22. helmikuuta 2014

Pääkirjoitus, helmikuu 2014

Kuva Milla Koramo
Genre ja genrettömyys

Kirjallisuus on parhaimmillaankin lokeroitua. Niin kirjoittaja, lukija kuin kukin teos tulkitaan suhteessa muuhun kirjallisuuteen. Millaisia kirjoja luet? Kirjoitatko runoja vai romaaneja? Pidätkö sotaromaaneista? Vai huumorista? Tai ehkä lyyrisestä kirjallisuudesta? Rajat antavat turvalliset raamit sekä kirjoittamisille että lukemiselle. Niiden varassa on mahdollista keskustella ja jäsentää ympäröivää kaaosta. Siksi satiiri on satiiri, dekkari dekkari, ja romanttinen hömppä romanttista hömppää. Miksi siis edes kyseenalaistaa mokomaa?

Genren sanotaan muodostuvan kirjoittamisen tekniikasta, sävystä ja sisällöstä, kertoo englanninkielinen Wikipedia. Ehkä osin myös tekstin päämäärästä, lisäisin. Klassisesti kirjallisuus jaetaan runouteen, draamaan ja proosaan. Näiden kolmen lisäksi voidaan eritellä huumori, tragedia, tragikomedia, myytti, romantiikka, erotiikka ja niin edelleen. Erikseen voidaan näiden sisään rakentaa kirjastojen käyttämät kategoriat: sota, kauhu, jännitys, romantiikka, lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja lista jatkuu.

Kuitenkin jo yhden genren sisällä muuntelevuus huimaa, eikä oikeita vastauksia aina pysty tarjoamaan. Miksi muuten kirjaston täti on sijoittanut Katja Ketun Kätilön sotaromaaneihin, kun se kertoo myös rakkauden traagisuudesta? Tai miksi Tommi Liimatan Rautanaula sijaitsee hyllyssä, joka paljastaa osin kirjan loppuratkaisun? Niin ja mihin lokeroon laitetaan maaginen realismi, tai scifidekkari? Tai ne satakunta muuta Wikipedian listaamaa kirjallisuuden alagenreä?

Onko genrejä ehkä jo liikaa vai vielä liian vähän? Pystyykö niitä lainkaan hallitsemaan, tai onko niin edes tarkoitus? Genre kuitenkin enemmän helpottaa kuin hankaloittaa tiedon hankintaa, sen oikean kirjan, ja kirjailijan löytämistä. Kirjailijalle voi olla helppo puhua tyyleistä ja genreistä, ja niin määrittää itsensä muiden kirjoittajien joukosta. ’’Olen runoilija, tyylini on scifi.’’ Genre on valinta, johon tyyli rakentuu. Mutta mistä sitten alkaa kirjoittajan tyyli, missä genre päättyy? Samalla tavalla kuin veteen liukenevaa viinipisara katoaa, emme voi paikantaa yhden sanan tai lauseen asemaa tekstin sisältä. Genre ja tyyli rakentuvat tekstiin, eivätkä ole sen irrallisia osia.

Kokeilunhaluinen kirjoittaja voi haluta erottua joukosta ja luoda jotain omaa, tyyliä tai tyylittömyyttä. Kuinkahan paljon kirjallisuus sitten pystyisi muuntautumaan uudelleen, luomaan uusia genrejä ja unohtamaan vanhoja? Klassinen jaottelu ei juuri ole muuttunut mihinkään, mutta alagenret möyhivät jatkuvasti keskenään muodottomassa mutapainissa. Riippunee siis suurennuslasimme tarkkuudesta, voiko genreä kutsua pysyväksi vai aaltoilevaksi ilmiöksi. ja pystymmekö lainkaan vaikuttamaan siihen.

Mitä se tarkoittaa kirjallisuuden kannalta? Onko kirja sitten kuitenkin kirja, genren varaan ripustettu mutta tyylitön rakennelma? Se seinään sidottu irtokoira, jota ei voi hallitusti pitää pihamaalla? Genretöntä tekstiä tuskin voidaan koskaan saavuttaa, oli sitten kirjailija miten omalaatuinen tahansa. Lukija tutkii kulttuurien representaatiota aiempien kokemusten ja opittujen lokeroiden pohjalta, eikä ihmisen tahto kategorisointiin katoa, olivat rajat miten keinotekoisia tahansa. Sinne missä kirjoittaja ylittää rajan, keksitään uusi lokero. Sitooko se, vai haastaako se kirjoittamaan tekstin, joka kuuluu kaikkeen mutta samalla ei yhtään mihinkään? Kukin rakentanee sen lokeron itse. Jos rakentaa.


