26. toukokuuta 2014

Pääkirjoitus, toukokuu 2014

Viiden numeron verran, ja enemmän

 

Jäähyväiset. Hyvästit. Kyseisillä sanoilla on suomen kielessä toisinaan ikävä kaiku, tarkoittaahan hyvästien jättäminenhän tarkoittaa jostain hyvästä ja mukavasta irti päästämistä. Sananmukaisesti tuo hyvä ja mukava jätetään taakse tarkoituksellisesti ja haikeissa mielin, eikä siihen välttämättä enää palata. Toisaalta sanonta antaa myös ymmärtää, että eroaminen tehdään ystävällisissä merkeissä. Hyvästeiksi toivotammekin hyvää jatkoa, onnea ja menestystä. Hyvästien jättäminen kuuluu asiaan, ja niiden puuttuminen voidaan jopa kokea epäkohteliaaksi, jos yhdessä olo on kestänyt pitkään tai ollut intensiivistä.

Tällaisien puheiden edessä ollaan nytkin, sillä tämän kertainen Auki-lehti on, minulle, nykyiselle päätoimittajalle lajinsa viimeinen. Matka ei ole ollut verraten pitkä, mutta kirjoittajana ja toimittajana matka on ollut sitäkin henkilökohtaisempi. Viiden lehden joukkoon mahtui jos jonkin verran puurtamista, uuden oppimista ja vastuun kantamista. Kurssikaverien tekstit yllättivät minut usein: niin ahaa-elämykset ja kehityksen tuntu, kuin yleinen into tuottaa tekstejä ovat olleet mieleenpainuvaa seurattavaa.

Näiden jäähyväisien tunnelma ei haikene, vaan odottaa hiljaisena. Sitä voisi verrata H. G. Wellsin Aikakoneessa (The Time Mahine, 1895) tehtävään matkustamisen tuntuun; Vaikka yksi aikamatka olisi osoittanut utopistisen unelman vääristyneeksi, aikakoneen toimiessa matkustaja voi edelleen kulkea toisiin aikoihin ja paikkoihin. Kirjassakaan aikamatkustaja ei oletettavasti enää palaa omaan aikaansa, mutta hänen kuvataan jättäneen se innokkaana, valmiina dokumentoimaan näkemäänsä ja kokemaansa. Samanlaista intoa toivon itselleni. Jäähyväisiä jättäessä ei olekaan tärkeä kulkea poispäin jostain, vaan jotain muuta kohti. Se tekee matkasta, ja siten myös hyvästien jättämisestä mielekkään.

Kiitos kaikille lukijoille ja kirjoittajille antaumuksellisesta ajasta, ja toivottavasti olette nauttineet lehden tarjonnasta yhtä paljon kuin minä sen valmistamisesta.

Hyvää matkaa.

päätoimittajanne
Milla Koramo


 


TOUKOKUU

Kuva Milla Koramo
Minut
on tehty
punaisista sarkavaatteista, ommeltu
valkoisesta, maan juurilangan aatteista.
Minut on tehty vapusta, simasta ja
lasten suvivirsistä, sinivuokoista ja
Anemone nemorosasta. Siitä minut.
Rulla
ti, ti
rulla.

Puroni
lorisee,
solisee.
Kaisla
kuhisee,
suhisee,
sihisee.
                                                                     Laineiden alla liplattaa romua.
Tule peipposeni, tule kevääseen, tule kanssani tanssimaan.
                                                                                                Siivoa romun sotkusi.


- Pirkko Korkala -


Suuria Ämmiä

Tupakan savu kiertää kehää. Seuraan sen leikkiä tummuvalla taivaalla. Parvekkeen yli näkee meren ja teollisuusalueen tuprut, naapuritalojen ikkunasta voi bongata televisioruutuja ja kahvihuoneita. Kadut heräävät iltaisin, kun ihmiset siirtyvät konttoreista yöhön, liittyivät Mersuilla ja Kioilla ja Helkamilla syttyvien valojen kaartiin. Hymyilen kuin parvelle pääskysiä. Nämä ovat minun miehiäni, minun hyväntekijöitäni. Sokea joukkue paremman maailman puolesta.

