. Kerran sattui niin, että juuri sen talon lähelle, jonka pommisuojassa Elsa oli äitinsä ja sisaruksiensa kanssa, sattui osuma. Tämän pelottavan yön jälkeen äiti päätti lähteä koko pesueen kanssa joksikin aikaa Koskelan kaupunginosaan tuttavien luo pommituksia pakoon. Koskelassa oli pientä ja matalaa asutusta, jotka oli helppo pimentää. Sen vuoksi pommitukset eivät kohdistuneet helposti sille alueelle.

Kuva SA-kuva-arkisto

Elsa muistaa lähdön Koskelaan. Hänellä oli jalassa puupohjaiset kengät, joiden päällinen oli paperista kudottua materiaalia. Kengät kastuivat talvikelillä helposti, eivätkä jalat tahtoneet pysyä lämpiminä millään. Kansanhuollosta ei juuri muunlaisia kenkiä saanut. Kaikesta oli pulaa. Ruokaa sai aina jonottaa. Suurin osa elintarvikkeista oli kortilla. Elsa muistelee, että kala mahtoi olla yksi niistä harvoista ruokatarvikkeista, joita sai ostaa sota-aikana ilman rajoituksia.  Ja kun kalaa oli kaupassa saatavilla, se myös näkyi monen metrin jonoina kaupan ulkopuolella. Elsa kertoo, että usein matkustettiin linja-autolla maalle ostamaan lihaa ja kananmunia mustasta pörssistä. Hinta oli korkea mutta sitä ei aina voinut katsoa, koska puute oli suuri.

Oman värinsä sota-ajan Oulun kaupunkikuvaan toivat saksalaiset sotilaat. Elsa sanoo, ettei heistä mitään varsinaista haittaa ollut. Muistaa tosin ihmetelleensä, että mitä nuo täällä kopistelivat, kun eivät mitään työtäkään tehneet. Elsa kertoo, että jotkut naiset heilastelivat saksalaisten kanssa. Itse hän sanoo saaneensa olla heiltä rauhassa, jo nuoren ikänsäkin vuoksi. He joskus tyttöporukassa seurasivat näitä helluspareja Ainolan puistoon ja heittelivät heitä vaivihkaa kävyillä ja sitten joutuin pinkasivat karkuun ennen kuin pariskunta ehti heidät nähdä.

Kun Elsa täytti viisitoista vuotta, joutui hän työvelvollisuuden piirin. Se tarkoitti sitä, että kaikki terveet kynnelle kykenevät 15–64-vuotiaat olivat velvollisia vastaanottamaan heille osoitettua työtä. Nuorempia alle 17-vuotiaita ei tosin voitu määrätä kovin kauas kotoaan ja lisäksi työn piti olla heidän fyysisille kyvyilleen sopivaa. Elsa kertoo, että hän ei saanut työstä varsinaista palkkaa, vain ruuan työpäivän aikana. Hän joutui heinätöihin Madekoskelle. Työmaalla piti olla aamulla jo neljän aikaan eikä ennen iltaa saanut pois lähteä.

Pienenä ilonpilkahduksena Elsa muistaa sotavuosilta luvattomat tanssit Hietasaaren sotilasparakissa. Tanssien järjestäminen oli lähes koko sota-ajan kiellettyä. Vain loppuaikoina sääntöä höllennettiin ja myös luvallisia tansseja joskus järjestettiin. Salatansseissa ei ollut varsinaista orkesteria, vain joku soittotaitoinen veteli kappaleita mandoliinilla tai huuliharpulla. Näistä salatansseista ei sen kummempia ilmoituksia ollut, aina vain joku tiesi kertoa milloin niitä oli tarkoitus pitää. Poliisikin saattoi joskus osua paikalle ja silloin porukalle tuli kiire paeta ulos parakinikkunasta, koska poliisi seisoi tientukkona ulko-ovella.

Kuva Tuula Vettainen
Elsa kertoo, että tytöt laittautuivat tansseihin tavalliseen tapaan. Sitten vain odotettiin hyviä tanssittajia, eikä
niitä ollut Elsan muistin mukaan kovin monta. Koska suurin osa nuorista miehistä oli rintamalla, tanssikavaljeerit olivat nuoria, usein samanikäisiä poikia. Tavallisimpia tanssikappaleita olivat tangot ja valssit. Ensimmäiset tanssiaskeleensa Elsa sanoo oppineensakin näissä salatansseissa. Eikä oppi mennyt hukkaan, sillä tanssikiellon purkauduttua, Elsa tapasi tulevan sulhasensa ja aviomiehensä Sulon oikeissa lupatansseissa, ja silloin askeleet osuivat juuri niin kuin piti.

- Tuula Vettainen -

Mistä on pienet tytöt tehty?

Kuva Merja Hänninen
Mistä on pienet tytöt tehty?

Asfaltista
ja
Soratiestä,
junaradanvarsista,
tiilitalolaatikoista.


Heinikoista ja mutaisista poluista,
vastasyntyneistä kissanpennuista.
Juhannuskukista,
Pihlajanmarjoista.

Tupakansavusta
ja
korttipeleistä,
öisistä
seikkailuista,
telttaretkistä.

Uintiretkistä ja

paljaista varpaista.
Siitä pienestä aallosta
soutuveneen kyljessä.
Kesäsateesta ja
kuohuvasta koskesta.

Leppäkertusta ja siilistä,
korkeasta mäntymetsästä.

