17. maaliskuuta 2014

Pääkirjoitus, maaliskuu 2014

Kuva Milla Koramo
Muistot ja eräs älykäs kone

Oletko koskaan antanut alitajunnan viedä, niin että et ole miettinyt seuraavaa siirtoa lainaan? Antanut vain mennä, niin että mieli virtaa vapaasti, tuottaa kummallisia assosiaatioista ja saattaa tuoda esiin jopa unohtuneita muistoja? Samaa tajunnanvirta tekniikkaa voi hyödyntää kirjoittamisessa, varsinkin luonnosteluvaiheessa. Silloin itse olenkin usein löytänyt villeimmät asiayhdistelmät ja mielen mainingit. Pakko on kyllä myöntää, kovin moni niistä ei ole käyttökelpoinen, mutta hauskoja assosiaatiot ainakin ovat. Toisaalta kirjallisuudessakin voidaan hyödynnetään tätä kielen ja mielen ominaisuutta. Kyse on tajunnanvirtatekniikasta, jossa teksti on tehty etenemään ihmisen ajatusvirran toimintaa mukaillen. Tekniikalla on kirjoitettu kokonaisia sarjoja ja teoksia, esimerkkinä vaikka James Joceyn Ulysses.

Mitä kirjoittaja kirjoittaessaan sitten käytännössä siirtää paperille, oli kyseessä sitten tajunnanvirta tai hallittu prosessikirjoitus? Eikös teksti kuitenkin kumpua aina kirjoittajan omista kokemuksista, tunteista, eletyistä hetkistä, koetuista seikkailuista, unista ja niin edelleen? Kirjoittajan paras työkalu ei siten olisikaan kynä (tai sanelukone tai näppäimistö), vaan hänen oma mielensä, älynsä ja muistinsa, jotka tallettavat ja prosessoivat tietoa. Vaikka tietoisesti laadittu teksti syntyy näennäisen itsenäisesti, sekin on tuotettu edellä mainitulla tavalla. Mikä hulluinta ja kiehtovinta, prosessia viedään eteenpäin enimmäkseen sitä edes tiedostamatta. Prosessia johtavat aivot ovatkin kokonainen älykäs kone.

Ehkä kiehtovinta muistoissa on kuitenkin se, että ne eivät sisälly mihinkään tiettyihin aivosoluryhmään tai aivoalueeseen. Ei ole olemassa muistisoluja, joiden tuhoutuessa emme muistaisi enää tiettyä asiaa. Muistot ovatkin, kuten myös Human Memoryn koostamista tiedoista käy ilmi, solujen välisiä yhteyksiä. Tätä voi ajatella esimerkiksi assosiaatioiden kautta; Jos näet huoneessasi tahraisen paidan, saatat muistaa varata ajan seuraavaan pyykkivuoroon. Kynä pöydällä taas voi muistuttaa vaikka rästiin jääneistä koulutöistä, jostain opettajasta tai tilanteesta josta tuosta nimenomaisesta kynästä on ollut yllättävää hyötyä. (Itse assosioin kynän vanhasti nimenomaan luovaan kirjoittamiseen, ja siksi käytän sitä esimerkkinä usein, heh.) Yksi lenkki johtaa aina seuraavaan. Niinpä muistot eivät näyttäisi olevan erilisiä asioita, vaan yhteyksiä näiden asioiden välillä.

Muistan psykologian tunnilta esimerkin nuoresta naisesta, jonka veli vitsaili tämän eksyneen lapsena parkkipaikalla. Ei naiselle ollut niin oikeasti käynyt, mutta muutaman päivän jälkeen hän pystyi muistamaan tapahtuneen. Nainen siis muka muisti miten oli pienenä eksynyt parkkipaikalla, vaikka ei ollut niin kuitenkaan tehnyt. Muistoni voi tosin olla omaa tuotostani, enkä mene vannomaan sen oikeellisuudesta. Mielikuvituksella on usein näissäkin asioissa arpansa pelissä. Tarkan muistamisen kannalta ominaisuus on hankala, mutta kirjoittajalle mielikuvitus vain antaa lisää käyttökelpoista materiaalia. Älykäs koneemme on sekä jatkuvasti toiminnassa että tilanteisiin ja tarpeisiin sopeutuva.

