16. tammikuuta 2014

Pääkirjoitus, tammikuu 2014

Kuva Milla Koramo
Selaat juuri ensimmäistä Turun avoimen yliopiston ja Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston luovan kirjoittamisen perusopintojen kurssin verkkolehteä. Tuttavusten kesken Auki vain, niin musteen, bittien kuin äänihuulten säästämiseksi.

Turun yliopiston Ote-lehden tapaan Auki tarjoaa Oulun luovan kirjoittamisen kurssilla ja niiden ulkopuolella aikaan saatuja tekstejä. Kirjoituksen, ja minkä tahansa taiteen, arvo riippuu siitä, kuinka moni teoksen pystyy näkemään ja arvioimaan. Omasta puolestani lupaan niin mehukkaita kuin karvaita paloja. Tai vähintäänkin sellaisia, jotka muuten unohtuisivat piironkiin niiden harvoin käytettyjen valkoisten sukkien sekaan. Usealle meistä Auki toimii ensimmäisenä julkaisukanavana, mahdollisuutena näyttää taitonsa ja saada palautetta. Se on haaste. Ja eikö uuden vuoden alku tarkoitakin haasteita? Tipattomine tammikuineen kaikkineen, kuten tämän numeron Pirkko Korkalan runossa Tammikuu.

Auki kuvaa hyvin luovan kirjoittamisen luonnetta. Kaikkeahan ei sanota suoraan, kerrontaan jätetään aukkoja lukijan pulahdettavaksi ja tuulen mentäväksi. Mutta eihän se pelkästään riitä, sisältäähän luova kirjoittaminen muutakin.

Kirjoittaminen itsessään ei kai kaipaisi suurempia määrittelyjä. Itsekin osaan latoa sanoja toisen perään, usein jopa niin, että joku ne ymmärtää. Mutta kirjoittaminen ei aina rakennu edes sanoihin, vaan joskus jopa äänteisiin tai vain kirjaimiin, kuten niin kutsutuissa äännerunoissa. Laajemmassa merkityksessä lasken kirjoittamiskulttuurinkin osaksi kirjoittamista. On kirjailijoita, teoksia, esiintymisiä ja erilaisia julkaisukanavia aina blogeihin ja googlerunoihin asti. Mitä enemmän kirjoitan, luen ja koen, sitä enemmän löydän ovia, joiden takaa avautuu lisää ovia, ja lisää ovia, ja lisää…

Mitä luovuus sitten on? Isaac Asimovin novellissa 200-vuotias ihminen luovuus esitetään odotusten vastaan menemisenä. Siinä tavallisen palvelusrobotin aivopiirien virhe saa täydellisen loogisen otuksen näkemään puun palasessa mielikuvituksellisia muotoja. Eikä se jää siihen. Yllättäen syttynyt luovuuden kaipuu johtaa robotin kamppailuun vapaudesta ja ihmisyydestä, ja saavuttamaan lopulta haluamansa mitä surullisimmalla tavalla.

Luohan se luovuus tuskaakin, ei odotusten vastaan meneminen helposti käy. Kirjoittamisessa tasapaino hoippuu entisten, totuttujen muotojen ja uusien ratkaisujen välillä. Luovuus rikkoo totutun kaavan myös kirjoittajassa itsessään, sillä hänen on jatkuvasti rikottava ja uusittava omia rajojaan. Luova kirjoittaminen elää siten jatkuvassa muutoksessa, kuten elämä itse. Raja liikkuu kaiken aikaa, avoimena ja kai aina saavuttamattomana. Se tekee luovasta kirjoittamisesta haastavaa ja onnistumisesta palkitsevaa. Mielenkiinnolla odotan mitä uusi vuosi kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen tuo.

Oivia lukuhetkiä ja elämyksiä Auki-lehden parissa!

Milla Koramo
päätoimittaja

Tammikuu

Aurinkoa en ole nähnyt
                    kaunista ei ole aina
Ole hyvä ja kiiruhda
                    tipatonta viettämään
Tiivistettyä saippuaa
                    eivät ne halua.

Liukas asfaltti, pitävä kieli
                    ajatuksia ei ole, suuria.
Iltapäivän arvoisat kalastajat,
                    siellä ei ole yhteistä hyvää.
Todellista ei välttämättä,
                    siksikö, että ei tiedetty
Mitä pitäisi lopulta olla.