Kehuista ja toruista,
virtahevoista,
makeasta
sokerista,
elämän hippusista.

Kesäillan auringosta,
aamuyön viileydestä,
yön uhmasta
ja
päivän paisteesta.

Siitä on pienet tytöt tehty.

- Merja Hänninen -

Linssin läpi

Päiviö, iho 9972,

Työhuoneet eivät ole kuulleet vanhasta Rainerista kuten ennen. Ne ovat liittyneet, ja kunnia hauras. En pysty enää käymään vierailulla, mutta hakeudun yhä iltauutisten isään. Tänään se lupasi jälleen säilyttää nuoren miehen. Suosikki oli pahoillaan vadelmaessansoidusta jäätelöstä, kun vielä pyyhimme sitä kaksistaan perivän auringon välissä ja halusimme vuoroin aamukävelylle.

Iltauutiset eivät vielä silloin olleet tulleet. Päivän soittopeli itse meni maaten hymyillen kuin valiten elämään aamun tanssia. Kuin suosikki olisi toiminut. Laskin merkintöjä perinnön kädelle, mutta vuodet eivät siitä kulkeneet. Kävivät vain vierailulla. Nainen tulee takaisin jalkojen vipinänä, kuten tuli tänäänkin. Päätin kutsua naisen iltauutisiin.

Tanssin, soitin tällä kertaa iltauutisia niin pitkään kuin annoin, mutta olin tarjonnut veijarin. Sitä sähköpuuta ei olisi voinut huolia millään. Reaktiosta sen haki, vaikka rytmini eivät sitä tarjonneet. Ja siihen toisen innokkaaseen puoleen melkein hakeutuu vielä nytkin, kun silmä jo virkkaa ja kuvittelen olevani äänikokoelma.

Suosikki olisi siirtynyt vielä rummutukseen, mutta minä en sitä nähnyt. Muistelen vanhaa äänestä parkkiintunutta enoa. Yhä edelleen kutsun sitä aikaa. Poika on vielä puolellani, vaikka hän ehkä pian minut avaa. Piankin, sillä värisin tauluissa jo eteenpäin.

jätetty vieraaseen syyskuun 9. vuonna 2072


- Milla Koramo -
muokattu oman kielen sanakirja -harjoituksella toisesta harjoitustekstistä


Kuva Milla Koramo

22. helmikuuta 2014

Pääkirjoitus, helmikuu 2014

Kuva Milla Koramo
Genre ja genrettömyys

Kirjallisuus on parhaimmillaankin lokeroitua. Niin kirjoittaja, lukija kuin kukin teos tulkitaan suhteessa muuhun kirjallisuuteen. Millaisia kirjoja luet? Kirjoitatko runoja vai romaaneja? Pidätkö sotaromaaneista? Vai huumorista? Tai ehkä lyyrisestä kirjallisuudesta? Rajat antavat turvalliset raamit sekä kirjoittamisille että lukemiselle. Niiden varassa on mahdollista keskustella ja jäsentää ympäröivää kaaosta. Siksi satiiri on satiiri, dekkari dekkari, ja romanttinen hömppä romanttista hömppää. Miksi siis edes kyseenalaistaa mokomaa?

Genren sanotaan muodostuvan kirjoittamisen tekniikasta, sävystä ja sisällöstä, kertoo englanninkielinen Wikipedia. Ehkä osin myös tekstin päämäärästä, lisäisin. Klassisesti kirjallisuus jaetaan runouteen, draamaan ja proosaan. Näiden kolmen lisäksi voidaan eritellä huumori, tragedia, tragikomedia, myytti, romantiikka, erotiikka ja niin edelleen. Erikseen voidaan näiden sisään rakentaa kirjastojen käyttämät kategoriat: sota, kauhu, jännitys, romantiikka, lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja lista jatkuu.

Kuitenkin jo yhden genren sisällä muuntelevuus huimaa, eikä oikeita vastauksia aina pysty tarjoamaan. Miksi muuten kirjaston täti on sijoittanut Katja Ketun Kätilön sotaromaaneihin, kun se kertoo myös rakkauden traagisuudesta? Tai miksi Tommi Liimatan Rautanaula sijaitsee hyllyssä, joka paljastaa osin kirjan loppuratkaisun? Niin ja mihin lokeroon laitetaan maaginen realismi, tai scifidekkari? Tai ne satakunta muuta Wikipedian listaamaa kirjallisuuden alagenreä?

Onko genrejä ehkä jo liikaa vai vielä liian vähän? Pystyykö niitä lainkaan hallitsemaan, tai onko niin edes tarkoitus? Genre kuitenkin enemmän helpottaa kuin hankaloittaa tiedon hankintaa, sen oikean kirjan, ja kirjailijan löytämistä. Kirjailijalle voi olla helppo puhua tyyleistä ja genreistä, ja niin määrittää itsensä muiden kirjoittajien joukosta. ’’Olen runoilija, tyylini on scifi.’’ Genre on valinta, johon tyyli rakentuu. Mutta mistä sitten alkaa kirjoittajan tyyli, missä genre päättyy? Samalla tavalla kuin veteen liukenevaa viinipisara katoaa, emme voi paikantaa yhden sanan tai lauseen asemaa tekstin sisältä. Genre ja tyyli rakentuvat tekstiin, eivätkä ole sen irrallisia osia.