Yskäisen kaiteen yli ja tumppaan tupakan kahden sormen väliin. Tumpin murut työntyvät sätkäkupin kulmaan. Kotona haisisin syövälle, kuten vanha kunnon Wayne McLaren ennen kuin senkin keuhkot lakkasivat toimimasta 52-vuotiaana. Tuttu tervan katku laskee tahdin hitaaseen valssiin. Huomenna palaisin tekemään parannuksen, sen kuulee koroissa kun lukitsen parvekkeen oven ja pyörähdän portaat alas. Ulkoilma ulkoilijoille. Autossa on viileää, mutta kun rullaan Kian nopeasti valokarkeloon, siirrän pian jo avainnippua auton sähkölukosta etuoven tammipuuhun. Ei se sen vaikeampaa.

Ovi puskee sivuun vaatteita ja kenkiä kun pidän sitä avoimena astuessani kynnyksen yli. Tarkistan takit, saappaat ja rivin piikkareita. Punaisia, ruskeita, maitolehmäkuosisia. Osasta voisi ehkä luopua, jos ovea ei pian saisi auki. Mutta vain osasta. Jätän työsaappaat eteiseen, mutta salkun vedän suoraan kainaloon. Illasta ehtisin vielä oikolukea huomisen sopimukset. Yksi pitkistä takeista narskahtaa, kun avaan välioven. Jutta makaa sohvalla ja lukee naistenlehtiä samassa asennossa mihin aamullakin jäi. Televisiossa pyörii aerobic. “Sulle on tullu kirje” se sanoo, ja taittaa Reginan vuosikerran hiirenkorvalle. Sitten se nousee videon ohjeistamaan askellukseen. “Ainahan niitä” hymähdän, “menestyjiä halutaan.” “Ny olis jotain uutta.”

Epäillen lasken salkun keittiön lattialle ja kaivaudun postipinoon. Laskujen, tarjouspyyntöjen ja Cosmopolitan-mainosten seasta käteen sattuu pieni valkoinen kuori. Ei postimerkkiä, ei nimeä, käsin tuotu. Päällä lukee hatarin kirjaimin ‘Antti’. Nykäisen reunan auki ja vedän paperinpalan silmieni alle. Räpäytän silmiäni. Monta kertaa. “Hei Jutta, ei kai mulla oo kummityttöä?” “Hm? Ei kai.” “Onko varma?” “Mitä sä nyt?” Jutta lakkaa hetkeksi polkemasta mattoa, kiharat vedetään korvan taakse. “Tunnenko mä ketään Hedettä?” “Onko tää nyt joku vitsi? En mä sun rakastajista tiedä.” Sen silmissä asuu epäusko, vaikka se virnistää toiselle poskelle. “Ei mut kuules tätä: ‘Rakas kummisetä, sinut on täten kutsuttu Hede Adalmiinan 11-v. syntymäpäiville 17. huhtikuuta kello neljästä eteenpäin. Lahjan tuonti suotavaa, mutta ei pakollista.’ Alla osoite, mutta ei lähettäjän nimeä. Ei kyllä mitään hajua kuka tää Hede olis. Väärä osoite, tyttö parka.” Jutan hymy levenee, hammasrivi leikkii Aurinkoa. “Hah, niinpä. Hassua, että sun vanhalla nimellä.”