Milla Koramo
päätoimittaja

Helmikuu

Kuva Merja Kuure
Takatalven lumileikit jatkuvat
    heleästi helmikuussa

Kuka olisit ilman tarinaasi
    Jos olisit rakastunut
    Jos olisit kantavana
Ikimausteinen ja hauska

Olisit jo jotain keksinyt
    auringon pilkahduksessa

Voisitko olla joku kirja
   edes yhden päivän
   edes helmikuussa
Kuka olisit ja miten

Epätäydellinen vaatekaappi
    Olisit voinut siivota


- Pirkko Korkala -

Esikoisjulkaisun alla - haastattelussa Jaakko Markus Seppälä

Kuva Milla Koramo

Kuljen haastattelua varten taiteilijan asuntoon, joka sijaitsee ilman takkiakin pärjää -kävelymatkan päässä omastani. Uudessa rappukäytävässä tuoksuu ummehtunut, mutta astuessani sisälle huoneistoon lupsakka mies tervehtii minua mustassa teepaidassa tarjoten teetä ja karjalanpiirakkaa.

Jaakko Markus Seppälän (s. 1983) pieneen kaksioon mahtuu persoonallinen koti - kolme hyllyllistä kirjoja, ja keittiön kirjahyllyn päälle asetettu keskiaikaisfantasia-tyylinen sotilaan kypärä. Makuuhuonetta koristaa vanha radio, olohuonetta uusi punainen sohva ja parveketta televisio jalkapallon seuraamista varten. MM-kisojen alkaessa kesällä, tuleva kirjailija täsmentää.

Raahesta Ouluun kotiutunut Seppälä koodaa työkseen tietoliikenneohjelmistoja Kyynel-nimisessä yrityksessä. Hän kuvaileekin itseään kirjoittavaksi diplomi-insinööriksi.  "Sitä voisi pitää harvinaisena yhdistelmänä, mutta ei se toisaalta Suomessa oo niinkään." Tietotekniikkaa Seppälä lähti lukemaan suoraan lukion papereilla, vaikka mediatuotanto ja journalistiikka kiinnostivat silloin enemmän. Pääsykokeissa hän ei kuitenkaan menestynyt. "Sitten mä kans mietin sitä, että se kulttuurituottaja ei kuitenkaan olis ollu mun paikka", Seppälä kertoo.

Koodaamisen lisäksi Seppälä on aktivoitunut freelancer-toimittaja ja laulujen sanoittaja, nykyään myös novellisti. Vuodesta 2010 asti hänen novellejaan on julkaistu mm. Portti-scifilehdessä aina Parnassoon asti. "Ehkä korkea-arvoisin julkaisu mitä mulla on niin se on Parnassoa ollu. Arvostettu kirjallisuuslehti", Seppälä myhäilee  karjalanpiirakan ääressä. "Reginassa oli tässä vastikään juttu. Kaunis haikaileva rakkaustarina."

Nyt työn ohella aikaa vie romaanin käsikirjoitus, nuoren miehen uusi alueenvaltaus. Cyberpunk-tarinan tulee kustantamaan Like. Julkaisua kaavaillaan ensi vuoden sydäntalveen. Se tekee Seppälästä 32-vuotiaana juuri ja juuri alle keski-ikäisen esikoiskirjailijan.

Miten kirjoittaminen ja työnteko ovat sopineet yhteen? Yllättävän hyvin, kun pakottaa, Seppälä luonnehtii. "Se mistä mä tingin ni, no ehkä mää näin sitten vähän vähemmän kavereita ja vähän vähemmän kävin tuolla baareissa."

Romaanin ensimmäistä versiota hän aloitti kirjoittamaan kesälomalla. "Silloin oli tosi tärkeää, että ei ollu mittään muuta ja sai rauhassa miettiä. Mutta sitten kun oli saanu sen melkein kuukauden sitä sitten tehä ja oli päässyt siihen rytmiin, niin se oli semmoinen vauhtipyörä joka piti tämän homman liikkeessä."