Kokeilunhaluinen kirjoittaja voi haluta erottua joukosta ja luoda jotain omaa, tyyliä tai tyylittömyyttä. Kuinkahan paljon kirjallisuus sitten pystyisi muuntautumaan uudelleen, luomaan uusia genrejä ja unohtamaan vanhoja? Klassinen jaottelu ei juuri ole muuttunut mihinkään, mutta alagenret möyhivät jatkuvasti keskenään muodottomassa mutapainissa. Riippunee siis suurennuslasimme tarkkuudesta, voiko genreä kutsua pysyväksi vai aaltoilevaksi ilmiöksi. ja pystymmekö lainkaan vaikuttamaan siihen.

Mitä se tarkoittaa kirjallisuuden kannalta? Onko kirja sitten kuitenkin kirja, genren varaan ripustettu mutta tyylitön rakennelma? Se seinään sidottu irtokoira, jota ei voi hallitusti pitää pihamaalla? Genretöntä tekstiä tuskin voidaan koskaan saavuttaa, oli sitten kirjailija miten omalaatuinen tahansa. Lukija tutkii kulttuurien representaatiota aiempien kokemusten ja opittujen lokeroiden pohjalta, eikä ihmisen tahto kategorisointiin katoa, olivat rajat miten keinotekoisia tahansa. Sinne missä kirjoittaja ylittää rajan, keksitään uusi lokero. Sitooko se, vai haastaako se kirjoittamaan tekstin, joka kuuluu kaikkeen mutta samalla ei yhtään mihinkään? Kukin rakentanee sen lokeron itse. Jos rakentaa.


Milla Koramo
päätoimittaja

Helmikuu

Kuva Merja Kuure
Takatalven lumileikit jatkuvat
    heleästi helmikuussa

Kuka olisit ilman tarinaasi
    Jos olisit rakastunut
    Jos olisit kantavana
Ikimausteinen ja hauska

Olisit jo jotain keksinyt
    auringon pilkahduksessa

Voisitko olla joku kirja
   edes yhden päivän
   edes helmikuussa
Kuka olisit ja miten

Epätäydellinen vaatekaappi
    Olisit voinut siivota


- Pirkko Korkala -

Esikoisjulkaisun alla - haastattelussa Jaakko Markus Seppälä

Kuva Milla Koramo

Kuljen haastattelua varten taiteilijan asuntoon, joka sijaitsee ilman takkiakin pärjää -kävelymatkan päässä omastani. Uudessa rappukäytävässä tuoksuu ummehtunut, mutta astuessani sisälle huoneistoon lupsakka mies tervehtii minua mustassa teepaidassa tarjoten teetä ja karjalanpiirakkaa.

Jaakko Markus Seppälän (s. 1983) pieneen kaksioon mahtuu persoonallinen koti - kolme hyllyllistä kirjoja, ja keittiön kirjahyllyn päälle asetettu keskiaikaisfantasia-tyylinen sotilaan kypärä. Makuuhuonetta koristaa vanha radio, olohuonetta uusi punainen sohva ja parveketta televisio jalkapallon seuraamista varten. MM-kisojen alkaessa kesällä, tuleva kirjailija täsmentää.

Raahesta Ouluun kotiutunut Seppälä koodaa työkseen tietoliikenneohjelmistoja Kyynel-nimisessä yrityksessä. Hän kuvaileekin itseään kirjoittavaksi diplomi-insinööriksi.  "Sitä voisi pitää harvinaisena yhdistelmänä, mutta ei se toisaalta Suomessa oo niinkään." Tietotekniikkaa Seppälä lähti lukemaan suoraan lukion papereilla, vaikka mediatuotanto ja journalistiikka kiinnostivat silloin enemmän. Pääsykokeissa hän ei kuitenkaan menestynyt. "Sitten mä kans mietin sitä, että se kulttuurituottaja ei kuitenkaan olis ollu mun paikka", Seppälä kertoo.

Koodaamisen lisäksi Seppälä on aktivoitunut freelancer-toimittaja ja laulujen sanoittaja, nykyään myös novellisti. Vuodesta 2010 asti hänen novellejaan on julkaistu mm. Portti-scifilehdessä aina Parnassoon asti. "Ehkä korkea-arvoisin julkaisu mitä mulla on niin se on Parnassoa ollu. Arvostettu kirjallisuuslehti", Seppälä myhäilee  karjalanpiirakan ääressä. "Reginassa oli tässä vastikään juttu. Kaunis haikaileva rakkaustarina."

Nyt työn ohella aikaa vie romaanin käsikirjoitus, nuoren miehen uusi alueenvaltaus. Cyberpunk-tarinan tulee kustantamaan Like. Julkaisua kaavaillaan ensi vuoden sydäntalveen. Se tekee Seppälästä 32-vuotiaana juuri ja juuri alle keski-ikäisen esikoiskirjailijan.

Miten kirjoittaminen ja työnteko ovat sopineet yhteen? Yllättävän hyvin, kun pakottaa, Seppälä luonnehtii. "Se mistä mä tingin ni, no ehkä mää näin sitten vähän vähemmän kavereita ja vähän vähemmän kävin tuolla baareissa."

Romaanin ensimmäistä versiota hän aloitti kirjoittamaan kesälomalla. "Silloin oli tosi tärkeää, että ei ollu mittään muuta ja sai rauhassa miettiä. Mutta sitten kun oli saanu sen melkein kuukauden sitä sitten tehä ja oli päässyt siihen rytmiin, niin se oli semmoinen vauhtipyörä joka piti tämän homman liikkeessä."