“Niin, tosiaan.” Aallokossahan kevyimmät palat kohoavat aina muiden yläpuolelle. Aivotkin muodostuvat samanlaisista. Aalloista. Ja nyt yhtä palasta tarjotaan hopealautasella. Pieni kirje painaa kädessä yllättävän paljon. “Tää tuli tosiaan Antin nimellä. Joltakin joka tunsi mut ennen. Kun olin vielä Antti. Äiti ehkä, tai sisko, tai veli, ehkä joku muukin...” ajatus jää leijumaan ilmaan, olisiko se edes mahdollista? Jutta polkaisee lattiaa niin, että pöytä tärähtää. “Eihän! Nehän lopetti tuon kinuamisen vuosia sitten. Tuskin tietävät enää oikeaa nimeäsi. Varmasti tullu vaan väärään osoitteeseen.” “Mutta tällä nimellä? Tää on mun mahdollisuus nähdä, eikö niin? Ainakin kokeilla. Tytön nimi on Hede. Juhlat 17. päivä. Se on jo viikon päästä. Ja mut on kutsuttu. Mut on kutsuttu, voitko uskoa?” Seuraan miten Jutta vääntelee käsiään kasvojensa edessä. “Ainahan sä kutsuja.” “Mutta en Antin nimellä. Se on varmaan joku kaukainen sukulainen, ehkä serkun lapsia”, tuen käsiä pöytään. “Kun en edes muista ryhtyneeni kummiksi.” Jutta polkee ja polkee. Matto vääntyy sohvan kulmaa vasten. Sitten se lakkaa. “Ei ne mitään hyvää halluu kuitenkaan.” “Mistä sä sen tiiät?” “No en tiiäkkään, kun et sä koskaan niistä puhu. Ja kun puhut, niin sanot vaan, ettei ne ole sulle mitään. Etkä sä niille.” “Nyt näyttää muulta.”

Huoahdan ja istun pöydän ääreen. Raivaan muutaman kyynärän verran työskentelytilaa, mutta en palaa nostamaan salkkua. Jutta biccaa videon loppuun ja laittaa toisen. Etsin kiintopistettä, silmiä laiskistuttaa. Onko keittiön valaisin aina ollut vihreä? ”Mitä mun pitäis laittaa päällekään?” Toinen pöydän tärähdys. Jutta puhuu pihahduksia huulten lomitse: “Mitä sä siellä muka? Hymyilet ja ne huomaavat, miten nätti niiden Antista on kasvanut ja sitten muistelette yhdessä vanhoja hyviä aikoja? Ja kutut!” “Niin kai.” Jutan sanat jäävät kauas. “Saanko lainata jotakin sun kaapista? En työvaatteissa viitti.” “Kuuletko sä? Et sä oikeesti voi. Et sä ees tiedä onko se varmasti. Oot vaan tyytyväinen kun meillä voidaan viettää pyhiäkin rauhassa. Ethän sä enää muuttamaan hyvää systeemiä.” Jutan puhe hiljenee taustalle, kun nostan salkun pöydälle ja otan esiin firman iPadin. Kirjaan itseni Googlen reittikartastoon. “Ne asuu Jutta ihan lähellä.”

Viikossa Kian matkat pitenevät. Lahja oli tosin vielä hankkimatta. Mitä kirjoja tytöt lukevat, vai olisiko Hede enemmän pelaajatyyppiä? Minkälaisessa maailmassa tämän ajan nuoret elivät? Johtoryhmän jäsenet eivät osaa auttaa. Yhdelläkään ei ole omia lapsia. Joku ehdottaa koiraa, mutta en halua aiheuttaa tietämättömyyttäni allergiakohtausta, edes tuntemattomalle tytölle. “Hede Adalmiina, aika tyttömäisen tytön nimi”, sanoo eräs sihteerikkö “Ehkä helmikoru? Vai olisiko se liian ilmeinen.” Koruja. Niitäkö 11-vuotias tyttö tarvitsee? Annan johdon sihteerin hankkia oikeanlaiset. Hänellä oli kuulemma siskon tytär. Oikea täti tietäisi. Hän näyttää tytön kuvaa. Hammasrivi lonksuu vajaana, kuten kaksivuotiaalla kuulemma kuuluukin.