Oikeastaan kirjoittaja voi olla onnekas tästä toimivasta koneestaan, sillä se tallettaa juuri ne tiedot, mitä itse pidämme tärkeinä, antaa mahdollisuuden assosiaatioille, muistojen yhdistämisellä toisiin muistoihin ja mielikuviin. Näistä syntyy niitä kokemuksia, joita haluamme myös siirtää eteenpäin, ja joista koko kirjallinen viestimisemme on lähtöisin.

Muistorikkaita hetkiä maaliskuun Auki-lehden parissa, rakkaat lukijat!

Milla Koramo
päätoimittaja

Kuva Milla Koramo

Maaliskuu

Kevään valo nostaa maata
Kuva Milla Koramo
     lumi mätänee
syntyvyys syvemmällä
     talvi tekee kuolemaa

Juhannuksesta maagisesti
    maaliskuuhun
Vahvat hajut,
    paljon varpaita, pieniä

Aurinko tekee salareitin
    ikkunan pintaan
päästä se sisään, valon lapsi

Rakkaani,
    pesisitkö ikkunat

- Pirkko Korkala -


Yön nimi

Toinen puhkuu
puhkuu ilmaa ja hikeä
Nainen on turvonnut nurkka
kello kahden punamusta sulauma
kuplii käsistä ja kaulalta
kuplii, kuplii, kuplii

säpsähdys pimeään. Aamu on
vatsalleen tippunut kirja
eleetön kattolamppu ja
Naisen ruusukuvioinen pyjama.
Huoli tuijottaa vieraan silmin
tuon Toisen silmin
sängyn laidalla
Aamuaurinko kerii sisään
hitaasti

raskas tuoli niitataan olohuoneen pöytään
siihen paikkaan, jossa on valmiiksi painaumat
televisiossa väitellään Eilisen Tärkeimmästä Uutispommista
Nainen ei yllä kaukosäätimeen

Andien Ebenpuunta Toinen keittää
Naiselle hetkeen palauttajan
Ei maitoa. Ei sokeria. Mustaa on voimaa
unen voimaa vasten.
Pakkauksen pinnassa kelluu
lupausien kultakehä

Vanhalle Auringolle Lahjoitettu tuntee
ymmärtää mutta ei liiku
ei vastustele
ei tuota kyyneliä
ei kai Naisenkaan tarvitsisi

Toinen vaihtaa Naiselle kanavan
Avarassa luonnossa tutkitaan
kivettyneitä valaita

Naisen sormi tekee juomaan aaltoja
väreitä, pieniä laineita
näkymättömiä mutta tunnistettavia
aaltoja jotka sanovat
me olemme täällä
me olemme liikkeessä

Toinen hätkähtää posliinin räsähdykseen
sitä seuraavaan kähärään nauruun
kun nimetön yö sulautuu Naiseen
niin sulautuu kuin nurkat
Ne nurkat, jotka eivätkä enää levene.

- Milla Koramo -
Kuva Milla Koramo

Elsan muistelmia sota-ajan Oulusta

Kuva Tuula Vettainen

Tänä talvena tuli 70 vuotta siitä, kun jatkosodan viimeiset pommitukset kohdistuivat Oulun kaupunkiin. Oululainen Elsa Keränen muistaa hyvin sen pelon ilmapiirin, joka elämää ympäröi tuona aikana. Toki vaikeasta ajasta huolimatta nuori elämä etsi ja löysi ilonpilkahduksiakin.

Elsa Keränen syntyi vuonna 1928 Lumijoella perheensä kolmanneksi vanhimmaksi lapseksi. Hän muutti perheensä mukana synnyinseudultaan Ouluun vuonna 1939. Lumijoella Elsa kuului paikallisen Lotta Svärd-järjestön pikkulottiin. Elsa ehti kymmenvuotiaana pikkulottana kutoa isojen lottien mukana villavanttuita ja – sukkia talvisodan rintamasotilaille.  Ensimmäisen kerran Elsa koki ilmahyökkäykset jo talvisodan aikana Lumijoella. Maaseudulla ei ollut varsinaisia pommisuojia. Ihmiset juoksivat pommituksia pakoon, mihin milloinkin, pelloille ja latoihin.