Samaan aikaan Seppälä teki käännössanoituksia bändilleen.  "Se on ollu kans hyvä sillai että on voinu pikkusen luoa uutta, että ei oo sitten tarvinnu vaan näihin oikolukuhommiin mennä."  Hän kutsuu laululyriikkaa helposti lähestyttäväksi kirjoittamisen muodoksi. "Ehkä nykypäivänä on kuitenkin luontevampaa kirjoittaa lyriikkaa kuin runoja runoja. Ehkä siksi kun musiikki on enemmän läsnä [arkielämässä] kuin pelkkä runous," hän pohtii.


Ritarin rynnistys

Laululyriikan kautta Seppälä sai ensimmäinen kosketuksen luovaan kirjoittamiseen, vaikka muistaa nuorempanakin kirjoittaneensa jo pitkiä tarinoita ja jännäreitä. "Tykkäsin jo ala-asteella kirjoittaa. Mä muistan pari hyvvää tarinaa mitä mää silloin kirjotin. Yksi semmonen tosi kova ritari¬tarina." Naurahdan. En voi sille mitään. Seppälä hurmaa välittömyydellään. Hän jatkaa hyvän¬tuulisena selostusta. Ritarin tarina jatkui neljännen luokan vihkossa monta sivua. "Ja sitten mä luin sitä, tarinoin siellä äikän tunnilla, ja se oli mahtavaa."

Tekniikan opiskelun aikaan fiktiivinen kirjoittaminen kuitenkin jäi vähemmälle, vaikka kaipuu kyti yhä. "Aina mä oon kokenu kirjoittamisen omemmaksi kuin tuon ohjelmointityön mitä mä teen nytten. Mä niinku oon ookoo siinä ohjelmoijana, mutta emmää saa siitä sellasta nautintoa ku kirjoittamisesta. Ja se ei tuu niin luonnostaan."

Vaikka erilaiset kilpailut ja julkaisemisen mahdollisuus kannustavat Seppälää, syy kirjoittamiseen on juurtunut syvemmälle. ”Siks mää sitä teen että sitä on niin mukavaa tehä." Mistähän tuo tunne sitten syntyy? "Siinä on monia hienoja juttuja", Seppälä luonnehtii ja mainitsee esimerkiksi yllättävät, kuin itsestään syntyvät tekstin pätkät. "Tai kun pitkän miettimisen jälkeen pystyy sanomaan jonkin asian viiltävällä tavalla hyvin."

Yliopistoaikanaan Seppälä osallistui Kirjoitelmien kimara -kurssille 2003-2004, ja Amerikassa vaihto-opiskelusyksynään 2008 hän kävi lyhyen luovan kirjoittamisen kurssin. Kuitenkin vasta Oriveden opiston viikon mittainen kesäkurssi antoi uskallusta heittäytyä kirjoittamiseen.  Siivet saivat tuulta, ja seuraavat puolitoista vuotta keväästä 2010 kevääseen 2011 Seppälä viettikin Orivedellä kirjoittamista opiskellen. Myös ensimmäiset novellit syntyivät silloin. "Siellä mä sitten kirjotin omastakin mielestä jo ihan hyviä novelleja niin sitten mä niitä kehtasin tarjotakin johonkin lehtiin."


Cyberpunk lumoaa

Novelleista nykyinen romaaniprojektikin lähti. Kirjoittaja osoittaa pöydän 210 sivuista oikoluku nivaskaa ylpeänä.  Oriveden viimeinen kevät oli lopuillaan, Seppälä mainitsee ja palaa ideansa syntyhetkiin. "Sen oli tarkotus olla semmonen niin sanottu dreampunkscifisysteemi. Unenhallintaa ja siihen liittyen juttuja."

Ensimmäisen cyberpunkkohtauksen piti toimia vain siirtymänä ennen varsinaista tarinaa, Seppälä innostuu kertomaan. "Mutta sitten mä huomasinkin että sitähän on hauska kirjoittaa sitä cyberpunkmaailmaa, että mä vähän vielä kirjoitan tätä ja katon miten tässä käy." Lopulta alku laajeni itsenäiseksi 30-sivuiseksi novelliksi, Seppälän mielestä parhaaksi siihenastisista töistään.

Muutkin kiiinnittivät novelliin huomiota, kun Oriveden jälkeen Seppälä tarjosi tarinaa kustantamoille. Silloin teksti kuului vielä laajempaan novellikokoelmaan. "Yheltä kustantamolta ei tullutkaan se perinteinen hylkäyskirje", Seppälä kuvailee innoissaan. Sen sijaan kustannusyhtiö Like kehottikin laajentamaan tarinan romaaniksi. Niinhän Seppälä teki, ja kiinnostuksen jatkuessa lähetti ensimmäisen version kommentoitavaksi. Toimittaja oli lukenut tekstin läpi yhdessä illassa, ja pian Seppälä allekirjoittikin kustannussopimuksen.

Genreltään romaani tulee siis edustamaan scifidekkaria, tarkemmin sanottuna cyberpunkdekkaria. Seppälä kertoo scifin olevan hänelle läheinen, vaikka pitää myös fantasiasta. "Enemmän on saanu sitten scifistä semmoisia tajunnan räjäyttäviä kokemuksia, että vou, että noiskin voi ajatella, ja että tommosestakin näkövinkkelistä maailmaa voi katsoa", hän kuvailee innoissaan. Miksi sitten nimenomaan cyberpunkia? "Cyberpunk ja minä klikkaamme yhteen" nuori kirjoittaja sanoo hymyillen.