Tammikuussa kilpailu pysyy,
                    tasaisempana
Ei se ole vaikeata
                    kokonaisvaltaista hyvää
Rahat vain kuluivat
                    Hyvä luusto, hyvät ladut
Hyvä elämisen taito, ei ole harvinaista

- Pirkko Korkala -

Kuva Merja Kuure

Aikarauta

Kuva Milla Koramo
Alussa oli vain pieni ääni
harmiton, viaton.
Sitten maailma kääntyi
ja tajusin
makasin kai aina näin
lattialla, muiden oksennuksissa
ehkä hieman omassanikin.

Kukaan ei jää katsomaan
maassa makaavaa.
Ei auta nousemaan,
ei itke tämän vuoksi.
Eikä kenenkään täydy:
makaavat he samoin itsekin.
Vain itse voin nostaa itseni,
jos näen syyn, jos sitä toivon.

Tikitys ei katoa,
niin - paljon ei ole aikaa varattu
edes unelmille.
Sitä, joka nousee ja pyyhkii pois
entisen elämän tuoksut
hävetään, pilkataan, syytetään,
lasketaan poikkeukseksi,
pelätään.

En aio muuttua,
en kumarrella, en antaa sattua
enää kenenkään vuoksi.
Kuinka ehtisinkään?
Kuka minua onkaan käskemään,
ei näe sisälleni.
Ja joka pyytää muuttumaan,
ei sen arvoinen.

Vain uuden elämän tuoksu, ja yksinäisyys
Olen turvaton, vaapun ja etsin.
Katson taaseni, mutta en seisahdu.
Aina olisi mahdollista,
että makaisin tuossa aina,
ehtimättä nousta ennen kuin ajan laulu lakkaa.

- Milla Koramo -

Cornwallin ruumiin ääressä

Kuva Merja Kuure
















Reganin monologi III näytöksen 7. kohtauksen lopussa
(Shakespearen Kuningas Lear)


Cornwallin ruumiin ääressä

Palvelija, tuokaa suruhuntuni ja antakaa sanan kiiriä. Herttua on kuollut.

No niin. Olisipa miekka vielä rinnassasi, niin pyöräyttäisin sitä kerran vielä! Mikä häpeä! Sinäkö ritarien aatelia? Mieskö muka? Miehuus oli sinusta yhtä kaukana kuin on aurinko taivaalla. Ja sen ainoan kerran, kun siihen kurotit, syöksyitkin palvelijan miekkaan. Olla nyt toistaitoisen leski! Olisit edes surmauttanut itsesi arvoisellasi, niin saisin olla sankarivainajan leski! Minä, kuninkaan jälkeläinen, Cornwallin herttuatar, uhrin antanut... Ihailevat katseet minua seuraisivat. ”Kyllä, hän on kauneudestaan huolimatta niin jaloluontoinen”... ”Ja vaatimaton”.. ”Kuninkaan tytär, sankarivainajan leski.” Näin he supisisivat. Muistoa vaalisin... Niin monta kaunista pukuakin vielä näyttämättä.. Vaan nyt... supisevat, että palvelijan miekkaan... Sinä nahjus!

Sinä... senkin vätys! Hetken ehdin luulla, että olet mies. Juuri niin! Mies ottaa ja tekee! Mies ei anele! Ei anna armoa! Mutta ei... Silkkien päälle kyllä pääset. Silkkivuoriseen arkkuun matojen ruuaksi!... Pthyi!!!! (sylkäisee)

Minä, nuori leski... Parhaat vuoteni valuvat hukkaan... Pimentäisipä hulluus minun  järkeni auringon... Mutta ei, hulluuden armo on vain miehiä varten.... Saavat heittäytyä lapsen asemaan... Mutta mitä ihmettä...

