11. kesäkuuta 2015

Pääkirjoitus, kesäkuu 2015

Toisen saappaissa

Auki-lehden numero 2/2015 sisältää Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston - Turun avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen opiskelijoiden tekstejä, jotka ovat syntyneet kuluneen lukuvuoden perusopintojen aikana.

Millaisia jälkiä yhteisestä kirjoittamisvuodesta on jäänyt? Millaista on kirjoittajanelämä jatkossa?

Yksi kirjoittamishalun sytyttäjistä on uteliaisuus, joka saa tarkkailemaan ihmisiä ja ympäristöä. 

Näin sanoo luovan kirjoittamisen opettaja Paul Magrs: 

Haluat tietää, millaisia ihmiset ovat, mikä saa heidät toimimaan kuten he toimivat. Olet viettänyt ison ajan elämästäsi tarkkaillen muiden puheitta ja käyttäytymistä. Ihmiset kiehtovat, raivostuttavat ja ihastuttavat sinua.

Ehkä tunsit lapsena olevasi erilainen kuin toiset. Olit hieman syrjässä. Olit hämmentynyt ja mietteliäs, kun muut ryntäilivät sinne tänne. Sinua hämmästytti, miten vaivattomasti he tuntuivat tietävän kuinka heidän tuli käyttäytyä.

Kirjailija Tony Warren kertoo lapsena istuneensa pöydän alla piilossa kuuntelemassa aikuisten juttuja. Hän kuulosteli kuinka naiset puhuvat, kuinka miehet puhuvat, ja piti kirjaa eroista. Hän teki taustatutkimusta pöydän alla ennen kuin hän edes tiesi, että se mitä hän teki, oli tutkimusta.


(Somebody Else´s Shoes, teoksessa Julia Bell - Paul Magrs: The Creative Writing Coursebook)

Kirjoittaja astuu toisen saappaisiin ja kuvittelee tämän tunteet. Siihen ympärille hän kuvittelee maailman.  Se on kirjoittamista.


- Marja-Riitta Vainikkala -
luovan kirjoittamisen opettaja ja kirjallisuuskriitikko



Kuva Marja-Riitta Vainikkala

Vairumati

Heräsin majan kosteaan hämärään. Olin yksin. Keltaisen sharong oli vanginnut jalkani yhteen. Absintti jyskytti päässä. Suu oli niin kuiva, että kieli ei irronnut kitalaesta. Vesiruukku oli tyhjä. "Mo, anu teke laa!" Ei vastausta.   Kiedoin sharongin hitain käsin lanteilleni ja ryömin oviaukosta ulos. Meidän majamme oli hieman keskusaukiota ympäröivien majojen takana. Laiskat kanat nokkivat maata. Jajun koira kävi nuuhkaisemassa minua. Ei ihmistä missään. Sammuneen nuotion vieressä oli  luita ja kuumuudessa käpristyviä hedelmiä.

Löysin ruukun, jossa oli pohjalla yön maustamaa vettä. Ah kiitetty olet sinä jumalista kyttyräisin. Löysin myös pureskelemattomia kraa-pensaan lehtiä. Ah kiitetyt kaikki te rumat jumalat. Jos vielä jossain olisi absinttipullo, niin tämä helvetin  saari olisi pienen ihmisen paratiisi.

Mon koirat ja yksi sika makasivat Paulin katoksessa. Vaivuin keskuspylvään juureen pureskelemaan aarrettani. Se oli suoraan edessäni. Katsoin sitä kuin en olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Kuitenkin se oli ollut jo aikoja melkein valmis. Vain lisko oli eilen muuttunut mustaksi. Se oli jumalainen. Näkökentäni reunoilla välkkyi keltainen valo ja kurkkuun nousi itku, jota en itkenyt. Se oli kaunis kuin hulluus.

Illalla Paul oli hourupäissään yrittänyt viillellä sen kappaleiksi.  Kolme miestä ja Rawa olivat kellistäneet sen. Jos se olisi ollut tosissaan, se olisi voinut tehdä sen, jättiläinen keijujen maassa. Katsoin ja katsoin ja katsoin: Kaksoset taustalla yhdessä kuten aina. Rawa viettelyn  valtaistuimella. Lintu ja lisko niin totta, että tuskin saatoin katsoa niitä. Lumous ja taika. Oli nimennyt sen Vairumatiksi.

Pakko saada absinttia. "Mo, anu ti absinto!" Se saatanan huoripukki on jumala. Jos se ei ole viettänyt yötään Rawan sylissä, se on arvoton itselleenkin.

Mo huusi jotain majastaan. Ryömin sinne. Se oli kaksin absinttipullon kanssa. Ah, sinä ilkeä ja hullu huoripukkimieheni, alistun kohtalooni. Ennen pitkään kuolemme kaikki tähän syfilikseen, joten ylistäkäämme elämää. Huomenna toimitan viimeiset työsi Vavulle ja sieltä Tahitille Pariisiin vietäväksi. Tilaan absinttia ja hajuvettä. Nyt laitan punaisen kukan Mo:n hiuksiin ja kiedon käteni hänen lanteilleen. Mätänevissä mangoissa on makea tuoksu.

Paul Gauguinin maalaus Vairumati on esillä Pariisissa Musee d’Orsayn  kokoelmissa.

- Helen Aalto -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/kookos-laguuni-polynesia-275806/

Antakaa minulle luu - Myrsky

ANTAKAA MINULLE LUU


Kaiken yötä ulvoo naapurin rakki
ikävissään ulisee

maa mustan sateen raiskaama
puut kuolleet pystyyn

ei mitään millä tukkisi koiran suun
liian syvälle
olet sinä minut haudannut


MYRSKY


Sinä soudat minussa
varmoin airoin

Nostatat tyvenestä myrskyn,
veneesi on vettäni tulvillaan

Haluan hukuttaa sinut,
imeä itseeni

Vaahtopäänä värisen

Pohjan hiekka nousee


- Kristiina Rapakko -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/meri-aalto-ranta-vesi-valtameri-241665/

Yks kaks

Yks kaks
hypätä narua, hiekkainen piha

saimme peräkkäin syntyneet auringon säteet
kimpoamaan meistä pois

enemmän sinä
minä imin itseeni

sinun kiiltävää kuvaasi
heijastusta
johon ei saanut koskea

yks kaks
vain hypätä narua

pikkusisar

Olisin halunnut
pitää kättä vatsallasi
suudella naarmua polvessasi

letittää hiuksemme yhteen

yks kaks
olla

yksi
rapiseva kivi

paljaiden jalkojesi alla

- Riikka Kärkkäinen -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/lapsi-k%C3%A4si-ranta-leikki%C3%A4-hiekka-452053/

Meren hengitys

sisäänhengitys, kiivas veto
muuriksi nouseva vesimassa
jonka kauniisti kaareutuva niska taittuu

uloshengitys, syöksyvä suolainen sylki
keltaisena kiiltävään kultaan saakka
josta luovuin
yksinäinen ajelehtija meren hengityksessä
ja laiva lähti jo

kellu meritähtenä, tuiki epätoivosi yön pimeydessä
S.O.S

laineilla lepäävä hiljaisuus
täydellisempää kuin koskaan aiemmin
en kuule huutoasi mantereelta

korvissani kuohuu
ajatuksieni valtameri
ei tyyni
se toinen,
jota ei käy kesyttäminen

on kelluttava, vastaan taistellessa menettää viimeiset voimat
jää syvän sinen vangiksi
mannerten välille
matkalla uuteen maailmaan

- Niina Kallioinen -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/aalto-meri-vesi-valtameri-ranta-550849/

Maailmanohikulkija

Jumala:
sokea rakkaus joka taluttaa toista
maailmanohikulkija
piste liian vaikeiden kysymysten perässä
taivaallinen Ylkä, morsiamen silmissä padottu raivo
pelättävä ja rakastettava, mutta rakkaudessa ei pelkoa ole
poikien yltiöpäisyys tammiliukkailla
suojelusenkeleitä matkassa, paitsi joskus vielä matkalla
tapahtukoon sinun tyranniasi tänäänkin
Herra antoi, Herra otti, mutta kieltämättä vituttaa
keino vaientaa omatunto kun rasittaa sen maukuna
Totuuden Henki, johda sinä meitä harhaan ja itsepetokseen
leivässä ja viinissä, mieluummin kaljaa
tänään meille meidän jokapäiväinen leipämme ja jotain nussittavaa
puolellamme ja valo, vaan ei pimeinä päivinä
paradoksi huomattava
on ja off, in ja enimmäkseen out, amen.

- Kaisa Klapuri -
Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/autiomaa-dyynit-dune-ridge-kuiva-43209/

Odotushuoneessa

Kohtaus näytelmästä

Odotushuoneessa kuultua

Taustaa: Pappa, nimeltään Eevertti Kemppainen on tullut magneettikuvaukseen eturauhasongelmien vuoksi. Papan tutkimukseen kuuluvat edellisen päivän syömättömyys, suoliston tyhjennys aineineen ja tutkimuspäivän aamuna juotava liuos, jonka jälkeen ei saa käydä vessassa. Verensokerit ovat alhaalla ja pappa on väsynyt ja kiukkuinen.

Pappa kulkee kävelykepin kanssa, toisesta korvasta on kuulo mennyt kokonaan, toisella kuulee jonkin verran. Kuulolaite on jätetty kotiin. Pappa on tullut sairaalaan taksilla vaimonsa kanssa. Vaimo istuu odotushuoneessa papan kuulevan korvan puolella.

Kohtauksen henkilöt: pappa, vaimo, hoitaja 1 ja hoitaja 2 (Liisa). Lisäksi äänettömiä henkilöitä istuu odotushuoneessa.

Kohtaus alkaa siitä, kun tutkimushuoneen ovi aukeaa ja hoitaja kurkistaa odotushuoneeseen.

Hoitaja 1: - Eevertti Kemppainen!
Vaimo: - Se on sun vuoros!
Pappa: - Mitä se sano?!
Vaimo korotetulla äänellä: - Ala männä!
Pappa: - Ee tarvii huutoo, kuulen minä vähemmälläkkii!

Pappa nousee hitaasti, ottaa kävelykeppinsä ja laahustaa hoitajan auki pitämästä ovesta sisään. Ovi sulkeutuu.