Samaan aikaan Seppälä teki käännössanoituksia bändilleen.  "Se on ollu kans hyvä sillai että on voinu pikkusen luoa uutta, että ei oo sitten tarvinnu vaan näihin oikolukuhommiin mennä."  Hän kutsuu laululyriikkaa helposti lähestyttäväksi kirjoittamisen muodoksi. "Ehkä nykypäivänä on kuitenkin luontevampaa kirjoittaa lyriikkaa kuin runoja runoja. Ehkä siksi kun musiikki on enemmän läsnä [arkielämässä] kuin pelkkä runous," hän pohtii.


Ritarin rynnistys

Laululyriikan kautta Seppälä sai ensimmäinen kosketuksen luovaan kirjoittamiseen, vaikka muistaa nuorempanakin kirjoittaneensa jo pitkiä tarinoita ja jännäreitä. "Tykkäsin jo ala-asteella kirjoittaa. Mä muistan pari hyvvää tarinaa mitä mää silloin kirjotin. Yksi semmonen tosi kova ritari¬tarina." Naurahdan. En voi sille mitään. Seppälä hurmaa välittömyydellään. Hän jatkaa hyvän¬tuulisena selostusta. Ritarin tarina jatkui neljännen luokan vihkossa monta sivua. "Ja sitten mä luin sitä, tarinoin siellä äikän tunnilla, ja se oli mahtavaa."

Tekniikan opiskelun aikaan fiktiivinen kirjoittaminen kuitenkin jäi vähemmälle, vaikka kaipuu kyti yhä. "Aina mä oon kokenu kirjoittamisen omemmaksi kuin tuon ohjelmointityön mitä mä teen nytten. Mä niinku oon ookoo siinä ohjelmoijana, mutta emmää saa siitä sellasta nautintoa ku kirjoittamisesta. Ja se ei tuu niin luonnostaan."

Vaikka erilaiset kilpailut ja julkaisemisen mahdollisuus kannustavat Seppälää, syy kirjoittamiseen on juurtunut syvemmälle. ”Siks mää sitä teen että sitä on niin mukavaa tehä." Mistähän tuo tunne sitten syntyy? "Siinä on monia hienoja juttuja", Seppälä luonnehtii ja mainitsee esimerkiksi yllättävät, kuin itsestään syntyvät tekstin pätkät. "Tai kun pitkän miettimisen jälkeen pystyy sanomaan jonkin asian viiltävällä tavalla hyvin."

Yliopistoaikanaan Seppälä osallistui Kirjoitelmien kimara -kurssille 2003-2004, ja Amerikassa vaihto-opiskelusyksynään 2008 hän kävi lyhyen luovan kirjoittamisen kurssin. Kuitenkin vasta Oriveden opiston viikon mittainen kesäkurssi antoi uskallusta heittäytyä kirjoittamiseen.  Siivet saivat tuulta, ja seuraavat puolitoista vuotta keväästä 2010 kevääseen 2011 Seppälä viettikin Orivedellä kirjoittamista opiskellen. Myös ensimmäiset novellit syntyivät silloin. "Siellä mä sitten kirjotin omastakin mielestä jo ihan hyviä novelleja niin sitten mä niitä kehtasin tarjotakin johonkin lehtiin."


Cyberpunk lumoaa

Novelleista nykyinen romaaniprojektikin lähti. Kirjoittaja osoittaa pöydän 210 sivuista oikoluku nivaskaa ylpeänä.  Oriveden viimeinen kevät oli lopuillaan, Seppälä mainitsee ja palaa ideansa syntyhetkiin. "Sen oli tarkotus olla semmonen niin sanottu dreampunkscifisysteemi. Unenhallintaa ja siihen liittyen juttuja."

Ensimmäisen cyberpunkkohtauksen piti toimia vain siirtymänä ennen varsinaista tarinaa, Seppälä innostuu kertomaan. "Mutta sitten mä huomasinkin että sitähän on hauska kirjoittaa sitä cyberpunkmaailmaa, että mä vähän vielä kirjoitan tätä ja katon miten tässä käy." Lopulta alku laajeni itsenäiseksi 30-sivuiseksi novelliksi, Seppälän mielestä parhaaksi siihenastisista töistään.