Kotona etsin yläkaapista vanhat perhealbumit, voisinhan tunnistaa Heden niistä. Kymmenen vuoden takaiset hymyt tuntuvat tutuilta, vaikka valokuvapaperin pinta on nuivettunut. Isä on nuoremman näköinen kuin muistin. Se katsoo katsoo suoraan kameraan joka kuvassa. “Hei, milloin me käytiin viimeksi ulkona?” Jutta kysyy, kun kannan taas illalla kuvalaatikon keittiöön. “Tuossa pihallahan sä käyt joka päivä.” “Ei kun ihan kahdestaan. Vaikka vain kävelyllä.” Sen jalka vipattaa, vaikka televisio on kiinni. “Tai jos hankittaisiin koira?” vitsailen, ja käännyn jälleen kuviin. “Olenko koskaan kertonut sulle isän ja mun metsäreissuista?” Cosmopolitanin sivu kääntyy huoneen toisella laidalla.



Huhtikuun 17. Kiani on etsiytynyt vieraaseen pihaan. Talo pysäyttää ilman osoitteen tarkistamistakin. Suurissa ikkunoista killuu väripalloja, ikkunasta näkyvät suuret onnea-viirit ja pihan yli hyökyy Rihannan vanha rythm and blues. Kai se miellytti 11-vuotiasta. Kenkiä hiertää, jakkupuku kutittaa, hiukset eivät millään asetu. Olisin jättänyt helmikorvakorut postilaatikkoon, mutta talon ikkunasta kurkkaa harmaanuttuinen täti-ihminen hymykuopat syvinä, ja tiedän että ainakin ovelle on pakko. Se on sisko, varmasti. Hymyn muoto kuten kuvissa vaikka iho on vaihtunut. Otan tahtomattani juoksuaskeleita, niitä ei montaa pihan varrelle mahdu.

Sisko avaa oven ja samalla levähtävät silmätkin. “Antti?!” Sana iskee humauksessa, toinen isku on halaus. Tasapaino pitää siirtää molemmille jaloille. “Luulin että edes joku äideistä! Mitä hemmettiä teet täällä!? Mitä sulla on oikein päällä?! Olethan sinä Antti?” “Marja” tuherran siskon olkapäätä vasten. “Kuinka?” “Nykyään oon Marja, as in hameväkeä” hieron sormia mustia villahihoja vasten. Kongressijakku haisi edelleen vahvasti tervalta, vaikka olin koettanut tuulettaa. “Vai Marja... Miksi sitten tulit? Mitä sinä haluat? Ei meillä rahaa ole antaa. Miten edes löysit tänne?” Sisko koettaa nähdä kaiken kerralla. Änkytän vastauksia mihin väliin ehdin ja tyrkytän korttia ja korupakettia siskon käteen. Vettä tihkuu silmistä. Sisko on laihtunut ja sen ihossa verisuonet pullottavat sormien päällä.

Harmaan helman takaa ilmestyy matala pää. Se täytyy kuulua Hedelle. “Oletko sinä Antti?” “Sisälle siitä, pidä seuraa Katjalle.” Sisko tarttuu pieneen käteen ja ohjaa sitä oven suuntaan. ”Tämä on aikuisten juttuja.” Vaalean etutukan alla silmät laajenevat lähteiksi. “Katja lähti jo, niillähän oli kotona sauna. Mutta ei se mitään, minulla on uusi vieras.” Kaivot kääntyvät minuun ja pieni käsi nykii hihasta. Tyttö virnistää niin, että takahampaat ihan näkyvät. “Hede! Sinäkö hänet kutsuit?” siskonkin kasvot aukenevat.

Päädyn juhlapöytään asti, Hede vaatii istumaan vieressään, korkealla aikuisten tuolilla. “Otathan lisää kakkua?” tytön kädet ojentavat lautasta, mutakakun keskellä törröttää haarukka. Tiukkojen silmien alla otan haarukallisen kakkua pureskeltavaksi. Pieneen päähän mahtuu yllättävän paljon suita. “Oletko sinä oikeasti lepakko? Et kai asu pornoluolassa?” “Olet ältsin pitkä!” “Haiset aika pahalta.” “Kiitos koruista. Vaikka minulla ei reikiä olekaan.” Vastaan minkä osaan ja luovin hankalien kohtien ohi. Sisko tarkkailee alta kulman, etten varmasti möläytä mitään hölmöä.