Oven takaa kuuluu seuraavanlainen keskustelu:

Hoitaja 1: - Aukaisetteko Eevertti, housunnapit ja lasketteko niitä housuja hieman alas.
Pappa: - Niin mitä se sano?
Hoitaja 1 korotetulla äänellä: Niin että housunnapit auki ja housuja vähän alas! Noin, minäpä autan vähän…
Pappa: - Minun hoosuja ee oo ennenkään akat heettännä eekä heetä nytkään! Minä otan ne ite poes!
Hoitaja 1 korotetulla änellä: - Noo… ei tarvitse kokonaan heittää…
Pappa: - Minen oo vehkeitäni häppeilly ennenkään! silipastaan vuan hoosut poes, vuan ite heetän!
( Ähinää, puhinaa, kopsahtelua)
Hoitaja 1 korotetulla äänellä: - Mennäänpä nyt tänne magneettikoneeseen. Siihen sänkyyn pitäisi mennä pitkälleen…

Hoitaja 1 huutaa toiseen huoneeseen:- Tulepa Liisa vähän auttamaan!
( Ähinää, puhinaa, kopsahtelua, laitteet alkavat hurista)

Hoitaja 2 (Liisa): - Nousetteko, Eevertti, siinä sängyssä vähän ylöspäin?
Pappa: - Mitä se sano?
Hoitaja 2 (Liisa) korotetulla äänellä: Niin että nostaisitteko sitä ylävartaloa vähän sinne ylöspäin?
Pappa: - niin mitä se sano? Ee kuulu..
Hoitaja 1: - Ei se kuule sen puolen korvalla, mene sängyn toiselle puolelle..
Hoitaja 2 (Liisa) kovalla äänellä: - No, Eevertti, nousetteko siinä sängyssä vähän ylöspäin!
Pappa: - Ee mulle tarvii huutoo! Kuulen minä vähemmälläkkii!
( Hiisausta, ähinää, puhinaa, kopsahtelua)
Hoitaja 2 (Liisa): -No niin, seuraa nyt Eevertti ohjeita, mitä tuolta seinän takaa huudellaan…
Pappa:  - Mitä se sano? Ee kuulu!
Hoitaja 1 (huutaa toisesta huoneesta monitorin luota): - Se oli se toisen puolen korva, jolla se kuulee!
Hoitaja 2 (Liisa) siirtyy papan kuulevan korvan puolelle ja selittää kovalla äänellä: - Teidän pitää nyt kuunnella täältä laitteesta tulevia ohjeita. Sieltä sanotaan milloin saa hengittää ja milloin ei saa hengittää, ihan niin kuin röntgenissä!
Pappa: - Elä huuva! Kuulen minä vähemmälläkkii!
Hoitaja 1 kiireisellä äänellä: - Enää pari minuuttia aikaa, sitten jodin vaikutus loppuu. Nyt vauhtia!
Hoitaja 2 (Liisa): - Kuunnelkaa Eevertti nyt sitä konetta!
Pappa:  - Mitä se sano? Ee kuulu! Henkitänkö minä nyt vaiko en?
Hoitaja 1: - Se korva!
Hoitaja 2 (Liisa): - Eevertti, ei saa nyt hengittää…
Hoitaja 1: - Aika meni jo! Ei onnistunut.. pitää yrittää ensi viikolla uudestaan…
Hoitaja 2 (Liisa): - No niin, Eevertti, koetetaan ensi viikolla uudestaan…
Pappa: - Mitä se sano? Saako jo henkittää? Kusettaa…
Hoitaja 1 : - Saa hengittää ja mennä kotiin!
Pappa: - No mikä oli tulos? Onko sitä syöpee? Suapiko jo kusta?
Hoitaja 1: - Ei ole mitään tulosta. Saatte mennä pukemaan ja vessaan.
( Hiisausta, ähinää, puhinaa, kopsahtelua, vessan ääniä)

Pappa Eevertti laahustaa odotushuoneeseen ja selvittää kuuluvalla äänellä vaimolleen: - Johan minä sanon, että turhaan kuvataan ja rääkätään immeistä! Ja pirssillä suotta ajellaan! Terve kuin pukki koko mies! Kusikin irtosi kun nuorella poejalla! Eekä tarvii tänne ennee tulla… tilloo pirssi, lähetään kottiin ja saanan lämmitykseen!

Vaimo huokaisee ja sanoo muille odotushuoneessa istujille: - Ensi viikolla on jo kolomas kerta kun yritetään sammaa…

- Hannele Laukkanen -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/vanha-tietoa-varsi-ihmiset-ik%C3%A4-69431/

Kevät

Kaikki vyöryy.
Kuva Noora Vaarala
Ei tulvi,
siinä on ero.
Vyöryy.
Puut, niiden silmiin sattuva vihreys
Kadunkulmiin tarttuneet muistot

Kaikki vyöryy.
Annan sen virrata,
kannan sen painon.

Kaikki vyöryy.
Sulkeutuneet ovet,
ja avoimet
Varsinkin avoimet

- Noora Vaarala -

Antti

Oma kirahvinpoikani.
Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/hiekka-uusintapainos-jalat-ainoa-289225/
Vielä yrität mahtua syliin
taitat hontelot jalkasi
painat kuhmuraiset polvesi
herkkää rintakehääsi vasten.

Poskesi vielä puhkeamaton.
Jalkateräsi äidin jalanjäljestä ohikasvanut.

Tule vain siihen.
Viivy viiden sydämenlyönnin verran.
Tankkaan tästä luisevasta hetkestä
tahtoa päästää irti.

- Mari Kähkönen -


Kylä metsän peitossa

Kuivurin hurina täyttää koko pienen mäen, eikä huutaen annettu viesti tavoita kuulijaansa. Kirjoitan asiani rakennuksen pellille kerääntyneeseen pölyyn: ”SIILO 3 TÄYNNÄ.” Koneenkäyttäjä, ystäväni Leila, nostaa peukkunsa ymmärtämisen merkiksi ja painelee nappuloita, kuulen miten jyvät alkavat ropista tyhjään siiloon. Kompuroin kapeita käytäviä ja portaikkoja pitkin ulos, missä hurina on hieman tukahtuneempaa, ja voin keskustella vartiossa seisovien miehien kanssa. ”Pellolta tulee vielä kaksi täyttä kuormaa,” miehistä vanhempi, isäni ystävä Timo, sanoo katsellen usvaiselle pellolle. Suurin osa pellosta on jo puitu, traktori ja puimuri ajavat kaukana pellon tuolla puolen.
  ”Mmm. Aloitimme juuri neljännen siilon täyttämisen, toivottavasti poutaa jatkuu,” kommentoin. Miehet nyökkäävät ja jatkan matkaani kohti navettaa, missä seuraavat miehet tervehtivät minua lyhyin nyökkäyksin. Avukseni tulee pian naapurin nuorin tyttö Anna, joka valkoisin poskin tervehtii minua ja nostelee jauhosäkkejä kärryihini.
  ”Mika ei tullut kotiin viime yönä,” tyttö sanoo kun olemme jakaneet puolet säkeistä lehmille. Pudotan säkkini lattialle ja halaan Annaa, joka alkaa itkeä, koko ajan kovempaa. Moni ei ole tullut kotiin vahtivuoroiltaan. Joskus molemmat vahdit katoavat, harvemmin vain yksi katoaa. Annan veli on ollut uloimmalla ringillä vahdissa, ja tämän vartiotoveri Lauri ei ollut huomannut eikä kuullut mitään, Mika oli vain hävinnyt.

Saatuamme navetan kuntoon kytkemme hälytysjärjestelmät päälle, suljemme vartiomiesten kanssa luukut ja ovet ja lähdemme sisälle. Lauri istuu jo pöydässä ja tuijottaa eteensä kuin sumussa. Anna istuu tämän viereen ja ottaa miehen käden omaansa. Lauri ei reagoi. Menen keittiöön ja Minna, naapurin emäntä, tervehtii minua kyynelsilmin.
  ”Lauri on istunut tuossa jo kolme tuntia. Ei puhu mitään,” Minna sanoo. Nyökkään hänelle ja vien pöytään padan, josta vartiomiehet aloittavat ruokailun. Lauri syö konemaisesti ja unohtuu monesti tuijottamaan eteensä. Syötyämme autamme Annan kanssa Laurin sänkyynsä ja annan miehelle unilääkettä. Palaamme alakertaan, missä uudet vartiomiehet vaihtavat uutisia ja havaintoja edellisten kanssa, minut pyydetään mukaan keskusteluun.
  ”Voiko Lauri puhua?” kysytään ensimmäiseksi. Pudistan päätäni.
  ”Hän käyttäytyy samoin kuin aiemmat, ei puhu, ei näe eikä kuule. Annoin hänelle unilääkkeitä, eiköhän hän palaudu neljän päivän sisällä, kuten muutkin,” sanon ja miehet tuntuvat olevan tyytyväisiä, päästävät minut joukostaan.

Merkkivalkeat loimuavat pimeydessä. Näen niiden valossa juuri ja juuri vartiossa seisovat miehet, jotka harvakseltaan vaihtavat sanan tai kaksi. Olen vaihtanut ylleni lämpimämmät vaatteet, ja Anna nukkuu jo tuhisten omalla puolellaan sänkyä. Minä en saa unta. Vanha talo narisee kuten ennenkin, minun mielikuvitukseni säntäilee keksimään narahduksille pelottavia selityksiä. Tuulessa laiskasti heiluvat oksat saavat pimeyden kanssa selityksiä, jotka saavat palan kurkkuuni ja ihokarvani pystyyn. Ja mielikuvitukseni on tuottelias. Kukaan ei ole palannut kertomaan, mikä sumussa ja pimeydessä vaanii, kukaan ei ole voinut kertoa kuka tai mikä heidät vei. Vanhempani ensimmäisinä.

Kaksi kuukautta sitten sain puhelun. Numero oli vanhempieni ja vastasin väsyneenä töykeästi: ”Mitä nyt?” Linjalla oli hetken hiljaista, sitten Minna kysyi arasti: ”Veera?” Pyysin anteeksi töykeyttäni ja ihmettelin sitten, miksi naapuri soitti kotipuhelimestamme. Minna oli puhelimessa hermostunut, sekoili sanoissaan ja itki. Minulta kesti vuorokausi kerätä tavarani ja järjestää lomaa, jotta pääsin vanhaan kotikylääni ja ihmettelemään muiden kanssa, minne vanhempani olivat kadonneet. Heidän autonsa löytyi viljapellon laidalta, traktori sen vierestä. Läheltä kulki autotie, jota käytti moni, ja kulkuvälineisiin oli reagoitu nopeasti. Poliisi löysi koirien kanssa jäljet, jotka katosivat metsään, maahan ja puihin oli jäänyt hankausjälkiä ja verta. Tilanne paheni nopeasti, kahdessa viikossa yli kymmenen ihmistä oli kadonnut ja vartiot järjestetty, pelokkaimmat lähtivät kylästä ”lomailemaan”. Minun, tai siis vanhempieni, taloon ilmaantui ihmisiä, joiden läheiset katosivat samalla tavalla kuin vanhempani. Poliisi ei osannut auttaa, metsään meneminen kiellettiin, mutta peltotyöt oli pakko tehdä ja eläimet hoitaa. Eläimiä ei kadonnut. Metsästävät kyläläiset, eli kaikki miehet ja muutama nainen, spekuloivat uhkaa, joka oli laskeutunut yllemme, mutta mikään heidän ehdotuksensa tai ansansa ei tehnyt meitä viisaammiksi eikä auttanut.

Minulle koitui nopeasti tavallisten töiden lisäksi hoitajan osa: en tiennyt mitään lääketieteestä enkä sairauksista, mutta minulla ja isälläni oli mielenterveysongelmia ja niihin lääkkeitä. Vartiomiehet, joiden pari oli kaapattu, löytyivät vuoropaikaltaan sekavina, ja minun piti hoitaa heidät. Nukkuminen ja ahdistuslääkkeet tepsivät, sekavat mielet asettuivat ja kertoivat aina saman: ei mitään merkkejä, ei ääniä, jossain vaiheessa yötä muistikuvat katkesivat. Ympäristöstä löytyi aina raahausjälkiä, jotka veivät metsään.