Seppälä kuitenkin painottaa, ettei hän rajaa itseään vain yhden genren kirjoittajaksi. "Oonhan mää vielä kuitenkin aika nuori silleen kirjoittajana niin mä tykkään kokeilla monenlaisia eri tyylilajeja. Tää on yks semmonen tyylilaji mitä oon nytten kokkeillu, ja on sitten paljon muutakin."


Kirjoittamista, kirjoittamista, kirjoittamista

Seppälä käy edelleen kursseilla Orivedellä, vähintään joka kevät. Hän kokee hyötyneensä Oriveden ajasta. "Ei se ole pelkästään se, että oppisi kirjoittamisen mekaniikan vaan sekin, että oli niitä samanhenkisiä ihmisiä", Seppälä selventää. "On siinä ero. Olla sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samanlainen tarve kirjoittaa ku itellä on." Orivedellähän Seppälä pääsikin viimein toteuttamaan itseään.

Yleisesti Seppälä toteaa saaneensa apua myös deadlineistä ja palautteesta, joita saa muilta kirjoittajilta. "Toisaalta on mahtavaa että saa niinku rohkasua, ja kehuja jos on joku asia hyvin. Ja sitten toisaalta kyllähän sitä toinen lukija näkee aina paremmin ne virheet siellä tekstissä ku ite. Ite on aina vähän sokea sille omalle tekstilleen."

Uudet kokemukset ruokkivat tekstiä Seppälä sanoo, ja kehottaa aloittelevaakin kirjoittajaa hakeutumaan uusiin ja outoihin ympäristöihin. Myös kirjoittamaan. "Olis hyvä jos kokkeilis kirjoittaa erilaisissa tilanteissa ja erilaisina ajankohtina, erilaisissa mielentiloissa. Niistä voi yllättyä että löytää jotain sellaista mitä ei olis tiennytkään." Hän mainitsee ennen vieroksuneensa bussissa työskentelyä, mutta myöhempien kokeilujen myötä on kirjoittanut matkojen aikana hyviä tekstejä. "Sitä en ois silloin osanut arvatakkaan."

Laululyriikoita Seppälä kertoo työstäneensä läheisessä puistossa. "Mulla on aika monesti se että meen jonnekin muualle kirjoittaa kuin oon ihan tässä kotona. Sitten menin kans aika paljon kirjastolle kirjottamaan. Sitten tuo parvekekin oli vähän muualla kuin ihan tässä sisällä. Mää kirjottelin siinä monesti tuota jutskaa", Seppälä painottaa ja iskee kätensä oikolukunippuun ylpeän omistajan elkein.

Lähtiessäni saan kuulla vielä tarinan kirjahyllyn kypärästä. Se kuuluu Morgothille, Seppälän sanoituksissa esiintyvälle alter egolle. Taru sormusten herrasta –trilogiaa kronologisesti edeltävän Silmarillionin pääpirulle, taiteilija selventää. Fantasian ystävälle tunnistettava hahmo.

Aivan ovella Seppänen paljastaa haaveilevansa vapaan kirjoittajan urasta. Eittämättä motivoitunut ja idearikas tekijä siihen vielä pystyy. Lyhyen kotimatkan varrella pohdin toteamusta. Seppälän ensimmäistä romaaniaan saamme ehkä odottaa vuoden, mutta varmasti kuulemme miehestä ennen sitäkin. Muodossa tai toisessa. 

- Milla Koramo - 


Kuva Milla Koramo


Nolla

Kuva Anu Kolmonen
Ihmiset eivät ymmärrä

Sanon, etten voi, pysty, pääse, halua, jaksa
Ettei minulla ole rahaa

He sanovat ettei se haittaa
Jäädään teille
Leivot pullaa, laitat ruokaa,
juodaan lasilliset viiniä
        Saunotaan!
Nukutaan teillä
Ollaan tukena
    Keskustellaan!
Ei kerrota kenellekään

Ihmiset eivät ymmärrä

Minun köyhyyteni on nolla euroa
Se alkaa vasta kun pullot on palautettu
K-marketin etuseteli on käytetty
S-pankin tililtä on nostettu 2 euroa 60 senttiä
Pakastin on tyhjä
Säilykkeet on syöty
Pesuaineet on käytetty
Lapsen tyhjä säästöpossu on piilotettu
Kirjastosta lainattu vessapaperi on loppu

Minun köyhyyteni on epäilevä
Kelan tilaama asiantuntijalääkärin lausunto
Onko tämä ihminen todella sairas?
Onko tämä ihminen 45 euron arvoinen?
Onko tämä ihminen huijari?
Onko tämä ihminen ollenkaan?

Minun köyhyyteni kulkee sosiaalitoimiston metallinpaljastinten lävitse
sisään ja ulos tyhjin käsin
Mitäs maksoit?
Mitäs huolehdit?
Mitäs äitisi antoi?
Mitäs lainasit kaverilta?

Minun köyhyyteni on puhdas nolla
Se kohta
jossa elämisen polte menee häpeän edelle
Se kohta, jossa varastamiseen on täysi oikeus

Sen saa kertoa
    Se pitää kertoa!