Edmund! --- Et sittenkään ole minua unohtanut!! Kiitos, kiitos! Tämän pitikin mennä näin. Jumala johdatti meidät yhteen, otti joutavan pois tieltämme. Meidät on tarkoitettu toisillemme. Kaksi yhtä suurta, samanlaista, vertaistaan, kaksi kaunista....  Edmund! Edmund on se mies! Edmund ei kysele. Ottaa vain omansa ja omaisuutensa. ..  Periihän koirakin joskus isäntänsä... Oi Edmund, sitä tahtoa ja voimaa. Kyllä nainen sen tietää ja näkee: joka omansa osaa ottaa, osaa ottaa myös naisen... Voi, voi... taitaa sittenkin lähteä pölyt tänä iltana sängystäni aina samettikattoa myöten... Hih!.... Olen varma, että hän tuntee samoin, olen nähnyt, miten hän katselee minua.... Ketun silmistä näkee, mitä kettu tahtoo... Jos hän tänä iltana koputtaa ovelleni, niin saatan vastustella hetken, mutta vain hetken.... Palvelija! Laittakaa minulle kylpy! Ja... peittäkää tuo ruumis...

(Poistuu.)

- Kaija Paasovaara -

Tarjolla perusterve työihminen

Olenko sinkku, vanhapiika vai yh-äiti? Vai pelkästään väärälle vuosisadalle syntynyt, yksinäinen ja onneton nainen? Olen ollut sosiaaliselta statukseltani sinkku jo reilut viisi vuotta. Ainakin, mikäli uskomme internetin treffipalstojen seuranhakuilmoituksia, saan olla sinkku, vanhapiika ja yh seuraavatkin rapeat viisi vuotta. Tai vaihtoehtoisesti voin alkaa vakipanoksi jollekin salaisessa mielessään suurista rinnoista ja muhkeista muodoista haaveilevalle, ”onnellisessa” parisuhteessa elävälle perheenisälle, jolla kolisee sängyssä luut yhteen timmiksi treenatun rouvansa kanssa.

No niin, olen mikä olen, voit valita itsellesi mieleisen kategorian ja sijoittaa minut siihen. Omasta mielestäni olen yksinkertaisesti yksinäinen ihminen, joka ajoittain kaipaa toisen ihmisen kosketusta ja huolenpitoa, ja joka mielellään myös huolehtisi toisesta ihmisestä ja useammasta lapsestakin. Vanhanaikaista ja noloa! Nykyajan miehet kyllä osaavat huolehtia itse itsestään, eivät he tarvitse siihen mitään äitihahmoa. Lisäksi jokaisella jo syntyneellä lapsella on biologinen äiti, siinä ei tarvita toisten naisten välittämistä tai huolenpitoa. Miehet haluavat treffi-ilmoitusten perusteella tasavertaisen kumppanin itselleen, eivät sisäkköä kotiinsa tai äitiä lapsilleen. He ovat kaikki eronneet sovussa, exään on hyvät välit. He ovat urheilullisia ja meneviä, heillä on omat harrastukset, loistavat tulot ja elämä kunnossa, vain nainen puuttuu. Naisen tulisi olla 165-175 senttiä pitkä ja painaa 52-62 kiloa. Hänellä olisi hyvä olla siniset silmät ja vaaleat hiukset, sekä vaalea iho tietenkin, sehän on mainitsemattakin selvää. Ei olisi myöskään pahitteeksi, jos hänellä olisi akateeminen tutkinto, paitsi tietysti, jos miehellä ei ole sellaista, niin sitten se onkin jo huonompi juttu. Lisäksi nainen voisi olla lapseton, sekä mielellään miestä noin kymmenen vuotta nuorempi. Hyväpalkkainen työ hänellä ainakin tulisi olla. Hän ei saisi nalkuttaa eikä olla muutenkaan liian räiskyvä. Hauska hän voisi olla, hyvän maun rajoissa tietenkin. Omia ajatuksiaan hänen ei kannattaisi liian kärkkäästi tuoda esille. Ei saisi olla mustasukkainen, läheisriippuvainen, pinnallinen, syvällinen, lihava, tasapaksu, tyhmä eikä liian viisaskaan. Urheilullinen pitäisi olla. Sellainen joka huolehtisi omasta itsestään, tälläisi itseään ja kulkisi hyvissä vaatteissa.