Aamu sarastaa, yksi kissoistamme herättää minut tuolistani hyppäämällä syliini. Kissa sylissä astelen alakertaan ja keittiöön, aloitan tutut aamutoimet. Vartiossa yön seisonut Markus kopistelee sisään ja joku muu lähtee hänen tilalleen. Markus tulee hakemaan minulta kahvia ja silittää olallani kehräävää Ramsesta. Menemme pöydän ääreen juomaan kahvia ja Markus tuntuu keskustellessamme karttelevan jotain, minkä hän haluaisi sanoa.
  ”Kakaise ulos vain,” sanon, kun mies on vartin jaaritellut viljasta ja lehmistä, kehunut vasikoita. Markus henkäisee ja aloittaa.
  ”Minusta metsä pitäisi tutkia. Päivällä, sellaisena jona ei ole sumua. Hyökkäykset ovat aina tapahtuneet iltahämärän ja aamuvarhaisen välillä, ja useimmiten on ollut sumuista. Kukaan ei ole kanssani samaa mieltä, ja vastustavat ehdotustani. Voisimme kulkea hevosilla,” mies saa sanottua ja hiljenee. Katselen häntä. Nuorena olin ihastunut Markukseen ja kuvittelin itseni hänen vaimonaan, Markuksen vanhempien tilaa hoitamassa. Markus oli edelleen komea, mutta maailmamme eivät voisi olla erilaisemmat. Kuppi kädessäni nousen ja menen katselemaan ikkunasta, hevoset on jo laskettu laitumelle. Metsä on aina ollut minulle hyvä, pakopaikka ja mielenrauhan antaja. Miksi se nyt oli kaikille pahan pesäpaikka? Markus näyttää hämmästyneeltä, kun palaan pöytään ja nyökkään.

- Henna Stenvall -
Kuva Marja-Riitta Vainikkala

Repusta sadetakki

repusta sadetakki
napitus hädin tuskin kiinni
tuuli huutaa seuraa,
vie keltaisen hatun

sade täyttää kaiken
Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/pisaralla-vett%C3%A4-vesi-tippuminen-710712/
airot voimattomat
katoavat

äyskäri liitää
ei ehdi täyttyä, tyhjentyä
turha homma
vesi pelastautuu veneeseen

väsymys
uupahdus paatin reunalla
sateen solvaus
pilkka

viisi metriä rantaan

- Sini Kervinen -


Alku - Kipu - Uhma - Onni

Alku
Kuva Tuomo Anttila


   Valo!

                        Melu!

         Kylmä!

Minuun sattuu.
Minä huudan ja huudan ja huudan
enkä tiedä loppuuko tämä koskaan.

On vain tämä hetki
ja tämä hetki on pelkoa.

Ihosi lämpö taittaa kylmän
rumpusi vie minut takaisin.
Tartun kiinni sinuun
emoalukseeni lohduttomassa avaruudessa
sillä minä tarvitsen sinua

Elämän nektari
Elämäni.


Kipu

 

Miksi kukaan ei kertonut kivusta?

Jälkisupistuksista,
rikkinäisistä rinnanpäistä

Kynsistä, jotka
merkitsevät aarteen paikan
punaisella rastilla

Vieraasta,
joka takertuu kiinni,
tuntien minut,
vaikka minä en tunne häntä

Kirvelevistä kyyneleistä
putoamassa toisen poskelle
pehmeälle.


Uhma

Kuva Tuomo Anttila


Tuuli ryntää, tempoo,
paiskaa ilmaan lumipilven.
Jääkiteet takertuvat,
nipistävät terävillä kynsillään.

Otan sinut syliini ja yhdessä,
pipon tupsut edellä,
puskemme pilven läpi.

Toisella puolella loistaa aurinko,
riemusilmät ja neljä hammasta.
Jää sulaa yksinäiseksi pisaraksi poskelle
ja kuivuu. 


Onni


Tuolta pieneltä kukkulalta
tuosta syvästä rotkosta
kaarista ja notkelmista
kerttusen laulusta
pehmoisesta tuoksusta
lähtee singaali aivoihini

hypotalamus reagoi
erittää oksitosiinia
   rakkaushormonia
dopamiini lisääntyy
   hyvän olon välittäjäaine
ja väittää

minä rakastan sinua
ja olen onnellinen.


- Kaisa Anttila -
Kuva Kaisa Anttila

11. huhtikuuta 2015

Pääkirjoitus, huhtikuu 2015

Kriitikon työ on valintaa

 


Tämä Auki-lehden numero koostuu Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston - Turun avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen aineopiskelijoiden tietokirjoittamisen jaksolla kirjoittamista kirjakritiikeistä.

Erityiseksi lehden tämänkertaisen numeron tekee, että kaikki kritiikit koskevat yhtä romaania, nivalalaisen Tanja Kaarlelan esikoisromaania Saara (2013).

Lähtökohtana oli kritiikin tuttu peruskaava kuvaus - tulkinta - arvotus. Jokainen kriitikko sovelsi kaavaa oman näkemyksensä mukaan.

Kuvausta voi olla vain sen verran, että lukija ymmärtää tulkinnan ja arvotuksen. Arvotus perustuu tulkintaan ja kriitikon käsitykseen teoksen asemasta kirjallisuuden kentässä.

Lyhyeen kritiikkiin ei paljoa mahdu. Tässä tapauksessa jutun pituudeksi oli sovittu noin 2500 merkkiä, pyrittiin siis päivälehtikritiikkiin.

Kritiikkikeskustelussa tunnilla huomattiin, että kirjakritiikki kirjoitetaan teoksen mahdollisille lukijoille. Sitä ei kirjoiteta teoksen tekijälle niin olennainen kuin hän teoksen olemassaolon kannalta onkin. Kun teos on julkaistu, se on irti tekijänsä vaikutuspiiristä.

Julkinen kritiikki eroaa palautteesta.  Palaute ja ateljeekritiikki kohdistuvat muokattavana olevaan teokseen. Valmiin teoksen julkinen kritiikki taas suuntaa sanottavansa teoksen vastaanottajille.

Huomattiin myös, kuinka tärkeä kriitikon on asiantuntijana löytää teoksen ydin ja valita siitä oma näkökulmansa. Lyhyeen päivälehtikritiikkiin ei mahdu monta näkökulmaa, joten valintoja on tehtävä.

Nyt nämä valinnat ovat Auki-lehden lukijoiden ulottuvilla.

Marja-Riitta Vainikkala
luovan kirjoittamisen opettaja ja kirjallisuuskriitikko

Valokuva Saara-kirjan kannesta
Kannen suunnittelu: Mervi Kattelus


Saaran kipeä kasvutarina uskonnon varjossa

Tanja Kaarlelan esikoisromaanin Saara on julkaissut kustantamo Torni vuonna 2013. Romaani kertoo tytöstä naiseksi kasvavan Saaran tarinan 1920 - 1950 -luvun Suomessa. Pääosin tapahtumapaikkana on vahvasti uskonnollinen maalaiskylä, jossa Saaraa pilkataan mustalaiseksi tummahipiäisen ulkomuotonsa vuoksi.

Saara kokee toistuvaa hylätyksi tulemista ensin pääosin äitinsä ja myöhemmin lähes kaikkien taholta. Kun äidin virkaa toimittanut Iida-piika ajetaan pois talosta sairastumisensa vuoksi ja myöhemmin Saara kuulee tämän kuolleen, kokee hän tulleensa myös Iidan hylkäämäksi. Lopulta lähtee myös isän veli Aukusti, Saaran ainoa tukihenkilö, palaamatta koskaan takaisin.

Lestadiolaisyhteisön saarnaama Jumala on ankara, ja Saaran mielenterveys järkkyy lopulta syntien ja saatanan pelossa. Saatana asuu milloin ”porstukamarissa”, milloin kenessäkin syntiseksi leimatussa ihmisessä. Saaran äiti kuvataan mieleltään järkkyneenä, kylmänä ja katkerana ihmisenä, joka hakkaa lapsistaan syntiä irti tuppiremmillä toistuvasti. Saaran äidin persoona jää melko ohueksi pelkästään pahuuden kautta kuvattuna.

Saaran tarina on toistuva sarja vastoinkäymisiä ja hylätyksi tulemista. Kirja alkaa pahaenteisen onnellisella lapsuuden ja kauniin kesäluonnon kuvauksella, jota varjostaa ainoastaan äidin hahmon tumma varjo. Heti alusta lähtien on selvää, ettei Saaralle tule käymään kirjassa hyvin. Teoksen alku herättää mielenkiinnon tehokkaalla vastakkainasettelulla, joka ei kuitenkaan ole liian räikeä.

Herkkä luontokuvaus luo kontrastia kaikelle sille kauheudelle, jota Saara joutuu juonen edetessä kokemaan. Epäonnistumisesta ja kaltoinkohtelusta toiseen etenevänä juoni on paikoitellen jopa tasapaksu ja lamaannuttava. Päähenkilölle soisi edes jonkinlaisen ilonpilkahduksen, niin ettei hänen polkunsa olisi pelkkää tuskaa ja kompurointia. Saarassa tuska tuntuu välillä turhankin paatokselliselta. Päähenkilön ajoittain kohtaama onni voisi saada lukijan kokemaan tuskankin entistä vahvemmin, kuten tapahtuu Iidan alkaessa oksentaa verta kesken hänen ja Aukustin ainutkertaisen, iloisen tanssin.

Teoksen kieli on värikästä ja monipuolista. On helppo uskoa tapahtumien sijoittuvan 1900-luvun alun Suomeen. Tuskalla mässäily kuitenkin järsii teoksen uskottavuutta jonkin verran. Samoin tekee lopun äkillinen yltiöonnellinen käänne, jolle ei löydy vertauskohtaa koko teoksesta alkua lukuun ottamatta. Koska loppu vertautuu alkuun, senkin yllä alkaa leijua pahaenteinen musta varjo, eikä lukija voi uskoa Saaran onnelliseen loppuun. Kirjan äkillinen loppu jättääkin ilmaan leijumaan kysymyksen, miksi näin? Onko romaanille tulossa jatko-osa vai onko kirjailija vain halunnut säilyttää itsellään option jatko-osan kirjoittamiselle?

Kaiken kaikkiaan Saara on antoisa, vaikkakin raskas lukukokemus. Sen juoni on helposti seurattava ja mielenkiintoa pitävät yllä tiuhaan vaihtuvat tapahtumat. Kirjan kieli on monin paikoin lyhyttä ja nopeatempoista, joka lisää nopeuden tunnetta entisestään. Teoksessa hypitään historiallisella aikajatkumolla eteen- ja taaksepäin varsin sujuvasti. Rytmiä juoneen tuo kertojien vaihtelu.
Lukijan myötätunto on heti kirjan alkumetreiltä Saaran puolella, eikä lukemista voi jättää kesken ennen kuin Saaran kohtalo selviää.

Anu Kolmonen


Lestadiolaistytön matka vastoinkäymisestä toiseen

Tanja Kaarlela: Saara (Torni 2013)

Tanja Kaarlelan romaani Saara kertoo samannimisen päähenkilön kehitystarinan. Saara syntyy suurperheen neljänneksi lapseksi. Jo lapsesta lähtien häntä väheksytään, halveksitaan ja aliarvioidaan. Hän joutuu seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Juoni ärsyttää synkkyytensä vuoksi, mutta se pitää lukijan otteessaan.

Toisaalta teos kuvaa Saaran elämän lisäksi mallikkaasti yhteiskunnallisiakin oloja. Vaikka uuden oppivelvollisuuslain mukaan kaikkien lasten tulee käydä kuusi vuotta koulua, Kivimäellä varsinkin äiti arvostaa koulun ja lukemisen sijaan enemmän työntekoa.  Lisäksi lapsuuden ja nuoruuden vielä toiveikkaat päivät sijoittuvat elämäniloiselle 1920-luvulle, kun taas Saaran riipaiseva laitosvaihe ajoittuu sodanjälkeiseen ruumiidenhajuiseen ajanjaksoon.