Elsa muistaa, että jatkosodan vuosina Oulussa oli jatkuvasti jonkinlainen huoli pommituksista. Varsinkin jos oli selkeä kuutamoilta, niin aina kävi mielessä, että nyt saattaa tulla pommikoneita. Kaikkein pelottavimpina hän muistaa öiseen aikaan pudotetut valopommit. Kerran sattui niin, että juuri sen talon lähelle, jonka pommisuojassa Elsa oli äitinsä ja sisaruksiensa kanssa, sattui osuma. Tämän pelottavan yön jälkeen äiti päätti lähteä koko pesueen kanssa joksikin aikaa Koskelan kaupunginosaan tuttavien luo pommituksia pakoon. Koskelassa oli pientä ja matalaa asutusta, jotka oli helppo pimentää. Sen vuoksi pommitukset eivät kohdistuneet helposti sille alueelle.

Kuva SA-kuva-arkisto

Elsa muistaa lähdön Koskelaan. Hänellä oli jalassa puupohjaiset kengät, joiden päällinen oli paperista kudottua materiaalia. Kengät kastuivat talvikelillä helposti, eivätkä jalat tahtoneet pysyä lämpiminä millään. Kansanhuollosta ei juuri muunlaisia kenkiä saanut. Kaikesta oli pulaa. Ruokaa sai aina jonottaa. Suurin osa elintarvikkeista oli kortilla. Elsa muistelee, että kala mahtoi olla yksi niistä harvoista ruokatarvikkeista, joita sai ostaa sota-aikana ilman rajoituksia.  Ja kun kalaa oli kaupassa saatavilla, se myös näkyi monen metrin jonoina kaupan ulkopuolella. Elsa kertoo, että usein matkustettiin linja-autolla maalle ostamaan lihaa ja kananmunia mustasta pörssistä. Hinta oli korkea mutta sitä ei aina voinut katsoa, koska puute oli suuri.

Oman värinsä sota-ajan Oulun kaupunkikuvaan toivat saksalaiset sotilaat. Elsa sanoo, ettei heistä mitään varsinaista haittaa ollut. Muistaa tosin ihmetelleensä, että mitä nuo täällä kopistelivat, kun eivät mitään työtäkään tehneet. Elsa kertoo, että jotkut naiset heilastelivat saksalaisten kanssa. Itse hän sanoo saaneensa olla heiltä rauhassa, jo nuoren ikänsäkin vuoksi. He joskus tyttöporukassa seurasivat näitä helluspareja Ainolan puistoon ja heittelivät heitä vaivihkaa kävyillä ja sitten joutuin pinkasivat karkuun ennen kuin pariskunta ehti heidät nähdä.

Kun Elsa täytti viisitoista vuotta, joutui hän työvelvollisuuden piirin. Se tarkoitti sitä, että kaikki terveet kynnelle kykenevät 15–64-vuotiaat olivat velvollisia vastaanottamaan heille osoitettua työtä. Nuorempia alle 17-vuotiaita ei tosin voitu määrätä kovin kauas kotoaan ja lisäksi työn piti olla heidän fyysisille kyvyilleen sopivaa. Elsa kertoo, että hän ei saanut työstä varsinaista palkkaa, vain ruuan työpäivän aikana. Hän joutui heinätöihin Madekoskelle. Työmaalla piti olla aamulla jo neljän aikaan eikä ennen iltaa saanut pois lähteä.

Pienenä ilonpilkahduksena Elsa muistaa sotavuosilta luvattomat tanssit Hietasaaren sotilasparakissa. Tanssien järjestäminen oli lähes koko sota-ajan kiellettyä. Vain loppuaikoina sääntöä höllennettiin ja myös luvallisia tansseja joskus järjestettiin. Salatansseissa ei ollut varsinaista orkesteria, vain joku soittotaitoinen veteli kappaleita mandoliinilla tai huuliharpulla. Näistä salatansseista ei sen kummempia ilmoituksia ollut, aina vain joku tiesi kertoa milloin niitä oli tarkoitus pitää. Poliisikin saattoi joskus osua paikalle ja silloin porukalle tuli kiire paeta ulos parakinikkunasta, koska poliisi seisoi tientukkona ulko-ovella.