Noh. Mitäs jos onkin sellainen kuin minä, sellainen, joka huolehtii toisista? Sellainen, joka rakastaa lapsia ja vanhuksia, ja ihmisiä yleensäkin, ja haluaa kaikille hyvää? Sellainen, joka mielellään passaa toisia, laittaa ruokaa ja höösää koko ajan jotakin? Sellainen, jonka sielu laulaa hoosiannaa, kun saa vierestä katsoa, kuinka toinen syö hyvällä ruokahalulla minun itseni valmistamaa ruokaa. Sellainen, joka suuttuu raivoon asti minuutissa, ja leppyy anteeksipyyntöön puolessa. Sellainen joka kulkee kumisaappaissa ja villatakissa tukka sekaisin ihmisten ilmoilla. Väärin! Enhän minä voi rakastaa ketään muuta, jos en ensin rakasta itseäni. Ja tämä itserakkausko on sitten jokanaisen ihailtava ominaisuus, jota ilman nykymaailmassa on täysi mahdottomuus pariutua? Ja ovatko tämän itserakkauden ilmentymiä todella hoikkuus, urheilullisuus, kammatut hiukset, kalliit vaatteet, kauneus ja keskinkertaisuus?

On minullakin taitoja. Osaan kulkea metsässä eksymättä, tehdä tulet tervaskannosta, suunnistaa tähtien mukaan, käyttää kirvestä, vasaraa, sahaa ja puukkoa, kalastaa ja perkata saamani kalat. Osaan vaihtaa autoon renkaat ja öljyt, osaan hitsata, sorvata metallia, veistää puuta ja kiveä, tehdä hopeasta koruja, juottaa ja golvata. Osaan ajaa traktoria ja soutaa, leikata nurmikkoa ja vetää sekä ohjata saharoita. Osaan kutoa kangasta, sukkia ja mattoja, ommella vaatteita, lypsää käsin, keritä lampaita ja kehrätä lankaa. Osaan laittaa ruokaa ja leipoa, savustaa kalaa, marjastaa ja sienestää, kirjoittaakin. Osaan puhua ja kuunnella, pitää sylissä, silittää ja lohduttaa. Osaan pyytää ja antaa anteeksi. Pidän siivoamisesta ja tiskaamisesta, maalaamisesta, huonekalujen entisöimisestä, musiikin kuuntelusta, laulamisesta ja puutarhan hoidosta. Ihan parasta on hiihtää merenjäällä keväthangilla tai uida alasti joessa kesäyönä. Viljelen perunaa, porkkanaa, sipulia, punajuurta ja kukkia. Painan vähän alle sata kiloa ja pituutta minulle on 164 senttiä. Olen isotissinen, lyhyttukkainen ja vihreäsilmäinen. Iholtani olen punakka ja pisamainen. Pidän läheisyydestä ja erotiikasta, olen yksiavioinen.

Taidoilleni olisi ollut käyttöä vielä sata vuotta sitten. Kivikaudella olisin ollut todennäköisesti kuuminta hottia. Nykyaikana minusta, kaikkein tavallisimmasta peruspirkosta, onkin yhtäkkiä tullut kummajainen. Ja kyllähän se minunkin ajatuksissani vähän hassulta tuntuu, kun aikuisen miehen tärkein tehtävä on puunata itseään, tuoksua kuin saaroninlilja ja noudattaa piiruntarkasti paleontologista ruokavaliota. Sellaisen metroseksuaalin kanssa tällaisen työteliään peruspirkon on aika hankala löytää yhteistä säveltä, varsinkaan kun mies tökkii koko ajan etusormellaan milloin minkäkin kokoista kuvaruutua, ja pitää virtuaalisesti hauskaa virtuaalisten ystäviensä kanssa, ja päivittää heiaheiaan urheilusuorituksiaan, samalla kun tarkistaa ranteessaan olevasta muovirinkulasta, että milloin häntä itseään nukuttaa tai kuinka hänen oma sydämensä sykkii. Kyllä siinä menee tällainen puheliaampikin peruspirkko aika hiljaiseksi, ja hyvin pian tulee mieleen, että olenkohan tullut tälle planeetalle jostakin toisesta ulottuvuudesta.

Tarjolla siis satakiloinen, perusterve työihminen. Kuka huolii? Ja ainiin, täytyyhän minussa jotain vikaa olla, kun olen viisi vuotta ollut yksin. Sanoinpa sen nyt ääneen, ennenkuin sinä ehdit.

- Anu Kolmonen - 

Kuva Merja Kuure