Teos tuo mieleen Pauliina Rauhalan taidokkaan ja vaikuttavan romaanin Taivaslaulu. Kun jälkimmäisen päähenkilö on nykyajan perheenäiti, Saarassa kuvataan lapsen kasvu aikuiseksi lestadiolaisyhteisössä 1900-luvun alkupuolella. Hänen epäonnensa ja vaikeutensa muistuttavat suorastaan Kalevan Kullervon tarinaa.

Vaikka henkilökuvaus jää ohueksi, teos kertoo elämän menetetyistä mahdollisuuksista ja tuo esiin syvällisiä teemoja: ihmisen syyllisyys, elämän valinnat ja suunta: ”Elämä oli kuin ennalta suunnittelematon matka täysin tuntemattomaan kaupunkiin, eikä matkalle lähtijä voinut tietää kenet kohtaisi tai kuinka kauan matka kestäisi.” 

Saara menettää hänelle tärkeän ja lämpöä tuoneen Iida-piian ja sittemmin myös läheisen Aukusti-sedän. Jäljelle jäävät äiti, jonka sättii ja suorastaan pahoinpitelee tytärtään, sekä etäiseksi jäävä isä. Sisaruksista Saaralle läheisin on Esteri, joka miltei unohtaa hänet. Romaani koskettaa: ilman rakkautta ihminen ei jaksa, ei elä. Loppu kuitenkin yllättää ja pelastaa onnettoman traagisen tarinan.

Dialogin kieli sopii 1920-luvun maaseudun ihmisten suuhun. Mukaan mahtuu myös huumoria. Kun Saara kurkistaa Aukustin kamarin oven alle, hän luulee näkevänsä itse Saatanan jalat, kun kyseessä onkin vain yksi leski-ihminen.

Saara on joka tapauksessa lukemisen arvoinen, ajatuksia herättävä kokonaisuus. Teoksessa toistuu vääristynyt kristillisyys, mutta lieneekö se kirjailijan tietoinen kannanotto, että pappi, joka puhuu kaikille tarjolla olevasta armosta ja rakkaudesta, ei ole lestadiolaisia: ”Jokainen voi uskoa elämänsä Jumalan käsiin ja luottaa hänen äärettömään hyvyyteensä. Sillä yksikään joka häneen uskoo, ei kuole, vaan elää ikuisesti.” Saara löytää armon.

Anna-Maria Rönkkö


Vaiettua historiaa

Tanja Kaarlelan Saara (2013, Torni) on puheenvuoro kulttuurissamme viime aikana käytyyn keskusteluun lestadiolaisuudesta. Nimen asettamien odotusten vastaisesti Saara ei kuitenkaan ole varsinainen identiteettikertomus.

Ehkä ennemminkin kertomus identiteetistä, joka jää syntymättä.

Saara on ison perheen vanhimpia tyttäriä, jolle muiden lasten tavoin lankeaa perheessä paljon työvastuuta äidin mielensairauden vuoksi. Jo alussa kerrotaan äidin sairastamisen alkaneen lasten synnyttämisen myötä. Ennen Saaran syntymää äiti on ollut poissa kotoa; myös vihjeitä Saaran erilaisesta ulkonäöstä annetaan pitkin teosta.

Äiti löytää lestadiolaisuuden avuksi ahdistukseensa. Lukijana tunnen tietysti ahdistusta siitä, että todellinen ahdistuksen aihe jää kohtaamatta. ”Huoruuden synti” ei synnintunnustuksella poistu, sen sijaan se on joka päivä läsnä tyttären hahmossa. Niinpä omaa itseään vihaava äiti vihaa kaikkia muitakin, nujertaa väkivallalla, nimittelee, tarjoten pelastukseksi ”kuuliaisuutta” Jumalalle, Jumalan tarkoittaessa lähinnä häntä itseään.

Näin hän vain siirtää oman ruumiillisen häpeänsä eteenpäin.

”Tee tästä onnettomasta nöyrä ja kuuliainen ja aja Paholainen hänestä pois!
 
Jokaisella remmin iskulla Saara puraisi huultaan eikä päästänyt äännähdystäkään. Hän jännitti pakaransa seuraavalle iskulle, puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sormiensa kynnet kämmeniin niin lujasti, että ne puhkaisivat ihon.”

Teoksen eräs vahva teema on herätysliikkeen pelotteleva, ahdistava diskurssi sekä sen tuhoisa vaikutus lapsen ajatusmaailmaan. En kuitenkaan näe Saaraa lestadiolaisuuden vastaisena romaanina. Helppo tulkinta olisi toki, että Saara on tuon uskonnollisen yhteisön mielettömyyden uhri.

Sen sijaan äidin käyttämä valta nousee vahvimmaksi teemaksi. Pahan äidin kuva on paikoin jopa yksinkertaistavan paha. Äiti tuomitsee kaikki Saaralle mieluisat tekemiset ja ihmiset, jopa tuhoaa ne. Myös lestadiolaisuuden kuvaus, enemmän kuin itsessään lestadiolaisuuden kuvauksena, toimii äidin pahuutta vahvistavana tekijänä. Kuvaavasti kaikki Saaraa puolustavat hahmot, ne teoksen hyvät ihmiset sanoutuvat herätysliikkeen ideologiasta irti.

Henkilöhahmona äiti on teoksen ristiriitaisimpia ja sikäli kiinnostavimpia hahmoja. Niinpä olisin toivonut hahmoon myös syvyyttä, kontrastia pahuudelle ja elämänilon menettämiselle. Samaa jäin kaipaamaan myös Saaraan.

Nostaessaan esiin moninkertaisen, kohtuuttoman epätoivon ja murtumisen, Saara nostaa kuitenkin esiin palan vaiettua historiaa. On tarinoita, joissa toivolle jäävä sija on häviävän pieni. Silti juuri näiden tarinoiden kirjoittaminen ja lukeminen voi kenties mahdollistaa pala palalta kokonaisemman, koko kulttuuria koskevan identiteettikertomuksen muodostamisen.

Kuinka monta Saaraa tämä kertomus vielä tarvitsee?

Hanna Partanen

Saaran erilainen todellisuus

Tanja Kaarela
Saara (Torni 2013)

Tanja Kaarlelan esikoisteoksessa Saara ankara uskonnollisuus ja 1920-luvun maalaismiljöö kohtaavat erilaisuutta. Teoksen päähenkilön, Saaran, työn ja kovan kurin täyttämään elämään tuo iloa lehmät, maailmankansalainen Aukusti ja hyväntahtoinen Iida. Saara näkee ja kokee lapsesta asti maailman toisin kuin muut. Hän ei sopeudu paikkaansa omassa yhteisössään eikä löydä paikkaansa sen ulkopuoleltakaan.

Saara ei ole tahallaan hankala. Hän vain näkee maailman eri tavalla, kuten Aukusti toteaa: ”Kun tytöllä ei ollut elintilaa tässä ympäristössä, jossa hänet leimattiin pahaksi ja syntiseksi, luisui tämä päivä päivältä syvemmälle omaan maailmaansa ja oli vaarassa menettää todellisuudentajunsa, joka kuitenkin oli vain äärimmäisen herkän ja ajattelevan ihmisen toisenlainen todellisuus.” Vähitellen Saaran elämästä katoaa hänelle tärkeitä asioita ja hän menettää toivonsa paremmasta. Saara saa kärsiä muiden virheistä ja taistelee samalla omaa sisäistä paholaistaan vastaan.

Kaarlelan kuvaus Saaran sielunelämästä on vahvaa ja ilmeikästä. Ahdistus puskee läpi erilaisen mielenmaiseman kautta. Se nousee esille hylkäämisen ja kaltoinkohtelun tunteina sekä vahvana ulkopuolisuuden kokemuksena. Lopulta kuitenkin herkkään ja tasapainottomaan todellisuuden rajamailla häilyvään ja rajan yli jatkuvasti poikkoilevaan mieleen löytyy jonkinlainen tyytyväisyyden tasapaino. Tiukan uskonnollisuuden ja suvaitsevaisuuden ristiriidan kautta Kaarlela piirtää vahvan henkilökuvauksen herkän ja ajattelevaisen ihmisen traagisesta kohtalosta.

Teoksessa tuodaan henkisesti järkkyneen oikeudet suoraan ja kaunistelematte esille. Saaran kokemat vääryydet esiintyvät toteamuksina, eräänlaisina kyseenalaistamattomina totuuksina. Saaran ajatukset ovat kuitenkin paljon selkeämmän ja ajattelevaisemman ihmisen kertomaa kuin esitetyt totuudet antavat ymmärtää. Ristiriita kääntyykin toisinpäin. Saara on normaali ja yhteiskunta tulee esiin epänormaalina, sekavana ja kykenemättönä ymmärtämään.

Huolimatta ajankohtaisesta lestadiolaisaiheesta, teos kertoo henkisesti koville joutuneen ja muiden silmissä erilaisen ihmisen tarinaa. Se ei ole kertomus tiukasta uskonnollisuudesta ja sen seurauksista vaan ihmisten julmuudesta ja suvaitsemattomuudesta itseään ja erilaisuutta kohtaan.

Kirsi Huhtanen


Pirun kärryistä pudonnut

Saara
Tanja Kaarlela
Torni 2013

Tanja Kaarlelan Saara (Torni kustantamo 2013) piirtää lukijan silmien eteen kuvaa 1900-luvun alkupuolen maaseudun ankarasta ilmapiiristä. Saara on lapsi, jota ankaran uskonnollinen ja mieleltään tasapainoton äiti ei koskaan halunnut. Lohdutonta lapsuutta valaisevat sentään rakas Iida-piika ja Aukusti-setä, joista ei kuitenkaan ole pitämään Saaran puolia aikuisuuteen saakka.

Utelias ja opinhaluinen Saara oppii omin päin lukemaan, mutta opinhaluja varjostavat äidin ja seurojen iskostamat pelot siitä, missä kaikessa synti voi piilotella. Äidinperuina saatu mielen sairaus viskoo Saaran silmiin näkyjä, joiden ahdistamana hänestä tulee tiukan perinteiselle lähipiirille entistäkin arvaamattomampi. Ihminen toisensa jälkeen kääntää Saaralle selkänsä, eikä hänelle tunnu löytyvän omaa paikkaa. Onneksi on sentään Esteri-sisko, joka pitää Saaraa elämässä kiinni.

Romaanin kerrotaan pääasiassa Saaran, alkupuolella välillä myös Iidan ja Aukustin näkökulmasta. Saara päähenkilönä päästää lukijan lähelle, ja mielen järkkyminen kuvataan uskottavasti. Toisaalta Saaran sisäinen ajatusmaailma tuntuu selvinäkin hetkinä heittelehtivän yllättävän kypsästä hyvin lapsekkaaseen samassakin luvussa, mikä syö hahmon uskottavuutta. Iidan ja Aukustin kertojanäänet taas antavat tarinalle aikuisen näkökulmaa sekä tapahtumien taustoista tietoja, joita Saaralla itsellään ei voi olla.