Heden väsyessä autan tiskeissä, vaikka likaiseksi jäi vain muutama lautanen. Sisko asettelee puolikuvattua Iittalaa kaappiin ja kerää pisaroita naamalle. “Sanoin Hedelle, että saa kutsua ketä haluaa ja tyttö menee etsimään sinut. Nyt olet sitten kauan kadonnut setä ja kaikkea kanssa.” En koskaan hakeutunut näihin väittelyihin, mutta en osannut niistä poiskaan. Hiljaisuus tahmautuu lautasten väliin kun pyöräytän niitä tiskiharjassa. “Tajuat kai, että olet vähän myöhässä. Et tullut äidin juhliin tai Heden kastajaisiin, tai veljesi häihin.” Vesi läiskähtää kun alan pyöräyttää harjaa voimalla. “Ja miten tulla jos ei saa kutsua!? Mistä olisin voinut tietää?!” Sylki pärskyy kaakeliin. Jynssään laitasia isoin pyörähdyksin. Sisko jättää äänensä matalaksi, se on oppinut äidiltä. Vaatii taitoa kuulostaa hurjalta vaikka ääntä tuskin korottaa. “Kyllähän niitä on lähetetty ja soitettu. Aina ollaan tiedetty missä asut, et nytkään kovin kaukana. Mutta että et edes isän hautajaisiin. Kauniisti asetimme kukat haudalle, Jouko, Hede ja minä. Kuuntelin koko ajan, että nyt olisi tutut askeleet. Mutta eipä niitä sitten tullut.”

Annan tiskiharjan pudota otteesta, jossain loiskahtaa. “Sanoit sä...Onko isä kuollut?!” “Etkö tiennyt?” Kierrän päätäni. Kieli junnaa kurkussa edestakaisin, eikä päästä sanoja ulos. Siskon hurjuus taipuu lempeyteen. “Voi Antti..” En viitsi enää korjata, päässä alkaa jomottaa. Siskon kädet koskettavat olkapäätä, vaikka en näe niitä. “Antti, äiti nukkui pois jo kolme vuotta sitten. Isä lähti samaa tietä kun ei yksin jaksanut. Eivät kumpikaan ole enää tässä maailmassa.” Tiskipöytä etääntyy kilometrejä sekunnissa. Samoin siskon kädet. “Vain vähän myöhässä” kuiskaan en kellekään.



Jäin siksi yöksi. Hede esitteli talon ja nimesi kaikki kasvit. Kahta se kutsui Aadaksi. Sisko näytti vanhoja kuvia ja videoita. Isä oli tunnettu villinä kalamiehenä, myös kaikki viimeiset vuotensa. Sisko oli säilönyt jopa ruostuneet uistimet. Töihin olisi pitänyt tunti sitten, mutta sisko keitti aamukahvit pitkän kaavan mukaan. Kyllä omat pojat ymmärtää. Vielä eilen vieraalle pihalle mahtuu tänään enemmän askelia. “Me vissiin erotaan Jutan kanssa. Vaikka on ollu jo seitsemän vuotta yhteinen keittiö ja kenkäteline”, kerron siskolle kun istun autoon. Sisko katsoo silmiin, mutta ei virka mitään. Katsoo vain. Ojennan jakkua turvavyön kohdalta. Siskon pesemänä syövän haju on tiessään, eikä pukukaan tunnu enää samalta. “Kymmenen vuotta olikin turhan pitkä aika”, sanon. Kliseistä, mutta jotain. Sisko osaa paremmin. “Tulet joskus taas käymään. Hede kaipaakin välillä seuraa. Vaikka on siinä omapäinen toisen omapäisen vahdiksi.” Nauramme yhdessä, sisko ja minä. Muutakaan ei kai voida. Talon ikkunassa vilkuttaa pieni käsi, kun Kiani kaartaa aamun valoihin. Kotona kompastun välioven edessä kenkälaatikkoon. Sen sisään on pinottu kirjeitä niin Antin kuin Marjan nimillä. Cosmopolitanit ovat kadonneet, samoin kenkäteline. Keittiön valaisin heijaa tuuleen tahdissa.