Muutkin kiiinnittivät novelliin huomiota, kun Oriveden jälkeen Seppälä tarjosi tarinaa kustantamoille. Silloin teksti kuului vielä laajempaan novellikokoelmaan. "Yheltä kustantamolta ei tullutkaan se perinteinen hylkäyskirje", Seppälä kuvailee innoissaan. Sen sijaan kustannusyhtiö Like kehottikin laajentamaan tarinan romaaniksi. Niinhän Seppälä teki, ja kiinnostuksen jatkuessa lähetti ensimmäisen version kommentoitavaksi. Toimittaja oli lukenut tekstin läpi yhdessä illassa, ja pian Seppälä allekirjoittikin kustannussopimuksen.

Genreltään romaani tulee siis edustamaan scifidekkaria, tarkemmin sanottuna cyberpunkdekkaria. Seppälä kertoo scifin olevan hänelle läheinen, vaikka pitää myös fantasiasta. "Enemmän on saanu sitten scifistä semmoisia tajunnan räjäyttäviä kokemuksia, että vou, että noiskin voi ajatella, ja että tommosestakin näkövinkkelistä maailmaa voi katsoa", hän kuvailee innoissaan. Miksi sitten nimenomaan cyberpunkia? "Cyberpunk ja minä klikkaamme yhteen" nuori kirjoittaja sanoo hymyillen.

Seppälä kuitenkin painottaa, ettei hän rajaa itseään vain yhden genren kirjoittajaksi. "Oonhan mää vielä kuitenkin aika nuori silleen kirjoittajana niin mä tykkään kokeilla monenlaisia eri tyylilajeja. Tää on yks semmonen tyylilaji mitä oon nytten kokkeillu, ja on sitten paljon muutakin."


Kirjoittamista, kirjoittamista, kirjoittamista

Seppälä käy edelleen kursseilla Orivedellä, vähintään joka kevät. Hän kokee hyötyneensä Oriveden ajasta. "Ei se ole pelkästään se, että oppisi kirjoittamisen mekaniikan vaan sekin, että oli niitä samanhenkisiä ihmisiä", Seppälä selventää. "On siinä ero. Olla sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samanlainen tarve kirjoittaa ku itellä on." Orivedellähän Seppälä pääsikin viimein toteuttamaan itseään.

Yleisesti Seppälä toteaa saaneensa apua myös deadlineistä ja palautteesta, joita saa muilta kirjoittajilta. "Toisaalta on mahtavaa että saa niinku rohkasua, ja kehuja jos on joku asia hyvin. Ja sitten toisaalta kyllähän sitä toinen lukija näkee aina paremmin ne virheet siellä tekstissä ku ite. Ite on aina vähän sokea sille omalle tekstilleen."

Uudet kokemukset ruokkivat tekstiä Seppälä sanoo, ja kehottaa aloittelevaakin kirjoittajaa hakeutumaan uusiin ja outoihin ympäristöihin. Myös kirjoittamaan. "Olis hyvä jos kokkeilis kirjoittaa erilaisissa tilanteissa ja erilaisina ajankohtina, erilaisissa mielentiloissa. Niistä voi yllättyä että löytää jotain sellaista mitä ei olis tiennytkään." Hän mainitsee ennen vieroksuneensa bussissa työskentelyä, mutta myöhempien kokeilujen myötä on kirjoittanut matkojen aikana hyviä tekstejä. "Sitä en ois silloin osanut arvatakkaan."

Laululyriikoita Seppälä kertoo työstäneensä läheisessä puistossa. "Mulla on aika monesti se että meen jonnekin muualle kirjoittaa kuin oon ihan tässä kotona. Sitten menin kans aika paljon kirjastolle kirjottamaan. Sitten tuo parvekekin oli vähän muualla kuin ihan tässä sisällä. Mää kirjottelin siinä monesti tuota jutskaa", Seppälä painottaa ja iskee kätensä oikolukunippuun ylpeän omistajan elkein.

Lähtiessäni saan kuulla vielä tarinan kirjahyllyn kypärästä. Se kuuluu Morgothille, Seppälän sanoituksissa esiintyvälle alter egolle. Taru sormusten herrasta –trilogiaa kronologisesti edeltävän Silmarillionin pääpirulle, taiteilija selventää. Fantasian ystävälle tunnistettava hahmo.