Tanja Kaarlelan kieli on kuvallista ja erityisesti luonnonkuvauksissa kaunista. Lyhyehköt luvut helpottavat raskaan sisällön pureskelua, vaikka helpotus luvun loppuessa onkin lyhytaikainen: kohta Saaraa kohtaa taas jokin uusi vastoinkäyminen.

Alkuosa kirjasta etenee kronologisesti, viimeinen kolmannes valottaa Saaran tarinaa pitkälle takaumien kautta. Rakenne tekee synkästä tarinasta helpommin lähestyttävän; tietäähän lukija toisen osan aloitettuaan, että Saaran asiat ovat järjestyneet – jos eivät hyvin, niin ainakin tyydyttävästi. Hyppäys osien välillä on ajallisesti parisenkymmentä vuotta, mikä näkyy päähenkilössä. Alkukirjan hyväuskoisuus on väistynyt, tilalle ovat tulleet vetäytyminen ja jopa tylyys. Eikä ihme: Saaran elämän suurimmat päätökset ovat aina tehneet jotkut muut, häneltä kysymättä. Elämä ole ollut helppoa erilaiselle, pirun kärryistä pudonneelle.

Kirjan loppu avaa Saaralle viimein uuden, valoisamman suunnan. Loppuratkaisuna tämä tuntuu ehkä epäuskottavankin onnelliselta, mutta toisaalta jättää helpottuneen olon: kirjan voi hyvillä mielin sulkea, Saaralla on viimein toivoa.

Katja Törmänen


Kasvukipuja uskossa ja elämässä

Tanja Kaarlela: Saara. Torni, 2013.

Nivalalaisen Tanja Kaarlelan (s. 1975) esikoisromaani Saara on sydäntä särkevä kertomus pienestä tytöstä, joka varttuu lestadiolaispitäjässä 1920-luvun Suomessa.

Saaran elämästä läheiset suhteet tuntuvat puuttuvan miltei kokonaan. Hänen äitinsä on syvästi uskonnollinen, mielenterveydeltään ailahteleva nainen, joka syystä tai toisesta keksii aina syyn suuttua Saaralle ja kohdella tätä kaltoin. Saaran isä taas on maatilan töihin uppoutuva hiljainen jörrikkä, joka mieluiten vaikenee kuin puuttuu ihmissuhteisiin.

Iloa Saaran elämään tuovat Amerikasta kotiseudulle palannut Aukusti-setä sekä herttainen Iida-piika. Aukusti on raikas tuulahdus vastarannankiiskeä, maailmanmiestä, joka haluaisi pelastaa Saaran, pistää tämän maailmalle opiskelemaan ja antaa tälle mahdollisuuden parempaan elämään. Iida taasen on Saaran tukipylväs, joka järkevällä otteella yrittää suojella niin Saaraa kuin perheen muitakin lapsia ahdasmielisiltä aikuisilta. Aukusti ja Iida ovat ainoat aikuiset, jotka osoittavat hellyyttä Saaraa kohtaan.

Saaralle kahtaalta tulevat paineet ovat liikaa. Toisaalta hän haluaisi olla kuin osa pitäjän nuorista – käydä tansseissa ja nauttia elämästä, toisaalta hän haluaisi löytää paikkansa ja saada syntinsä anteeksi lestadiolaisen seurakunnan helmoissa. Nuoren tytön mieli on niin hento, ettei se kestä repivää tunnetta, vaan alkaa järkkyä. Paholaiset tunkeutuvat uniin eikä Raamattukaan anna mahdollisuutta paeta pään sisällä kuuluvilta ääniltä.

Kaarlela on vanginnut hyvin teoksen tunnelmaan ristiriitaisuuden, mikä heijastuu Saarankin ajatuksiin. On hetkiä, jolloin Saara saa olla oma itsensä ja nauttia lapsuudestaan, nuoruudestaan ja haaveilla tulevaisuudestaan lehmäntuoksuisilla niityillä. Toisinaan synkät pelot, äidin anteeksiantamaton piiska ja rakkaiden ihmisten menetys kouraisee lukijaakin syvältä sisimmästä.

Teoksen kuvaileva kieli on viipyilevää ja rauhallista. Kaarlela maalaa lukijan mieleen selkeitä maisemia ja tunnelmia, vahvoja henkilökuvauksia sekä pelottavan tunteen ulkopuolisuudesta. Teos kertoo tarinaa ihmisestä, joka ei erilaisuuttaan kuulunut mihinkään.

Mieleen jää haikea toivo siitä, että Saaralle kävisi vielä hyvin.

Riina Rekilä


Näkymättömän ihmisen kärsimys

Tanja Kaarlelan esikoisteos Saara (Torni kustantamo 2013) on nuoren tytön kasvutarina 1900-luvun alun ahdasmielisessä kyläyhteisössä, jota sävyttää tiukka uskonnollisuus. Kaarlelan omia sanoja mukaillen teos on syntynyt tarpeesta kirjoittaa näkyväksi näkymättömän ihmisen kärsimys.

Kaarlela kirjoittaa näkyväksi. Ja tuntuvaksi.

Kun tytöllä ei ollut elintilaa tässä ympäristössä, jossa hänet leimattiin pahaksi ja syntiseksi, luisui tämä päivä päivältä syvemmälle omaan maailmaansa ja oli vaarassa menettää todellisuudentajunsa, joka kuitenkin oli vain äärimäisen herkän ja ajattelevan ihmisen toisenlainen todellisuus.

Saara kasvaa sisarustensa kanssa köyhässä pienviljelijäperheessä, jossa äidin mielen rikkoutuessa vastuuta joutuvat kantamaan erityisesti vanhimmat lapset. Lukija voi alusta asti huomata, että Saara on paitsi äitinsä myös kyläyhteisönsä silmätikku. Äidin Saaraan kohdistama väkivalta saa lukijan toivomaan, että tyttö saisi jäädä näkymättömäksi äidinkin puolelta, jollaiseksi hän tulee isänsä puolelta. Onneksi talossa on kaksi toisenlaista peiliä. Isän veli Aukusti, sielultaan kosmopoliitti, joka tahtoisi Saaran pääsevän opinpolulle ja piika Iida, jolta Saara saa sen rakkauden, minkä vanhemmiltansa menettää: Yöllä hän ajatteli, että maailmassa täytyi olla yksi ihminen jokaista varten, yksi ihminen joka saattaa toisen matkaan.

Kaarlela kuvaa uskottavasti elämää ajan ilmapiirissä. Vaikka kylässä on vallalla ankarasti kontrolloiva lahko, olivat sen opit osa myös tuonaikaista suomalaista yhteiskuntaa. Seksuaalisuus oli tarkoitettu vain avioliittoon ja muu seksuaalinen kanssakäynti nähtiin syntinä, joka koitui perheen tai kylän häpeäksi, ja joka tulikin kitkeä pois koko kyläyhteisön voimin, mikä tulee ilmi Hanna Kietäväinen-Sirénin tuoreessa väitöskirjassa (HS 17.3.2015). Siksi naapurien petipuuhien kyttäämiselle oli muukin syy kuin vain pelkkä uteliaisuus.

Saaran ja Saaran äidin mielen sairastuminen laittavatkin lukijan pohtimaan kuka tai ketkä ovatkaan oikeastaan sairaita. Saaran irrationaaliselta tuntuva oirehdinta henkisen tai fyysisen väkivallan jälkeen tuntuu lukijasta aivan järkeenkäyvältä, mutta Saaran lähipiirille ne antavat vain vahvistusta Saaran hulluudesta.

Saara on sydänalassa tuntuva kuvaus lähihistoriastamme, jonka painolastia kannamme yhä harteillamme. Samalla se on ajaton kuvaus. Muistutus siitä, ketkä ovat aikamme Saaroja.

Johanna Linnilä


Kaarlelan Saara ei naura

Saara
Tanja Kaarlela
Torni, 2013

Nivalalaisen Tanja Kaarlelan esikoisromaani Saara sukeltaa mielikuvitusrikkaan tytön maailmaan ja seuraa hänen kehitystään naiseksi suljetussa yhteisössä. Teos johdattaa lukijan lakeuksille, 1900-luvun alkupuolen pieneen maalaiskylään, jossa uskonnon omaksuminen määrittelee ihmisen arvon. Vahvasti tunteva Saara ei sopeudu perheensä normeihin. Työnteolle omistautunut isä ja omien demoniensa kanssa kamppaileva äiti eivät osaa suoda tytölle läheisyyttä ja lohdutusta, jota tämä kipeästi kaipaisi. Lohdutusta ja hyväksyntää hän hakee eläinten lämpimästä läsnäolosta ja kirjojen avarasta maailmasta. Ydinperheen ulkopuolelta Saara kuitenkin löytää ihmisiä, joiden seurassa hän saa olla oma itsensä.

Erilaisuus, sekä mieleltä että verenperinnöltä, ajaa Saaraa hiljalleen entistä etäämmälle perheestä. Kun lähipiirin tukipylväät katoavat tytön elämästä, alkaa herkkä mieli horjua.

Romaani piirtää lukijan eteen viljavainioita ja suoniittyjä, sekä pienen kylän, jossa vaatimattomat ihmiset pyrkivät kunnioittamaan Jumalan tahtoa. Moniaistiset kuvat kiidättävät sadan vuoden taakse ja luovat vahvan miljöön romaanin tapahtumille. Kuvauksen lisäksi Kaarlelan teoksessa korostuu Saaran ajatusmaailma, hänen tunteensa ja kuvitelmansa. Romaani kerrotaan suurelta osin päähenkilön näkökulmasta, mutta ääneen pääsevät satunnaisesti myös muut lähipiirin henkilöt.

Sisäisen maailman kuvauksessa Kaarlela on vahvoilla. Nuoren, alle kouluikäisen Saaran kuvitelma taivaasta tuntuu uskottavalta:

”Pienet kissanpennut loikoilivat korkeilla muureilla ja oikoivat käpäliään, mukavat sedät jakoivat makeisia taskuistaan ja enkelit niittivät kultaista heinää.”

Kaarlela ei anna Saaralle monia ilon hetkiä. Romaanin tapahtumat koostuvat pääasiassa tilanteista, jotka aiheuttavat Saaralle tuskaa ja pahaa mieltä. Ilonpilkahdukset vaikuttavat vain tyyneltä myrskyn edellä. Raskaita kokemuksia ei mielellään ahmi yksi toisensa perään.

Saarassa tarkastellaan erilaisuuden hyväksymistä. Mistä tai keneltä erilainen ihminen voi saada rakkautta? Millainen on mielenterveysongelmista kärsivän paikka maailmassa, perheessä tai yhteisössä? Nämä kysymyksen ovat aikaan sitomattomia. Vaikka romaanin tapahtumat sijoittuvat liki sadan vuoden taakse, kaikuvat menneisyydessä esitetyt kysymykset tähän päivään.

Merja Moilanen


Kenen käsissä on kohtalosi

Tanja Kaarlela: Saara (Torni 2013)

Nivalalaisen Tanja Kaarlelan esikoisromaani Saara on koskettava ja kauhistuttava tarina nuoren tytön kehityksestä ja lestadiolaisuudesta. Tarinassa yhdistyvät mielenterveysongelmat ja uskonto.