Kuva Tuula Vettainen
Elsa kertoo, että tytöt laittautuivat tansseihin tavalliseen tapaan. Sitten vain odotettiin hyviä tanssittajia, eikä
niitä ollut Elsan muistin mukaan kovin monta. Koska suurin osa nuorista miehistä oli rintamalla, tanssikavaljeerit olivat nuoria, usein samanikäisiä poikia. Tavallisimpia tanssikappaleita olivat tangot ja valssit. Ensimmäiset tanssiaskeleensa Elsa sanoo oppineensakin näissä salatansseissa. Eikä oppi mennyt hukkaan, sillä tanssikiellon purkauduttua, Elsa tapasi tulevan sulhasensa ja aviomiehensä Sulon oikeissa lupatansseissa, ja silloin askeleet osuivat juuri niin kuin piti.

- Tuula Vettainen -

Mistä on pienet tytöt tehty?

Kuva Merja Hänninen
Mistä on pienet tytöt tehty?

Asfaltista
ja
Soratiestä,
junaradanvarsista,
tiilitalolaatikoista.


Heinikoista ja mutaisista poluista,
vastasyntyneistä kissanpennuista.
Juhannuskukista,
Pihlajanmarjoista.

Tupakansavusta
ja
korttipeleistä,
öisistä
seikkailuista,
telttaretkistä.

Uintiretkistä ja

paljaista varpaista.
Siitä pienestä aallosta
soutuveneen kyljessä.
Kesäsateesta ja
kuohuvasta koskesta.

Leppäkertusta ja siilistä,
korkeasta mäntymetsästä.

Kehuista ja toruista,
virtahevoista,
makeasta
sokerista,
elämän hippusista.

Kesäillan auringosta,
aamuyön viileydestä,
yön uhmasta
ja
päivän paisteesta.

Siitä on pienet tytöt tehty.

- Merja Hänninen -

Linssin läpi

Päiviö, iho 9972,

Työhuoneet eivät ole kuulleet vanhasta Rainerista kuten ennen. Ne ovat liittyneet, ja kunnia hauras. En pysty enää käymään vierailulla, mutta hakeudun yhä iltauutisten isään. Tänään se lupasi jälleen säilyttää nuoren miehen. Suosikki oli pahoillaan vadelmaessansoidusta jäätelöstä, kun vielä pyyhimme sitä kaksistaan perivän auringon välissä ja halusimme vuoroin aamukävelylle.

Iltauutiset eivät vielä silloin olleet tulleet. Päivän soittopeli itse meni maaten hymyillen kuin valiten elämään aamun tanssia. Kuin suosikki olisi toiminut. Laskin merkintöjä perinnön kädelle, mutta vuodet eivät siitä kulkeneet. Kävivät vain vierailulla. Nainen tulee takaisin jalkojen vipinänä, kuten tuli tänäänkin. Päätin kutsua naisen iltauutisiin.

Tanssin, soitin tällä kertaa iltauutisia niin pitkään kuin annoin, mutta olin tarjonnut veijarin. Sitä sähköpuuta ei olisi voinut huolia millään. Reaktiosta sen haki, vaikka rytmini eivät sitä tarjonneet. Ja siihen toisen innokkaaseen puoleen melkein hakeutuu vielä nytkin, kun silmä jo virkkaa ja kuvittelen olevani äänikokoelma.

Suosikki olisi siirtynyt vielä rummutukseen, mutta minä en sitä nähnyt. Muistelen vanhaa äänestä parkkiintunutta enoa. Yhä edelleen kutsun sitä aikaa. Poika on vielä puolellani, vaikka hän ehkä pian minut avaa. Piankin, sillä värisin tauluissa jo eteenpäin.

jätetty vieraaseen syyskuun 9. vuonna 2072


- Milla Koramo -
muokattu oman kielen sanakirja -harjoituksella toisesta harjoitustekstistä


Kuva Milla Koramo