Aivan ovella Seppänen paljastaa haaveilevansa vapaan kirjoittajan urasta. Eittämättä motivoitunut ja idearikas tekijä siihen vielä pystyy. Lyhyen kotimatkan varrella pohdin toteamusta. Seppälän ensimmäistä romaaniaan saamme ehkä odottaa vuoden, mutta varmasti kuulemme miehestä ennen sitäkin. Muodossa tai toisessa. 

- Milla Koramo - 


Kuva Milla Koramo


Nolla

Kuva Anu Kolmonen
Ihmiset eivät ymmärrä

Sanon, etten voi, pysty, pääse, halua, jaksa
Ettei minulla ole rahaa

He sanovat ettei se haittaa
Jäädään teille
Leivot pullaa, laitat ruokaa,
juodaan lasilliset viiniä
        Saunotaan!
Nukutaan teillä
Ollaan tukena
    Keskustellaan!
Ei kerrota kenellekään

Ihmiset eivät ymmärrä

Minun köyhyyteni on nolla euroa
Se alkaa vasta kun pullot on palautettu
K-marketin etuseteli on käytetty
S-pankin tililtä on nostettu 2 euroa 60 senttiä
Pakastin on tyhjä
Säilykkeet on syöty
Pesuaineet on käytetty
Lapsen tyhjä säästöpossu on piilotettu
Kirjastosta lainattu vessapaperi on loppu

Minun köyhyyteni on epäilevä
Kelan tilaama asiantuntijalääkärin lausunto
Onko tämä ihminen todella sairas?
Onko tämä ihminen 45 euron arvoinen?
Onko tämä ihminen huijari?
Onko tämä ihminen ollenkaan?

Minun köyhyyteni kulkee sosiaalitoimiston metallinpaljastinten lävitse
sisään ja ulos tyhjin käsin
Mitäs maksoit?
Mitäs huolehdit?
Mitäs äitisi antoi?
Mitäs lainasit kaverilta?

Minun köyhyyteni on puhdas nolla
Se kohta
jossa elämisen polte menee häpeän edelle
Se kohta, jossa varastamiseen on täysi oikeus

Sen saa kertoa
    Se pitää kertoa!

Oikeastaan se pitäisi huutaa
    että edes yksi ymmärtäisi


- Anu Kolmonen -

Metsästäjä ja vanha viisas mies

Sattuipa kerran, että eräs kiertelevä metsästäjä kulki vuoristoseudun halki. Metsän siimekset olivat metsästäjälle outoja, ja hän oli kävellyt pitkään näkemättä yhtään kylää. Hän ei ollut nukkunut hyvin päiväkausiin, saanut kunnollista saalista ja vesivarastot alkoivat olla lopuillaan.

'Tarinan sankariksi tilanteeni on varsin huono', metsästäjä ajatteli, 'mutta eihän tarinanpäähenkilö voi kuolla ensimmäisessä kappaleessa. Kaikki muuttuu kyllä ennen pitkää.'

Niinpä metsästäjä jatkoi kulkuaan, valmiina reagoimaan heti onnen kääntyessä.
Pian metsästäjä kuulikin lähettyvillä veden solinaa, ja ajatteli
'Tämä se on, viimein onneni kääntyy!'

Niin hän ryntäsi ääntä kohti ja saapui pienelle lähteelle. Vesi helmeili niin kirkkaana, että metsästäjä näki oman peilikuvansa heijastuvan sen kelmeästä pinnasta.

'Hieman liian kirkkaana ollakseen totta', metsästäjä pohti, mutta ei pystynyt janoissaan ajattelemaan paljoa sitä pidemmälle.

Mutta juuri kun metsästäjä oli täyttämässä kouransa ihmeellisellä vedellä, hänet pysäytti ruskeisiin kaapuihin pukeutunut vanha mies.

'Sinuna en joisi tuosta lähteestä', mies sanoi.

Metsästäjä katsoi vanhaa miestä, jota ei innoissaan ollut lainkaan huomannut. Miehen silmät olivat terävät ja vanhanaikaiset kaavut puhtaat. Niinpä metsästäjä oli varma vanhan miehen kunniallisuudesta. Ja kuka tahansa, joka jakeli käskyjä tuolla tavoin, oli varmasti hyvin viisas.