Oikeastaan se pitäisi huutaa
    että edes yksi ymmärtäisi


- Anu Kolmonen -

Metsästäjä ja vanha viisas mies

Sattuipa kerran, että eräs kiertelevä metsästäjä kulki vuoristoseudun halki. Metsän siimekset olivat metsästäjälle outoja, ja hän oli kävellyt pitkään näkemättä yhtään kylää. Hän ei ollut nukkunut hyvin päiväkausiin, saanut kunnollista saalista ja vesivarastot alkoivat olla lopuillaan.

'Tarinan sankariksi tilanteeni on varsin huono', metsästäjä ajatteli, 'mutta eihän tarinanpäähenkilö voi kuolla ensimmäisessä kappaleessa. Kaikki muuttuu kyllä ennen pitkää.'

Niinpä metsästäjä jatkoi kulkuaan, valmiina reagoimaan heti onnen kääntyessä.
Pian metsästäjä kuulikin lähettyvillä veden solinaa, ja ajatteli
'Tämä se on, viimein onneni kääntyy!'

Niin hän ryntäsi ääntä kohti ja saapui pienelle lähteelle. Vesi helmeili niin kirkkaana, että metsästäjä näki oman peilikuvansa heijastuvan sen kelmeästä pinnasta.

'Hieman liian kirkkaana ollakseen totta', metsästäjä pohti, mutta ei pystynyt janoissaan ajattelemaan paljoa sitä pidemmälle.

Mutta juuri kun metsästäjä oli täyttämässä kouransa ihmeellisellä vedellä, hänet pysäytti ruskeisiin kaapuihin pukeutunut vanha mies.

'Sinuna en joisi tuosta lähteestä', mies sanoi.

Metsästäjä katsoi vanhaa miestä, jota ei innoissaan ollut lainkaan huomannut. Miehen silmät olivat terävät ja vanhanaikaiset kaavut puhtaat. Niinpä metsästäjä oli varma vanhan miehen kunniallisuudesta. Ja kuka tahansa, joka jakeli käskyjä tuolla tavoin, oli varmasti hyvin viisas.

'Minun on parasta tehdä, kuten hän sanoo', metsästäjä ajatteli. 'Vesi on varmasti myrkyllistä, ja koituisi kohtalokseni.' Ja niin ajateltuaan, vaikka hyvin janoisena, hän ei koskenut veteen.

'Kiitos, olet juuri pelastanut henkeni', sanoi metsästäjä vanhalle miehelle ja kysyi 'mitä voin tehdä sinulle vastineeksi?'
Vanha mies katsoi häntä ja kohautti olkiaan. 'Tahtoisin palata kotikylääni', tämä sanoi, 'mutta vanhat luuni eivät kestä metsän kinttupolkuja.'
'Etsin samaa kylää itsekin', metsästäjä kertoi. 'Kantaisin sinut mielelläni sinne, mutta en tunne tietä.'
Silloin vanha mies jatkoi: 'Älä huoli, minä osaan reitin ja voin ohjata sinua. Mutta sinun on noudattava käskyjäni ja tehtävä kuten sanon. Jos suostut, lähdemme heti.'
'Minä suostun', sanoi metsästäjä, vaikka ilta oli jo pimenemässä yöksi ja hän oli kovasti levon tarpeessa. Hän tiesi miten saduissa tuli toimia: Ne jotka tottelivat innokkaimmin, palkittiin aina parhaiten. 'Hyppää vain kyytiin ja osoita suunta.'

Ja niin hän otti vanhan miehen harteilleen ja he lähtivät matkaan.

Kuva Milla Koramo


Koska polku oli todella huonossa kunnossa, metsästäjä väsyi pian ja matkalaisten täytyi pysähtyä lepäämään. Kun metsästäjä laski vanhan miehen maahan, hän näki miten pensaikossa heidän lähellään seisoi nuori peura.

'Mikä onnenpotku!' ajatteli metsästäjä, sillä peura oli hyvin nuori ja norja, ja sen liha olisi varmasti mitä pehmeintä.

'Tosin se on jo melkein liian hyvää ollakseen totta', ajatteli metsästäjä, mutta ei nälissään päässyt ajatuksissaan paljon pidemmälle. Hän otti esiin jousensa ja nuolensa valmiina ampumaan olennon.

'Sinuna en tappaisi tuota peuraa', sanoi vanha mies silloin.

Koska vanha mies oli auttanut häntä ennekin, metsästäjä luotti tähän. Hyvin nälkäisenä hän laski jousensa, ja antoi peuran mennä menojaan.

'Olen hyvin onnekas, kun kohtasin tämän viisaan vanhuksen' metsästäjä ajatteli, 'kaikesta päätellen peura oli varmasti juonut myrkyllisestä lähteestä, tai oli täynnä loismatoja.'

Pian he jatkoivat jälleen matkaa, vanhus metsästäjän olkapäillä ja metsästäjä kulkien hänen ohjeidensa mukaan.

Kun he olivat kulkeneet jonkin aikaa, metsästäjä väsyi ja he pysähtyivät uudelleen polun varteen. Oli alkanut sataa, ja pian he olisivat molemmat märkiä päästä varpaisiin. Kun metsästäjä laski vanhan miehen maahan, hän näki vajan pensaikon takana.

'Mikä onni', hän ajatteli, 'saamme sateensuojan.'

Vaja oli pieni, mutta varsin uusi ja hyväkuntoinen.

'Melkein liian hyväkuntoinen ollakseen totta', metsästäjä mietti, mutta oli niin väsynyt, ettei ajatellut asiaa sen pidemmälle.