- Milla Koramo -

Kuva Milla Koramo

Ennen maitten jäätymistä

Kuva Maria Ullner
Outi syntyi Savon pikkukylässä sinä vuonna, kun homoseksuaalisuus poistui Suomessa virallisesta tautiluokituksesta. Mutta ei siinä pikkukylässä, ei vielä vuosikymmeniin. Siinä kylässä miehistä kasvoi miehiä, joskus jopa naisistakin. Tummaihoisia kutsuttiin neekereiksi, itärajan takaa tulleita ryssiksi. Lapset oppivat käsittelemään Berettaa heti pienestä pitäen ja riistaa nylki syksyisin niin perheen vanhin kuin nuorinkin. Beretta kytkeytyi Outin elämään sekä hyvässä että pahassa. Se varmisti pakkaseen tuhdimman ravinnon lähes vuoden tarpeiksi, Outin perheessä kun ei pienviljelijän tuloilla sisäpaisteja osteltu. Koirat puolestaan vietiin sen saattelemina saunan taakse, jollei niistä ollut metsällä mihinkään. Tämä suoritettiin aina syksyisin ennen routaa. ”Ei sua muuten hautoo kaevettua” isä selitti: ”Sen takia tiällä männöö immeisetkin syksyllä, muisteleppa vuan ennoos ja vuariaski.”

Varmaankin kantasavolainen initiaatioriitti ajalta, jolloin oletettavasti Volgan mutkasta saapunut väestö eriytyi verkkaalleen lähinnä Remesten, Tikkasten ja Kärkkäisten heimoiksi, oli se, että sisäelimistä ja veren ja jauhon sekoituksesta koostuvaa keittoa oli sen sesonkina syötävä niin, että Norjan hiihtomaajoukkue olisi ollut katkera niiden hemoglobiiniarvojen edessä. Myöhemmin tämän syömisriitin korvasi suvun keittämä pontikka – heti seitsemäntoista vuoden iässä. Outi kasvoi niin, että näki, että runsas syöminen ja juominen olivat meriittejä, joilla elämässä pärjää. Ei metsä- tahi peltotöitä jaksanut rehkiä, ellei ollut lihasta, jolla työskennellä taikka rasvaa ympärillä, josta oli kuluttaa. Mummon lurittelu muistui aina mieleen, kun hän epäröi Esson baarissa odottaessa koulutaksia ottaisiko sumpille vielä kyytipojaksi siivun vehnäsletistä: ”Äeti sano, että sinun pittää syyvä maetoo ja nisua. Maeto kasvattaapi kaanihiksi ja nisu antaapi sisua”.

Näillä ohjeilla ja tällä tuntemuksella Outi muutti yhdeksäntoista vuoden iässä Ouluun lukemaan lääketieteitä, suvun ensimmäinen ylioppilas. ”Tuut sitten hoetamaan meitä kunnan terveyskeskukseen” oli mummon toive: ”Kun nyt on tuo ukkiski” mummo nyökkäsi ukin suuntaan, joka aivohalvauksen kokiessaan oli menettänyt kehonsa hallinnan monessa suhteessa, ja jonka Outi useamman kerran oli kohdannut tuijottamassa lukittua asekaappia tuvan nurkassa oikeanpuoleista alahuultaan purren: ”Ee ryssänkään luoti minnuun kyvenny, mutta joku suatanan hyytymänalaku  suonenpohojukassa kyllä.”