'Minun on parasta tehdä, kuten hän sanoo', metsästäjä ajatteli. 'Vesi on varmasti myrkyllistä, ja koituisi kohtalokseni.' Ja niin ajateltuaan, vaikka hyvin janoisena, hän ei koskenut veteen.

'Kiitos, olet juuri pelastanut henkeni', sanoi metsästäjä vanhalle miehelle ja kysyi 'mitä voin tehdä sinulle vastineeksi?'
Vanha mies katsoi häntä ja kohautti olkiaan. 'Tahtoisin palata kotikylääni', tämä sanoi, 'mutta vanhat luuni eivät kestä metsän kinttupolkuja.'
'Etsin samaa kylää itsekin', metsästäjä kertoi. 'Kantaisin sinut mielelläni sinne, mutta en tunne tietä.'
Silloin vanha mies jatkoi: 'Älä huoli, minä osaan reitin ja voin ohjata sinua. Mutta sinun on noudattava käskyjäni ja tehtävä kuten sanon. Jos suostut, lähdemme heti.'
'Minä suostun', sanoi metsästäjä, vaikka ilta oli jo pimenemässä yöksi ja hän oli kovasti levon tarpeessa. Hän tiesi miten saduissa tuli toimia: Ne jotka tottelivat innokkaimmin, palkittiin aina parhaiten. 'Hyppää vain kyytiin ja osoita suunta.'

Ja niin hän otti vanhan miehen harteilleen ja he lähtivät matkaan.

Kuva Milla Koramo


Koska polku oli todella huonossa kunnossa, metsästäjä väsyi pian ja matkalaisten täytyi pysähtyä lepäämään. Kun metsästäjä laski vanhan miehen maahan, hän näki miten pensaikossa heidän lähellään seisoi nuori peura.

'Mikä onnenpotku!' ajatteli metsästäjä, sillä peura oli hyvin nuori ja norja, ja sen liha olisi varmasti mitä pehmeintä.

'Tosin se on jo melkein liian hyvää ollakseen totta', ajatteli metsästäjä, mutta ei nälissään päässyt ajatuksissaan paljon pidemmälle. Hän otti esiin jousensa ja nuolensa valmiina ampumaan olennon.

'Sinuna en tappaisi tuota peuraa', sanoi vanha mies silloin.

Koska vanha mies oli auttanut häntä ennekin, metsästäjä luotti tähän. Hyvin nälkäisenä hän laski jousensa, ja antoi peuran mennä menojaan.

'Olen hyvin onnekas, kun kohtasin tämän viisaan vanhuksen' metsästäjä ajatteli, 'kaikesta päätellen peura oli varmasti juonut myrkyllisestä lähteestä, tai oli täynnä loismatoja.'

Pian he jatkoivat jälleen matkaa, vanhus metsästäjän olkapäillä ja metsästäjä kulkien hänen ohjeidensa mukaan.

Kun he olivat kulkeneet jonkin aikaa, metsästäjä väsyi ja he pysähtyivät uudelleen polun varteen. Oli alkanut sataa, ja pian he olisivat molemmat märkiä päästä varpaisiin. Kun metsästäjä laski vanhan miehen maahan, hän näki vajan pensaikon takana.

'Mikä onni', hän ajatteli, 'saamme sateensuojan.'

Vaja oli pieni, mutta varsin uusi ja hyväkuntoinen.

'Melkein liian hyväkuntoinen ollakseen totta', metsästäjä mietti, mutta oli niin väsynyt, ettei ajatellut asiaa sen pidemmälle.

'Sinuna en astuisi siihen vajaan', sanoi vanha mies silloin kaapujensa suojasta.

Jälleen metsästäjä tunsi suurta kunnioitusta tätä miestä kohtaan. Pieni vaja oli varmasti sisältä aivan mätä, ja tulisi hänen niskaansa, jos hän menisi sen sisäpuolelle.

'Pelastuinpa kurjalta kohtalolta', metsästäjä ajatteli. Ja vaikka hän oli märkä ja väsynyt, ei hän astunut vajaan.