'Sinuna en astuisi siihen vajaan', sanoi vanha mies silloin kaapujensa suojasta.

Jälleen metsästäjä tunsi suurta kunnioitusta tätä miestä kohtaan. Pieni vaja oli varmasti sisältä aivan mätä, ja tulisi hänen niskaansa, jos hän menisi sen sisäpuolelle.

'Pelastuinpa kurjalta kohtalolta', metsästäjä ajatteli. Ja vaikka hän oli märkä ja väsynyt, ei hän astunut vajaan.

Pian miehet jatkoivat taas matkaa, ja juuri kun aamu koitti, he saapuivat kylään metsän laidalla. He etsivät majatalon, ja nukkuivat seuraavaan aamuun asti. Aamiaisella miehet tapasivat jälleen, ja metsästäjä kävi seikkailua läpi kaikille majatalon asiakkaille, jotka halusivat kuulla syyn matkalaisten väsymykseen.

'Nyt sitten, kerrohan minulle', metsästäjä puhutteli vanhaa miestä yhden tarinan päätteeksi, nautiskellen omasta älykkyydestään. 'Lähteen vesi oli myrkyllistä, eikö vain?'

'Ei, vesi oli vallan hyvää juotavaksi', vanha mies vastasi.

Metsästäjä meni hämilleen, sillä hän oli uskonut miehen kehotuksiin.

'Mutta sitten se peura oli varmasti täynnä loismatoja', metsästäjä selitti.

'Ei, sen liha oli aivan yhtä hyvää kuin minkä tahansa muun peuran', vanha mies sanoi.

'Mutta ainakin vajan katto olisi sortunut niskaani, jos olisin mennyt sen sisään sateen suojaan!' metsästäjä huusi jo hurjistuneena vanhan miehen toiminnasta.

'Ei, vaja olisi ollut hyvä suoja sateelta.'

'Miksi sitten annoit olettaa muuta? Minä uskoin sinua!' metsästäjä huusi raivoissaan.

'En missään vaiheessa antanut sinun olettaa mitään', vanha mies selitti. 'Uskoit mihin uskoit omasta tahdostasi.'

Sen kuultuaan metsästäjä ajoi vanhan miehen pois luotaan, sillä hän ei kestänyt tämän juonittelua enää pidempään. Hän katsoi miehen hoippuvaa kulkua, mutta vihoissaankaan ei tahtonut satuttaa tätä. Olihan hän miehen avulla päässyt kylään.

Myöhemmin sinä päivänä metsästäjä valmistautui jatkamaan matkaansa seuraavaan kylään, kun majatalon isäntä varoitti häntä metsää terrorisoivasta hengestä. Henki houkutteli matkaajat jäämään loputtomalle polulle tarjoamalla heille vettä, helppoa saalista ja suojaa, ja söi heidät sitten suihinsa. Onneksi kylässä asui munkki, joka neuvoi kylään muualta tulevia. Eittämättä vanha mies jälleen istuisi ruskeissa kaavuissaan lähteellä odottamassa eksyneitä matkalaisia tuodakseen heidät turvallisesti kylään.

Metsästäjä lähti kylästä häpeissään. Hän oli kuitenkin ollut tämän tarinan typetys.


- Milla Koramo -

Kudelmia

Kuva Merja Hänninen
Ohikiitävää                       

Pohjoista voimaa,
kaksi nauravaa miestä
    ohi ajavassa autossa.
Löydä se sisältäsi.

Jäin katsomaan.
sain repusta päähäni,
ohimenevältä,
    vanhalta mieheltä.



Olemisen sietämätön keveys
Aikuinen,
lasten leikkijunassa.

Tottakai.
Ja jäätelöä aamupalaksi.

Pomppulinna.
Kengät pois,
Ja aikuinen vahtiin.

Katse seuraa.



Kuva Merja Hänninen


Vastarannan kiiski

Järvien pieni kuningas,
kantaa kruunua selässään.
Tuo kansansatujen kasvatti.

Pieni, pohjalla viihtyvä
Suuret silmät,
    evien pienet pisteet.
Piikikäs kyllä!
Silti armoilla Petojen.

Kuuluu samaan heimoon,
muiden kaltaistensa kanssa.
Ruumiin muoto sama,
    mutta elintavat poikkeavat.

Vaikka viihtyy pohjalla,
pitää laumastaan.
Ja keväisin kuulee kudun kutsun,
kun jäät ovat lähteneet.

Pienen kokonsa vuoksi ei liene merkityksellinen?
Vaikka sen maku on mitä mainioin.

Venäläisten mielestä
sen liemi on keittojen aatelia!
Sillä liemi muodostaa pohjan.
Ei täysin vieras suomalaisillekkaan,
–    mädistä pidetään.

Rantakivien välissä lymyää tämä.
Universumin kuningas ja historian lähetti.
Arvokala.


- Merja Hänninen -

16. tammikuuta 2014

Pääkirjoitus, tammikuu 2014

Kuva Milla Koramo
Selaat juuri ensimmäistä Turun avoimen yliopiston ja Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston luovan kirjoittamisen perusopintojen kurssin verkkolehteä. Tuttavusten kesken Auki vain, niin musteen, bittien kuin äänihuulten säästämiseksi.