Alkon tiskillä Outin ihmetykseksi evättiin häneltä koskenkorvapullo ja Outi piti varmempana olla sanomatta nauttineensa puoliksi tuhdimpia aineita jo kahden vuoden ajan. Tyytyi fuksikasteessa nauttimaan kermalikööriä ja hilpeänä seurasi kanssatovereiden päihtymistä niin mitättömistä määristä ja prosenteista. Ihmetystä Outissa herätti myös kaupunkikulttuurin naisihanne, jonka painoindeksiin Outi mahtui vasta toisen opiskeluvuoden keväänä huomattuaan, että näillä reviireillä kukot eivät taistelleet heltoista käsivarsien alla. ”Voe tokkiisa, kun on niin riutunna tyttö muailimalla” päivitteli mummo kotopuolessa ja laittoi mukaan sianihraa ja vehnäspitkoa. Ukille Outi ei tahtonut sanoa, että kämppäkaverina oli Sasha Aleksei Jekaterinburgista, ja hauska kaveri olikin! Valmis lääkäri Venäjällä, mutta ei täällä. Oli kertonut sodasta jotain sellaista, mikä antoi tapahtumista toisenlaisen kuvan kuin kylän vanhimpien miesten kertomukset hirvipassissa. Outi jätti kertomatta tämän; laittoi ukin suuhun kettukarkin ja luki pätkän Lauri Törnin elämäkerrasta – siitä vanhemmasta.

Kolmas opintovuosi koostui pääasiassa mielenterveydestä. Harjoittelukäynneillä Piirillä kurssitoverit hihittelivät ja puhuivat vinksahtaneista. Samat kaverit, jotka paheksuvat n- ja r-sanaa. Outi muisti, kuinka tuvassa olivat maksuvaikeuksien takia majailleet yhden talven Peetu ja Vänskä, skitsofreenikko ja elinkautisvanki. Ei kylässä puhuttu hulluista, puhuttiin vain vaikeista elämänkuluista. Neljännen vuoden syksynä pääaihe oli lääkärin etiikka. Media oli pullollaan keskustelua armokuolemasta. Outi tutustui huolella dokumentteihin Alankomaista ja Belgiasta. Edellisenä keväänä Ruotsi oli hyväksynyt passiivisen eutanasian. Väittelyt ylipistolla kulminoituivat kiihkeiksi debateiksi. Ihan kokonaan Outi ei kuitenkaan menettänyt itseään opinnoille. Sasha Alekseista oli muodostunut muutakin kuin vain kämppäkaveri.

Jouluna matkustettiin kotopuoleen. Ukin tila oli huonontunut. Oli joutunut kunnansairaalaan pariksi viikkoa. ”Sano sinä jottaen, eivät meitä usko. Kusessa ja paskassa makkuuttaavat päevät pitkät” äiti suhahti korvaan ennen huoneeseen menoa. Sasha suuttui ukin nähdessään kiertävälle lääkärille: ”Ei ole Venäjälläkään tällaista!” Ukki pääsi jouluksi kotiin. Sovittiin, että Sasha on Jaska, 31-vuotias lääkäri alun perin Lappeenrannasta. Rajan tuntumassa asumisen myötä hallitsee niin hyvin ”kolmannen kotimaisenkin”. ”Ukin syvän ei muuten kestä” äiti oli varoittanut puhelimessa. Jaska oppi hyvin talon tavoille. Sisäelimistä, veren ja jauhon sekoituksesta valmistettua keittoakin syötettiin. Isä aikoi opettaa siippakokelaan ensi syksynä teerimetsälle. Ensimmäinen mies, jonka annettiin nukkua Outin kanssa samassa huoneessa. Mummo iski Jaskalle virnistäen silmää iltapuille mennessä.

Joulun jälkeen Outi uppoutui sisätauteihin. Hän vietti päivät yliopistolla kellon ympäri. Kun hän palasi kämpille, lähti Sasha yleensä yövuoroon hoitajaksi. Helmikuussa äiti soitti, että ukin tila oli vain huonontunut; kyseli, mitä se voisi olla, kun vatsa on niin kipeä. ”Ei ollut umpisuoli” äiti nyyhkytti puhelimessa. Outi matkusti kotiin yksin. Ei halunnut Sashaa mukaan. Pääsiäisen jälkeen Outi keskeytti opintonsa. Tahtoi olla kotona apuna. Pian kotiintulon jälkeen Outi alkoi oksennella aamuisin. Paino laski aluksi. Ukkikin kuihtui silmissä. Kivut eivät morfiinista huolimatta ottaneet hellittääkseen. Kesä meni isän apuna metsänistutuksessa. Iltaisin Outi luki ukille sotaromaaneja. ”Kutsuisit jo sen Sashankin tänne” ukki rykäisi koskettaen Outin vatsaa. Outi nosti varovasti silmänsä tekstistä ja huomasi pilkkeen poikasen ukin väsyneen kosteissa silmissä: ”Viimeistään sinun syntymäpäiville.”