– Saara on syntynyt myötätunnosta ja tarpeesta kirjoittaa näkyväksi näkymätön toteaa Kaarlela

Saara on ison perheen neljäs lapsi 1900-luvun alussa Kivimäen talossa. Elämä ei ole helppoa senaikaisessa maalaistalossa. Saaran odotetaan osallistuvan jo varhain karjanhoitoon ja kaikkiin muihinkin töihin. Isä jää Saaralle ja muille lapsille etäiseksi jo valtavan työtaakankin vuoksi. Äiti hylkii Saaraa heti syntymästä lähtien. Perheen piika Iida hoitaa Saaraa jo vauvana muiden töidensä ohella. Saara poikkeaa muusta perheestä jo ulkonäkönsäkin suhteen ja kirjassa annetaan useita vihjeitä Saaran alkuperästä.

Saaran mielikuvitus, erilainen käyttäytyminen ja ulkonäkö ajavat häntä hiljalleen etäämmälle perheestä. Iidan sairastuminen ja lopulta kuolema. Aukustin muutto ja äidin reaktiot sen jälkeen (hävittää kaikki Aukustin tavarat ja kirjat) ovat Saaralle liikaa. Tytön herkkä mieli alkaa horjua.

Kirjan ensimmäinen osa on raskasta ja koskettavaa luettavaa. Kaarlela piirtää lukijalle kauniin maalaismiljöön. Kuvaus on kaunista mutta joissakin kohdissa vähempikin olisi riittänyt. Tapahtumat ovat riipaisevia eikä Kaarlela anna Saaran elämään juuri ollenkaan ilon hetkiä. Saaran sairaus etenee uskonnon ja äidin jopa väkivaltaisen käyttäytymisen keskellä. Ne kiihdyttävät hauraan mielen särkymistä. Saaran sisäistä maailmaa kuvataan hyvin ja koskettavasti. Parhaimmillaan kuvaus on niin aidon tuntuista että lukijana on vaikeaa erottaa mikä on totta ja mikä mielikuvitusta.

Kirjan toisessa osassa Saaran elämä on hieman seesteisempää ja mukaan mahtuu jopa ilon hetkiä. Sairaalaan joutuminen on Saaralle hämärän peitossa.

Loputon yö. Se oli päätös hänen puolestaan.

Leikkaus joka Saaralle oli jouduttu tekemään oli onnistunut hyvin. Umpisuoli ei ollut ehtinyt puhjeta vaikka pieni komplikaatio olikin tullut. Siitä yritetään vaieta. Lopulta hoitaja kertoo Saaralle:

– Siinä tuli lääkärille pieni vahinko, kohtu vioittui ja se piti lopulta poistaa. Mutta sinähän olet naimaton nainen.
 

Aurinko katosi verhon taakse.

Näin muutamalla sanalla mitätöitiin Saaran haaveet perheestä ja omista lapsista.

Teos tuo esille ihmisen mielen herkkyyden ja haurauden. Kenellä on oikeus päättää? Onko valta pienen ihmisen kohtalosta uskonnon, perheen, yhteisön vai hoitohenkilökunnan käsissä?

Anneli Kurkela


Pohjanmaalaistytön tarina yhteisön kuvana sadan vuoden takaa

Saara
Tanja Kaarela, Torni kustantamo, 2013

Tanja Kaarela (s.1975) on esikoiskirjailija Pohjanmaan Nivalasta. Kirjassaan Saara hän kuvaa lakeuden ihmisten elämää, ajatuksia, uskomuksia, ihmissuhteita, tekoja ja tapahtumia pohjanmaalaisella maaseudulla viime vuosisadan alkupuolella. Kirjan päähenkilö on Saara, maalaisperheen tyttö, jonka kasvu ja kehitys on tehty näkyväksi lapsesta keski-ikäiseksi aikuiseksi vallitsevissa olosuhteissa. Kirjailija on halunnut tuoda esiin myötätuntonsa näkymättömän ihmisen kärsimystä kohtaan.

1920-luvun Heinäpään kylässä tavallinen maalaiselämä soljuu vuosikymmenten perinteen mukaisesti. Päivät kuluvat työaskareissa vuodenajan mukaan ja kukin osallistuu oman kykynsä mukaisesti, emäntä, isäntä, piiat, rengit ja lapset.  Lestadiolainen herätysliike saa valtaansa osan kyläläisistä. Se valtaa myös talon emännän, Saaran äidin, jonka hauras olemus ei kestä tapahtumien ristiriitaa, vaan taittuu. Saaran ja muiden lasten tukena on Iida, järkevä, nuori piika. Toinen tärkeä henkilö Saaran elämässä on Aukusti-setä, joka tuo erilaisia elämänarvoja yhteisöön, jääden häviölle. Saara joutuu ymmälle elämästä, suojattomana.

Kerronta on sujuvaa ja tarina etenee alkuun päästyään nopeasti. Ymmärrettäväksi tulee olosuhteiden vaikutus ihmiselon kulkuun, kohtalonomaisesti.  Käteen jää nöyrä voimattomuus, joka kysyy oikeutustaan. Tiedon ja lukutaidon puute, maaseudun arki ja naisen alistettu asema ovat vallitsevia olosuhteita. Kaipuu uuteen ja herkkyys vaikutteille saavat aikaan vaihtoehtojen etsinnän, mutta entä jos vaihtoehtoja ei ole tai omat voimat eivät riitä niitä löytämään. Avun ja tuen tarve on suuri, mutta hätää ei kukaan näe tai ei pysty auttamaan.

Voiko romaanin tapahtumat sijoittaa nykypäivään? Mikä on muuttunut sadassa vuodessa? Mikä ei ole muuttunut?  Romaani on oivallinen väline jakaa tieto, havainnot, kokemukset ja tuntemukset laajemmalle lukijakunnalle ja tuoda aihe yleisen keskustelun piiriin.

Elli Äikäs


Erilainen kasvutarina

Tanja Kaarlela: Saara, romaani, Torni kustantamo 2013

Nivalalaisen Tanja Kaarlelan esikoisteos Saara vaikuttaa alussa melko tavalliselta nuoren naisen kasvutarinalta, mutta muuttuu pian ahdistavaksi kuvaukseksi mielen rikkoutumisesta uskonnon ja sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla hallitsevan äidin alla. Tarinaa kuljetetaan pääosin nimihenkilön kautta ja samalla tulevat tutuiksi Saaran perhe ja naapurit. Kaarlela kuvaa tarkasti suomalaista maaseutua ja kyläyhteisöä 1920-luvulla. Uskonto leimaa sekä roolihenkilöiden ajatuksia ja valintoja että koko kirjan tunnelmaa. Uskonnon lisäksi kirja painottuu maaseudun ja maatilan arkiaskareiden kuvaamiseen.

Saara on hiljainen sivustakatsoja, vähän ulkopuolisen ja hitaan oloinen ison perheen tytär, joka maatilan töiden ohessa unohtuu usein haaveisiinsa. Perheen äiti suhtautuu toiseksi vanhimpaan tyttäreensä penseästi syystä, joka selviää kirjan kuluessa. Lisäksi äiti sairastaa vakavaa masennusta, mikä vaikuttaa myös lapsiin. Erityisen koville joutuu Saara, joka on äidin ja myöhemmin koko kylän silmätikku. Saaran erilaisuus tulee ilmi hänen tavastaan katsoa maailmaa ja vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi hän joutuu usein tahtomattaan vaikeuksiin.

Teoksen alkua ja loppua leimaa toivo paremmasta tulevaisuudesta: huomio kiinnittyy pienten asioiden kauneuteen ja merkitykseen. Mieleenpainuvin hahmo on Aukusti, joka poikkeaa kaikista muista hahmoista tekemällä valintoja, jotka miellyttävät häntä itseään. Muiden toimia ohjaa jumalanpelko, yhteiskunnan normit ja pakko. Aukusti pyrkii elämään mielekästä elämää huolimatta menneisyyden valinnoista, jotka pyrkivät vaikuttamaan nykyhetkeen.

Kaarlela käyttää kauniisti kieltä. Lauseet ovat soljuvia, teksti helppolukuista. Kirjailija kiinnittää huomiota yksityiskohtiin ja piirtää lukijan eteen elävän maiseman, joka tuntuu tutulta ja turvalliselta. Idyllisen maatilaympäristön kuvauksen ja talon sisällä tapahtuvien väkivallan tekojen välinen ristiriita korostaa julmuuden mielettömyyttä. Kirja on paikoin niin raskas, ettei sitä tee mieli lukea, vaikka toisaalta tuntuu, että päähenkilön vuoksi on pakko.

Teoksella on paikkansa ajankuvauksena ja sen voi nähdä myös eräänlaisena pienoistutkielmana uskonnollisen herätysliikkeen vaikutuksista yhteisössä ja yksilössä. Kirjan takaliepeessä kerrotaan Kaarlelan halunneen antaa äänen äänettömille ja ”kirjoittaa näkyväksi näkymättömän ihmisen kärsimys.” Siinä hän onnistuu. Saara on erilainen kasvutarina, vaikuttava ja todentuntuinen kertomus, joka jää pitkäksi ajaksi lukijan mieleen.

Hanna Jarva


Mielensairautta 1920- luvun Suomessa

Nivalalaisen Tanja Kaarlelan esikoisromaani Saara (2013, Torni) on pienen tytön kasvutarina lapsesta aikuiseksi 1920 -luvun Suomessa, Heinäpään kylässä. Kasvutarinaa reunustaa toisaalta päähenkilö Saaran maalaiskylän peltotöiden lomassa viettämä huoleton lapsuus ja toisaalta samassa kylässä vahvasti vaikuttava herätysliike, joka muutaman muun perheen lisäksi jakaa lopulta myös Saaran perheen kahtia.

Saara kuvataan samanaikaisesti sekä maailmaa ymmärtävänä että ymmärtämättömänä lapsiaikuisena – niin lapsuudessaan kuin myöhemmin aikuisenakin. Niin hyvässä kuin pahassakin Saara oppii vain sen, mitä hänelle opetetaan – syy ja seuraussuhteet opetetaan ehdollistetusti musta-valkoisena totuutena eikä asioita varsinaisesti ikinä selitetä hänelle. Läpi koko elämänsä Saara joutuu hakemaan omaa paikkaansa suhteessa ympäröivään maailmaansa – tässä tapauksessa uskovaista kyläyhteisöä ja omaa hajanaista perhettään vasten – kokien itsensä lopulta sivulliseksi omassa yhteisössään.

Selittämättömyys rakentaa Saarasta hämmentyneen lapsiaikuisen jolle kontrastia antaa mielenterveytensä horjuttama, yksipuolisen julmana esitetty, uskovainen äiti. Lopulta Saarassakin alkaa näkyä samoja piirteitä ja hänet leimataan yhteisössään perineensä äidiltään tämän sairauden. Mutta onko kukaan yksinkertaisesti mustavalkoisen paha? Äiti-tytär -suhde onkin teoksen läpi kantavana teemana mielenkiintoinen.

Hylkäämisen kokemusten ja vääristyneiden seksuaalisten kokemusten seurauksena Saarasta kasvaa näkymätön, rikkinäinen lapsi. Erilaisten mielikuvitusmatkojen kautta Saara pakenee johonkin olemassaolonsa äärilaidoille ikään kuin suojautumiskeinona kaikkea sellaista vastaan, mitä Saaran annetaan ymmärtää nähneen: oman äidin mielenterveyden hajoaminen, sisarusten ja muiden lasten kuoleman kokemiset: Saara on nähnyt ennenkin, ettei Jumala ehtinyt pelastaa kaikkia vilkkaita poikia.