Turun yliopiston Ote-lehden tapaan Auki tarjoaa Oulun luovan kirjoittamisen kurssilla ja niiden ulkopuolella aikaan saatuja tekstejä. Kirjoituksen, ja minkä tahansa taiteen, arvo riippuu siitä, kuinka moni teoksen pystyy näkemään ja arvioimaan. Omasta puolestani lupaan niin mehukkaita kuin karvaita paloja. Tai vähintäänkin sellaisia, jotka muuten unohtuisivat piironkiin niiden harvoin käytettyjen valkoisten sukkien sekaan. Usealle meistä Auki toimii ensimmäisenä julkaisukanavana, mahdollisuutena näyttää taitonsa ja saada palautetta. Se on haaste. Ja eikö uuden vuoden alku tarkoitakin haasteita? Tipattomine tammikuineen kaikkineen, kuten tämän numeron Pirkko Korkalan runossa Tammikuu.

Auki kuvaa hyvin luovan kirjoittamisen luonnetta. Kaikkeahan ei sanota suoraan, kerrontaan jätetään aukkoja lukijan pulahdettavaksi ja tuulen mentäväksi. Mutta eihän se pelkästään riitä, sisältäähän luova kirjoittaminen muutakin.

Kirjoittaminen itsessään ei kai kaipaisi suurempia määrittelyjä. Itsekin osaan latoa sanoja toisen perään, usein jopa niin, että joku ne ymmärtää. Mutta kirjoittaminen ei aina rakennu edes sanoihin, vaan joskus jopa äänteisiin tai vain kirjaimiin, kuten niin kutsutuissa äännerunoissa. Laajemmassa merkityksessä lasken kirjoittamiskulttuurinkin osaksi kirjoittamista. On kirjailijoita, teoksia, esiintymisiä ja erilaisia julkaisukanavia aina blogeihin ja googlerunoihin asti. Mitä enemmän kirjoitan, luen ja koen, sitä enemmän löydän ovia, joiden takaa avautuu lisää ovia, ja lisää ovia, ja lisää…

Mitä luovuus sitten on? Isaac Asimovin novellissa 200-vuotias ihminen luovuus esitetään odotusten vastaan menemisenä. Siinä tavallisen palvelusrobotin aivopiirien virhe saa täydellisen loogisen otuksen näkemään puun palasessa mielikuvituksellisia muotoja. Eikä se jää siihen. Yllättäen syttynyt luovuuden kaipuu johtaa robotin kamppailuun vapaudesta ja ihmisyydestä, ja saavuttamaan lopulta haluamansa mitä surullisimmalla tavalla.

Luohan se luovuus tuskaakin, ei odotusten vastaan meneminen helposti käy. Kirjoittamisessa tasapaino hoippuu entisten, totuttujen muotojen ja uusien ratkaisujen välillä. Luovuus rikkoo totutun kaavan myös kirjoittajassa itsessään, sillä hänen on jatkuvasti rikottava ja uusittava omia rajojaan. Luova kirjoittaminen elää siten jatkuvassa muutoksessa, kuten elämä itse. Raja liikkuu kaiken aikaa, avoimena ja kai aina saavuttamattomana. Se tekee luovasta kirjoittamisesta haastavaa ja onnistumisesta palkitsevaa. Mielenkiinnolla odotan mitä uusi vuosi kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen tuo.

Oivia lukuhetkiä ja elämyksiä Auki-lehden parissa!

Milla Koramo
päätoimittaja

Tammikuu

Aurinkoa en ole nähnyt
                    kaunista ei ole aina
Ole hyvä ja kiiruhda
                    tipatonta viettämään
Tiivistettyä saippuaa
                    eivät ne halua.

Liukas asfaltti, pitävä kieli
                    ajatuksia ei ole, suuria.
Iltapäivän arvoisat kalastajat,
                    siellä ei ole yhteistä hyvää.
Todellista ei välttämättä,
                    siksikö, että ei tiedetty
Mitä pitäisi lopulta olla.

Tammikuussa kilpailu pysyy,
                    tasaisempana
Ei se ole vaikeata
                    kokonaisvaltaista hyvää
Rahat vain kuluivat
                    Hyvä luusto, hyvät ladut
Hyvä elämisen taito, ei ole harvinaista

- Pirkko Korkala -

Kuva Merja Kuure

Aikarauta

Kuva Milla Koramo
Alussa oli vain pieni ääni
harmiton, viaton.
Sitten maailma kääntyi
ja tajusin
makasin kai aina näin
lattialla, muiden oksennuksissa
ehkä hieman omassanikin.

Kukaan ei jää katsomaan
maassa makaavaa.
Ei auta nousemaan,
ei itke tämän vuoksi.
Eikä kenenkään täydy:
makaavat he samoin itsekin.
Vain itse voin nostaa itseni,
jos näen syyn, jos sitä toivon.

Tikitys ei katoa,
niin - paljon ei ole aikaa varattu
edes unelmille.
Sitä, joka nousee ja pyyhkii pois
entisen elämän tuoksut
hävetään, pilkataan, syytetään,
lasketaan poikkeukseksi,
pelätään.

En aio muuttua,
en kumarrella, en antaa sattua
enää kenenkään vuoksi.
Kuinka ehtisinkään?
Kuka minua onkaan käskemään,
ei näe sisälleni.
Ja joka pyytää muuttumaan,
ei sen arvoinen.

Vain uuden elämän tuoksu, ja yksinäisyys
Olen turvaton, vaapun ja etsin.
Katson taaseni, mutta en seisahdu.
Aina olisi mahdollista,
että makaisin tuossa aina,
ehtimättä nousta ennen kuin ajan laulu lakkaa.

- Milla Koramo -