Pian miehet jatkoivat taas matkaa, ja juuri kun aamu koitti, he saapuivat kylään metsän laidalla. He etsivät majatalon, ja nukkuivat seuraavaan aamuun asti. Aamiaisella miehet tapasivat jälleen, ja metsästäjä kävi seikkailua läpi kaikille majatalon asiakkaille, jotka halusivat kuulla syyn matkalaisten väsymykseen.

'Nyt sitten, kerrohan minulle', metsästäjä puhutteli vanhaa miestä yhden tarinan päätteeksi, nautiskellen omasta älykkyydestään. 'Lähteen vesi oli myrkyllistä, eikö vain?'

'Ei, vesi oli vallan hyvää juotavaksi', vanha mies vastasi.

Metsästäjä meni hämilleen, sillä hän oli uskonut miehen kehotuksiin.

'Mutta sitten se peura oli varmasti täynnä loismatoja', metsästäjä selitti.

'Ei, sen liha oli aivan yhtä hyvää kuin minkä tahansa muun peuran', vanha mies sanoi.

'Mutta ainakin vajan katto olisi sortunut niskaani, jos olisin mennyt sen sisään sateen suojaan!' metsästäjä huusi jo hurjistuneena vanhan miehen toiminnasta.

'Ei, vaja olisi ollut hyvä suoja sateelta.'

'Miksi sitten annoit olettaa muuta? Minä uskoin sinua!' metsästäjä huusi raivoissaan.

'En missään vaiheessa antanut sinun olettaa mitään', vanha mies selitti. 'Uskoit mihin uskoit omasta tahdostasi.'

Sen kuultuaan metsästäjä ajoi vanhan miehen pois luotaan, sillä hän ei kestänyt tämän juonittelua enää pidempään. Hän katsoi miehen hoippuvaa kulkua, mutta vihoissaankaan ei tahtonut satuttaa tätä. Olihan hän miehen avulla päässyt kylään.

Myöhemmin sinä päivänä metsästäjä valmistautui jatkamaan matkaansa seuraavaan kylään, kun majatalon isäntä varoitti häntä metsää terrorisoivasta hengestä. Henki houkutteli matkaajat jäämään loputtomalle polulle tarjoamalla heille vettä, helppoa saalista ja suojaa, ja söi heidät sitten suihinsa. Onneksi kylässä asui munkki, joka neuvoi kylään muualta tulevia. Eittämättä vanha mies jälleen istuisi ruskeissa kaavuissaan lähteellä odottamassa eksyneitä matkalaisia tuodakseen heidät turvallisesti kylään.

Metsästäjä lähti kylästä häpeissään. Hän oli kuitenkin ollut tämän tarinan typetys.


- Milla Koramo -

Kudelmia

Kuva Merja Hänninen
Ohikiitävää                       

Pohjoista voimaa,
kaksi nauravaa miestä
    ohi ajavassa autossa.
Löydä se sisältäsi.

Jäin katsomaan.
sain repusta päähäni,
ohimenevältä,
    vanhalta mieheltä.



Olemisen sietämätön keveys
Aikuinen,
lasten leikkijunassa.

Tottakai.
Ja jäätelöä aamupalaksi.

Pomppulinna.
Kengät pois,
Ja aikuinen vahtiin.

Katse seuraa.



Kuva Merja Hänninen


Vastarannan kiiski

Järvien pieni kuningas,
kantaa kruunua selässään.
Tuo kansansatujen kasvatti.

Pieni, pohjalla viihtyvä
Suuret silmät,
    evien pienet pisteet.
Piikikäs kyllä!
Silti armoilla Petojen.

Kuuluu samaan heimoon,
muiden kaltaistensa kanssa.
Ruumiin muoto sama,
    mutta elintavat poikkeavat.

Vaikka viihtyy pohjalla,
pitää laumastaan.
Ja keväisin kuulee kudun kutsun,
kun jäät ovat lähteneet.

Pienen kokonsa vuoksi ei liene merkityksellinen?
Vaikka sen maku on mitä mainioin.

Venäläisten mielestä
sen liemi on keittojen aatelia!
Sillä liemi muodostaa pohjan.
Ei täysin vieras suomalaisillekkaan,
–    mädistä pidetään.

Rantakivien välissä lymyää tämä.
Universumin kuningas ja historian lähetti.
Arvokala.


- Merja Hänninen -