Saara on kasvukertomus, mutta lopulta kenen ja toisaalta - kenen silmin? Myös yksilön suhde ympäröivään yhteiskuntaansa nähden nousee esiin. Suurin osa teoksen henkilöhahmoista näytetään ja tulkitaan muiden kautta tarkasteltuna ikään kuin ilman omaa ääntään – mikä korostaa kahtiajakautuneen yhteisön kuvausta hyvin. Romaani kuvaa henkistä selviämisen sotaa ihmissuhteissa yleensäkin ja toisaalta myös suhteessa oikeaan, konkreettiseen sotaan. Lukija huomaa kysyvänsä itseltään sitä, miksi toisen ihmisen on jaksettava enemmän kuin toisen?

Merja Hänninen


Elämän varjoja ja valoakin

ROMAANI
Tanja Kaarlela: Saara. Torni 2013.

Nivalalaisen kirjailija Tanja Kaarlelan (s. 1975) esikoisteos Saara sijoittuu lähihistoriaan ja
alkaa vuodesta 1920. Teos kertoo 7-vuotiaan Saaran elämästä, hänen kasvustaan,
lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta.

Ensivaikutelma ja aloituskappale ovat tunnelmaltaan kepeitä, jopa liiankin. Lukijana en
tiennyt, olisiko tarinaan tulossa käänteitä vai olisiko teos kokonaisuutena tasapaksu ja
tavallinen. Joka tapauksessa aloituskappale sai jatkamaan kirjan lukemista ja sai lukijan
pohtimaan, tapahtuuko jotain todella pahaa vai liiankin hyvää. Onneksi juoni ja tarina sai
käänteitä ja se muuttui todentuntuiseksi, hengittäväksi, eläväksi elämäksi ja sen myötä
tasokkaaksi kirjallisuudeksi.

Kirjan juoni etenee mukavan verkkaisesti ja on kerronnaltaan sujuvaa. Pienet
käsinkosketeltavat hetket kuvastuvat ja tunnelman saattaa aistia, kuin olisi itse vierellä tai
ainakin kärpäsenä katossa. ”Ilta-aurinko paistoi matalalta. Saara harjasi lypsytarhassa
Syrjälän Hetaa, jonka kylkiä kiristi kuivettunut savi. Heta-ressukka hakeutui mielellään
savisiin paikkoihin makaamaan, sillä sääsket kiusasivat sitä enemmän kuin muita. Nyt se
seisoi tyytyväisenä paikoillaan ja nautti huomiosta.”


Kirjan maailma on välillä kova kuin kivi ja välillä lempeän kodikas ja lämmin. Erilaiset
käänteet tuovat siihen väriä ja eloa. Hajut ja maut saattaa haistaa ja maistaa. Tapahtumat
ovat väliin traagisia ja rajuja, niin kuin elämä itsekin.

Jokaisella meistä on vastoinkäymisiä. Välillä on ylämäkeä ja välillä lasketellaan
naureskellen alamäkeen – kuten kirjan Saarakin. Elämä saattaa itse kunkin eteen tuoda
yllättäviä ja täysin itsestä riippumattomia käänteitä, jolloin ihminen on ikään kuin
sivustakatsoja omassa elämässään. Tässä teoksessa tällainen näkyi vahvana.

Kaarlelan esikoinen Saara on kelpo teos, joka on lukemisen arvoinen. Se muistuttaa meitä
siitä, että pitäisimme mielessä miten tärkeää on, että näkisimme toisemme ja olisimme
heikompien puolella. Kyllä pienen ihmisen tarina on aina kirjoittamisen arvoinen ja tämän
myötätuntoisen tarinan sanoma on vahvasti kirjoitettu niiden puolesta, jotka
puolestapuhujaa kipeimmin tarvitsevat.

Tanja Kaarlela on kirjoittanut lisäksi romaaniin Menneen talven lumi. Teos ilmestyi vuonna
2014.

Marjo-R. Ketola


Hylätyn tytön kasvutarina


 Tanja Kaarela, Saara, Torni kustantamo 2013

Nivalalaisen Tanja Kaarelan esikoisromaani Saara on vaellusmatka pienen tytön kasvusta aikuiseksi. Tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan alkuun; sodan, kieltolain ja Suomen uudelleen rakentamisen aikaan. Kyläyhteisössä uskonnollinen herätysliike pitää vahvaa jalansijaa.

Saara kasvaa isossa maalaistalossa, jossa on työtä jokaiselle käsiparille, jopa perheen pienimillekin lapsille. Ihmisten tarinat kulkevat kauniissa maalaismaisemissa, heinän tuoksussa, suopursun pihkassa. Vain joidenkin haaveena on kaupungin hienostoihmisten elo.

Saaran lapsuutta varjostaa äidin mielen sairaus. Äiti sairastuu omaan synnin taakkaan, johon hakee uskosta mielenrauhaa ja vetäytyy kamariin. Isä ei puhu, pakenee mielipahaa maatilan töihin. Aukusti sedän tulo maailman seikkailuista Kivimäelle saa Saaran mielen iloiseksi ja Iida-piika on Saaralle kuin äiti.

Pikku Saaran mieli yrittää hahmottaa maailmankuvaa, mutta välillä mieli pakenee äidin ruoskimaa ruumiillista ja henkistä kipua mielikuvitusmaailmaan, jossa hänen sisäinen maailmansa on turvassa. Äiti huusi Jumalaa avuksi, kun yritti tappaa paholaista tytön sisältä. Turhaan äiti häntä löi. Olisi vain ottanut syliin. Saara halusi olla nöyrä ja kuuliainen, sellainen josta äiti olisi saattanut pitää ja joka olisi kelvannut Jumalalle.

Karjatuvassa Saara viihtyi. Saara painoi otsansa lehmän lämmintä kylkeä vasten ja hengitti syvään.

Aikuiseksi kasvavan nuoren neidon seksuaalinen palava elämisen halu, ilo ja rakkauden tunteet, saavat Saaran kiihdyksiin, mutta tätä kaikkea varjostaa uskon synkkä varjo ja tuomitsevat äänet. Saara pakenee unikuviin ja näkyjen maailmaan.

Toisessa osiossa Saara hahmottaa toisenlaista maailmaa. Saara kohtaa täällä erilaisen Jumalan; hyväksyvän ja rakastavan. Mutta onko sittenkään kaikki hyvin? Joutuuko Saara taas kokemaan hylätyksi tulemisen tunteen, jonka hän oli jo niin monesti kokenut, eikä sen tuomaan kipuun mieli koskaan totu?

Kaarelan kerronta on sujuvaa ja kielikuvat aistillisia. Teksti on välillä hyvin voimakasta ja mukaansa tempaava. Ajoittain tekstin julmuus saattaa koskettaa, onko Saaran kohtaloita nykyajassa.

Pirkko Korkala


Voiko äidin pahoinpitelemästä lapsesta kasvaa terve aikuinen?

Tanja Kaarlela kertoo esikoisromaanissaan Saara ( Torni 2013) nuoren tytön kasvutarinan.  1920-luvulla lestadiolainen herätys Saaran kotikylässä leimaa myös pienviljelijäperheen elämää. Lapsia syntyy joka vuosi, joista kolme kuolee. Äidin mielenterveys järkkyy. Hän näkee tyttärensä normaalin kehityksen pahana ja syntisenä. Saara joutuu uskonnollisen ja tuomitsevan äidin vihan kohteeksi.

Saaran isä pakenee töihinsä mutta lähellä on ihmisiä jotka ymmärtävät herkkää tyttöä. Iida-piika on lapsille enemmän kuin oma äiti. Aukusti-setä taas aukaisee oven toisenlaiseen maailmaan. Saara oppii lukemaan ja haaveilemaan. Koulunkäynnistä ei tule kuitenkaan mitään kiusaamisen vuoksi. Menetettyään Iidan ja Aukustin tuen Saaran elämässä seuraavat vastoinkäymiset toinen toisensa jälkeen. Nuoren itsetunto murtuu vähemmästäkin.

Miksi äiti lyö ?  Vielä 1960-luvun Suomessa hyväksyttiin yleisesti ruumiillinen kuritus. Se kiellettiin vasta 1980-luvun alussa.  Väkivaltaisen äidin kohtaaminen kirjallisuudessa on   poikkeuksellista  ja rohkeaa. Yleensä väkivaltaa käyttää mies. Äidin kylmyys ja tunteettomuus on usein seurausta traumasta. Kirjoittaja avaa lukijalle myös Saaran äidin elämän synkempiä kokemuksia.

Kaarlelan tekstiä lukiessa saattaa joutua pohtimaan myös omaa, vanhempiensa tai ehkä isovanhempiensa kantamaa taakkaa joka nousee vaikeasta ja vaietusta aiheesta. Lasten pahoinpitely jättää jäljet sukujen historiaan sukupolvesta toiseen. Tätä voisi verrata sodan kokeneelta sukupolvelta seuraavalle sukupolvelle siirtyneisiin kokemuksiin.

Toinen teoksen rankoista teemoista on lestadiolaisuus. Se tuo tekstiin ahdistavan tunnelman jonka lukija kokee vastenmieliseksi. Aika ajoin on pidettävä taukoa. Myötätunto päähenkilöä kohtaan herää jo alussa. Lukija odottaa jännittyneenä tasapainoa pahan ja hyvän välille.

Kaarlela kuvaa kauniisti ja runsain vedoin maalaiselämää ja  luontoa. Talon työt ja tekemiset yhden päivän aikana ja eri vuodenaikoina luovat todenmukaisen  ilmapiirin. Ihmisluonteen kuvauksessa ja sen muutoksessa hän onnistuu myös hyvin.

Raija-Leena Särkilahti



Karu naiskohtalo 1900-luvun alusta

Tanja Kaarlela: Saara
Torni 2013

Tanja Kaarlela kuvaa esikoisteoksessaan nuoren tytön, Saaran, kasvua naiseksi ahdasmielisessä 1900-luvun alun maaseutuyhteisössä. Tarinan keskiössä ovat maaseutuyhteisö, lestadiolaisuus ja mielenterveyden järkkyminen.

Nuoren Saaran elämään kuuluu vain harvoja valopilkkuja. Amerikan tarinoita kertova Aukusti-setä tuo lapsen elämään iloa, tukea taas Saara saa Iida-piialta. Perheen sisäistä ristiriitaa aiheutuu perheen äidin horjuvan mielenterveyden sävyttämästä uskonnollisuudesta, jossa kaikkea maallista pidetään syntinä.

Tanja Kaarlela yltää teoksensa luonto- ja eläinkuvauksissa huikeaan lentoon. Maalaiselämän rauhallisten hetkien kuvaukset saavat lukijan ymmärtämään päähenkilön vahvan rakkauden luontoa ja erityisesti lehmiä kohtaan. Tarinassa suurinta riitasointua tuntuukin aiheuttavan ihmisten toiminta, ei luonto. 

”Ystävä seisoi tyynesti paikoillaan, jauhoi ruohoa hampaissaan ja huiskautti häntäänsä hyväntahtoisesti. Se tuskin katseli ympärilleen yhtä voimattomana kuin hän, kun aamu-usva verhosi metsäniityn vielä pehmeällä uniharsolla ja usvan herkät liepeet leijuivat rauhallisesti märehtivien lehmien selässä.”

Tarina jatkuu kuvaten Saaran yritystä koulunkäyntiin ja seksuaalisuuden heräämistä. Mielenterveyden ongelmat pahenevat, eikä hän sopeudu maalaistytölle tarjottuun ahtaaseen muottiin. Saaran epätoivoinen karkumatka huipentaa kirjan ensimmäisen osan.