Intiaanikesä. Se ei helpottanut Outin alkuraskautta eikä ukin oloa. Ukin synttäreillä syötiin karjalanpaistia edellisen syksyn hirvestä. Isän veljellä oli ollut pannu kuumana ja riennot kestivät aamuyöhön asti. Sasha ei kokenut kulttuurishokkia.

Elokuun illat antavat merkkejä syksyn tulosta. Isä tulee kyyhkysten ruokinnasta, on laittanut seuraavalle päivälle hyvät passipaikat. Hän kiillottaa vielä Berettan ja laittaa keinutuolin nojalle valmiiksi maastopuvun ja panosvyön. Tuvan kello lyö kahta, kun Outi herää ukin tuskiin. ”Käätä minua vähä ulukona” Outi hakee vaatetta molemmille ja nostaa ukin tuoliin. Taivaalle on jo ilmestynyt tähtiä, tänä vuonna Jupiter näkyy erityisen kirkkaasti. On hallayö. Molempien hengitykset nousevat höyrynä ilmaan. ”Kuhan ny ennenku vesj muahan jiätyy” ukki rikkoo pitkän hiljaisuuden ja katsoo Outia silmiin. Kumpikaan ei sano sanaakaan. Outi puristaa ukin uurteista kättä ja he jäävät vielä hetkeksi tuijottamaan taivasta.

Outi nostaa avaimen pankon päältä tuvan pöydälle. Hän katsoo hetken itseään kylpyhuoneen peilistä, huuhtaisee kasvonsa ja kätensä ja käy maaten. Lapsi potkaisee kerran ja Outi nukahtaa hymynkare kasvoillaan. Täällä ei syntyminen katso routaan.

- Johanna Linnilä -

 
Kuva Maria Ullner

Jäähyväiset

Puhu äänellä, jonka näen.

Kävelen, oli sopimus ennen lähtöä.
Aurinko paistaa kuin talvesta muistuttava pimeys.
Varjojen paahtavan kylmä paiste hengittää kohisten.
Haluan nähdä jotain mitä en ole.
Kuolleita kukkia.Vielä kukkimattomia kukkia, elävien kukkia.
Mutaisia, tallottuja kukkia,
           joille ei ole puhuttu pitkään aikaan.
Huurtuneet muovisuppilot, niiden sisällä luopunut elämä.
Tuore kukkakimppu muistolehdossa
           pääsiäisvieraita
Virpomavitsat muiden kukkien seassa,
kaatuneita tulppaaneja,
mustuneita saniaismättäitä.
Irti                     raappautuneita           nimiä
                         olemuksia.
Lakaistuneiden kukkien ympärille kiedottu valkoisen loistava nauha.
Kivi oven suussa.
Kivi aidan vierellä, puun alla, tiellä.
Toinen toistensa vieressä
läpikuultavat lyhdyt,
kukkien varjot ja
linnunlaulun valo
hiekansekaisessa betonissa
harmaata seinää vasten.
Alastomia, väriseviä puita
siipien ilmavirrassa.
Muistoja kunnioittaen.



Seuraa jatkoa


Heijastus
ikkunan pielessä, pitsiharsoa ympärillään
hymyilet maisemalle sisäänpäin kääntyneenä.
Ruusupenkillä mehiläinen nauttii elämänjuovasta
tarjoaisi sinullekin
            jos ymmärrät jatkaa
katsetta yli pihan, aidan, tien, polun, metsän
aina rantaan asti.
Heijastus katsomalla sisäänpäin.
Siellä
hengitys nousee, laskee, uinuu, hiipuu.
Siellä
jokaisella hengenvedolla elää
jokaisella ajatuksella
aamussa jokaisessa.

- Merja Hänninen -

Kuva Merja Hänninen