Teoksen toisessa osassa kuvataan Saaran elämää mielisairaalassa aina sota-ajalta keski-ikäisyyteen asti, osin takaumien kautta. Ensimmäisen osan jännite katoaa, kun tarinassa lavennetaan kuvausta Saaran sisarusten elämään. Mielisairaala, Rantala, näyttäytyy tarinassa inhimillisenä ja jopa idyllisenä paikkana.

”Juhannuksena Rantalan rannassa järjestettiin kauan odotetut iltamat. Huvimaja oli varattu orkesterille ja muille esiintyjille, laituriterassi tanssille ja leikeille. Nurmikolle oli tuotu kaksi pitkää pöytää tarjoilua varten sekä penkkejä joilla istua. Potilaita istui siellä täällä, osa nurmella ja joku uskalias korkealla vanhan puun haarassa.”

Saaran tarinassa on niin paljon uskonnollisuuden, maaseudun ahtaiden naisroolien ja mielenterveyden järkkymisen kehittämää ahdistusta, että onnellinen loppu tuntuu suorastaan päälleliimatulta. Toisaalta siinä esitellään Saaralle lähes ainoa mahdollinen kunniallinen pakotie hänelle pakotetusta roolista, eikä lukijakaan ehkä jaksaisi kurjuuden viemistä viheliäiseen loppuun asti.

Elisa Tuhkanen



Kipeä mieli ja aikuiseksi kasvamisen taito


Saara
Tanja Kaarlela
Torni 2013

Tanja Kaarlelan Saara vaikuttaa ensi silmäyksellä harmaalta. Kannessa nuori nainen katsoo varoen kohti lukijaa, kuten kirjan nimihenkilö Saarakin. Mutta naisen sisäinen maailma onkin kaikkea muuta kuin harmaa. Siitä pitävät huolen piiskaa käyttävä äiti ja kyläyhteisö 1920-luvun Suomesta. Näiden vastapainona Saaran aikuiseksi kasvua vauhdittaa maailmaa nähnyt Aukusti-setä, jonka syntiseksi tekeminen lisää Saaran kokemuksien ristiriitaisuutta.

Saaran mielikuvitus käy vilkkaana lapsuudesta asti. Näennäisesti harmittomat pilvilinnat ja Saatanan jalat oven takana ovat alkusoitto tulevalle. Pian omissa ajatuksissaan viihtyvän lapsen mielikuvitus ylittää rajan, joka kasvattaa välimatkaa häneen ja yhteisöönsä. Kun läheiseksi koetun mutta syntiseksi opittu Iida-piika kuolee, Saara alkaa nähdä tämän hauraina hetkinään kodin pihamaalla.

Eristäytyminen alkaa todella kun Saaran padottu seksuaalisuus eräänä yönä kipuilee yli rajojen, ja hän viettää yön ulkona sateessa. Sen jälkeen vain Esteri-sisko katsoo enää kohti, ja hänkin Saaran mielestä eri tavalla. Edes äiti ei hyväksy Saaraa, vaan toistelee kylän naisseurassa kovaan ääneen tämän omituisuutta. Raadollisimmin kuvataan hetket, jolloin oma perhe päättää Saaran kehosta tämän puolesta.

Paluuta tavallisen naisen elämään ei näytä olevan. Edes Saaralle kuuluvaa asuntoa ei laiteta pystyyn kuten muiden. Myöhemmin Saara seuraa perheensä elämää sivusta, ja tekee kalenteriin merkintöjä heidän elämästään. Lapsuuden kokemukset seuraavat Saaraa uniin ja harhoihin. Mielen järkkymisen siemenet on kylvetään tarinan mukaan jo lapsuudessa. Saaran kuvaamana todetaan: “Hänessä oli kaksi ihmistä. Toinen Saara oli nöyrä ja kuuliainen, sellainen josta äiti olisi saattanut pitää -- Toinen Saara näki liikaa -- Se oli syntinen ja likainen, eikä sitä voinut kukaan puhdistaa.”

Vaikka Kaarlelan kerronta on viipyilevyydessään kaunista, se etenee välillä turhan verkkaisesti. Hidas juoni päästää lukijan uppoutumaan syvälle Saaran sairauteen. Sairauden synty kuvataan loogisena tapahtumasarjana, jonka syynä ovat lapsen ristiriitaiset kokemukset ja pelot. Esimerkiksi aikuisen Esterin itkun Saara kuulee lapsen itkuna vain hetkeä myöhemmin. Parhaaseen ilmaukseen Kaarlela yltääkin sisäisien kokemuksien kuvauksessa. Paikoin se on niin aitoa, ettei lukijakaan aina erota, mikä on totta ja mikä ei.

Se, voiko tapahtunutta enää muuttaa, Kaarlela jättää lukijan pääteltäväksi.

Milla Koramo


Nuoren tytön kasvutarina ja sairauskertomus

Saara
Tanja Kaarela
Torni 2013

Saara on nivalaisen kirjailija Tanja Kaarlelan esikoisteos. Romaani on nuoren tytön kasvutarina ja sairauskertomus.

Saaran äiti sairastuu. Isä pakenee maatalon töihin. Ainoat ihmiset, jotka osoittavat Saaralle lämpöä ja huomiota ovat talon piika Iida ja isän veli, Amerikankin raitilla rallatellut Aukusti.

Äiti hakee mielenterveyteen voimaa lestadiolaisuudesta. Uskon ankaruus näkyy myös kotikasvatuksessa ja pian ankara, rakkaudeton ja vaativa jumala tulee mukaan myös lasten ajatuksiin ja elämään. Saara kasvaa nuoreksi neidoksi ja alkaa nähdä sielunvihollisia lähes kaikkialla. Lopulta Saara kokee menetyksiä, jotka horjuttavat hänen mieltä.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat sisällissodan ja viime sotien jälkeiseen aikaan. Kaarelan teksti sukeltaa aikakauden maalaisyhteisön elämään ja raottaa ajan ovea pienen tytön näkökulmasta. Saaran elämän täyttävät kotitilan työt ja yhteisön ennakkoluulot. Romaani kuvaa uskottavasti pienen ihmisen minäkäsityksen muodostumista ja seksuaalisuuden löytämistä ankaran uskonnollisessa yhteisössä, jossa ei ole juuri tilaa mielikuvituksille ja erilaisille ajatuksille. Jo pienestä pitäen Saara kokee olevansa poikkeava ja ulkopuolinen niin omassa perhepiirissään kuin kyläyhteisönkin silmissä.

Tarinan muut henkilöhahmot kuvantuvat hyvin pitkälle Saaran näkökulmasta. Salaperäisen Aukusti-sedän elämän salaisuus kulkee sivujuonteena Saaran tarinan mukana, samoin kuin hänelle tärkeän Iida-piiankin.

Saara on pitkittäisleikkaus yhden ihmisen kasvusta aikuisuuteen, keski-ikään. Tarina ei kerro suoraan vaan se syöttää pala palalta lukijalle kuvaa Saaran kohtalosta. Se antaa varsin uskottavan kuvan tiukasti säädellyn maalaisyhteisön suhtautumisesta poikkeavaan yksilöön. Käytännössä se näkyy siten, että mielenterveytensä menettänyt ihminen oli täysin muiden mielivallan kohteena. Hänet oli lupa raiskata, hänet oli lupa teljetä lukkojen taakse, hänen mielipidettä ei tarvitse kysyä eikä huomioida, edes hänelle itselle tärkeissä asioissa.

Saara pistää miettimään missä kulkee terveen ja mieleltään sairaan ihmisen raja? Samoin sitä, missä määrin yhteisö aiheuttaa ihmisen sairastumisen? Onko yhteisö sairaampi kuin ihminen, jonka se määrittelee sairaaksi? Romaani herättää kysymyksiä, ja sen vuoksi, se ansaitsee tulla luetuksi. Kirjan teksti on mureaa ja monisävyistä. Saaran mielenmaisemaan on helppo sukeltaa ja tarina saa lukijan seisomaan hänen puolellaan niin myrskyssä kuin tulipalo pakkasessakin.

Tuula Vettainen


Syrjästäkatsojan elämä

Tanja Kaarlela Saara. Torni. 2013.

Tanja Kaarlelan esikoisteos kertoo 1920-luvun Suomeen syntyvän Saaran elämäntarinan lapsuusvuosista 1950-luvulle. Se on kuvaus kaikessa syrjään jäävän ihmisen elämästä ja kärsimyksestä, ja samalla noiden vuosikymmenten oloista. Saara syntyi ajan mittapuilla hyvinvoivaan taloon, mutta leipä oli lujan työn takana. Töihin sai Saarakin tarttua pienestä pitäen. Aina ei kova työkään riittänyt. Sadon onnistuminen riippui luonnonvoimista ja pulavuosina joutui moni talo vasaran alle.

Vastoinkäymiset tulkitaan usein johtuvaksi synneistä, joko omista tai toisten. Saaran kotikylässä vaikutti lestadiolainen herätysliike, jonka puheet upposivat mieleltään tasapainottomaan äitiin. Synnintunnoissaan kamppailevasta naisesta ei ollut tukemaan tytärtään, päinvastoin. Kun isä uppoutui työhön, Saara jäi äidin armoille. Helpotusta arjen synkkyyteen toivat vain Iida-piika ja Aukusti-setä, joka on erikoisine elämänvaiheineen kirjan toinen päähenkilö.

1920-luvun Suomessa köyhillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähettää lapsensa piikomaan, ja niin oli Iida tullut perheeseen. Aukusti puolestaan oli lähtenyt maailmalle kun isä jätti kotitilan hänen veljelleen. Kirjan alussa Aukusti on palannut retkiltään ja tuo Saaran elämänpiiriin monia uusia, äidin mielestä syntisiä, ajatuksia.

Kirjan teemaksi nousee kysymys siitä, kuinka lapsi kasvaa kun hänelle lähin ihminen kohtelee häntä kaltoin. Lapsi yrittää kaikkensa ansaitakseen äidiltä hellän sanan tai halauksen, mutta joutuu toistuvasti pettymään. Saara ei voi ymmärtää, miksi äiti käyttäytyy niin kuin käyttäytyy ja ainoaksi selitykseksi näyttää jäävän, että hän on itse niin paha ja viallinen, ettei äiti – tai kukaan muukaan – voi häntä rakastaa.  Vähitellen Saarankin mieli alkaa murtua, ja lukija seuraa muutosta pala kurkussa.

Saara eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan ympäristössä, jota lukija mielellään ajattelisi idyllinä. Kaarlela ei romantisoi, vaan kerronta on väliin jopa naturalistista. Saaran mielen järkkymistä kuvataan eläytyvästi. Harvoja kauniita kohtauksia ovat luontokuvaukset sekä hetket Saaralle rakkaiden lehmien kanssa. Kyläyhteisö on kahtiajakautunut suruttomiin ja herätyksen saaneisiin, ja kun Saara ei löydä paikkaansa kummastakaan joukosta, hän jää yksin. Saaran elämässä on kauneutta vähän ja surkeutta liiaksi asti.

Kaarlela käyttää kieltä taitavasti ja on luonut uskottavia henkilöitä. Kirjalle on eduksi, että Saaran elämä kaartuu onnettomien vaiheiden kautta lopulta rauhaan.

Arja Vasama