11. kesäkuuta 2015

Pääkirjoitus, kesäkuu 2015

Toisen saappaissa

Auki-lehden numero 2/2015 sisältää Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston - Turun avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen opiskelijoiden tekstejä, jotka ovat syntyneet kuluneen lukuvuoden perusopintojen aikana.

Millaisia jälkiä yhteisestä kirjoittamisvuodesta on jäänyt? Millaista on kirjoittajanelämä jatkossa?

Yksi kirjoittamishalun sytyttäjistä on uteliaisuus, joka saa tarkkailemaan ihmisiä ja ympäristöä. 

Näin sanoo luovan kirjoittamisen opettaja Paul Magrs: 

Haluat tietää, millaisia ihmiset ovat, mikä saa heidät toimimaan kuten he toimivat. Olet viettänyt ison ajan elämästäsi tarkkaillen muiden puheitta ja käyttäytymistä. Ihmiset kiehtovat, raivostuttavat ja ihastuttavat sinua.

Ehkä tunsit lapsena olevasi erilainen kuin toiset. Olit hieman syrjässä. Olit hämmentynyt ja mietteliäs, kun muut ryntäilivät sinne tänne. Sinua hämmästytti, miten vaivattomasti he tuntuivat tietävän kuinka heidän tuli käyttäytyä.

Kirjailija Tony Warren kertoo lapsena istuneensa pöydän alla piilossa kuuntelemassa aikuisten juttuja. Hän kuulosteli kuinka naiset puhuvat, kuinka miehet puhuvat, ja piti kirjaa eroista. Hän teki taustatutkimusta pöydän alla ennen kuin hän edes tiesi, että se mitä hän teki, oli tutkimusta.


(Somebody Else´s Shoes, teoksessa Julia Bell - Paul Magrs: The Creative Writing Coursebook)

Kirjoittaja astuu toisen saappaisiin ja kuvittelee tämän tunteet. Siihen ympärille hän kuvittelee maailman.  Se on kirjoittamista.


- Marja-Riitta Vainikkala -
luovan kirjoittamisen opettaja ja kirjallisuuskriitikko



Kuva Marja-Riitta Vainikkala

Vairumati

Heräsin majan kosteaan hämärään. Olin yksin. Keltaisen sharong oli vanginnut jalkani yhteen. Absintti jyskytti päässä. Suu oli niin kuiva, että kieli ei irronnut kitalaesta. Vesiruukku oli tyhjä. "Mo, anu teke laa!" Ei vastausta.   Kiedoin sharongin hitain käsin lanteilleni ja ryömin oviaukosta ulos. Meidän majamme oli hieman keskusaukiota ympäröivien majojen takana. Laiskat kanat nokkivat maata. Jajun koira kävi nuuhkaisemassa minua. Ei ihmistä missään. Sammuneen nuotion vieressä oli  luita ja kuumuudessa käpristyviä hedelmiä.

Löysin ruukun, jossa oli pohjalla yön maustamaa vettä. Ah kiitetty olet sinä jumalista kyttyräisin. Löysin myös pureskelemattomia kraa-pensaan lehtiä. Ah kiitetyt kaikki te rumat jumalat. Jos vielä jossain olisi absinttipullo, niin tämä helvetin  saari olisi pienen ihmisen paratiisi.

Mon koirat ja yksi sika makasivat Paulin katoksessa. Vaivuin keskuspylvään juureen pureskelemaan aarrettani. Se oli suoraan edessäni. Katsoin sitä kuin en olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Kuitenkin se oli ollut jo aikoja melkein valmis. Vain lisko oli eilen muuttunut mustaksi. Se oli jumalainen. Näkökentäni reunoilla välkkyi keltainen valo ja kurkkuun nousi itku, jota en itkenyt. Se oli kaunis kuin hulluus.

Illalla Paul oli hourupäissään yrittänyt viillellä sen kappaleiksi.  Kolme miestä ja Rawa olivat kellistäneet sen. Jos se olisi ollut tosissaan, se olisi voinut tehdä sen, jättiläinen keijujen maassa. Katsoin ja katsoin ja katsoin: Kaksoset taustalla yhdessä kuten aina. Rawa viettelyn  valtaistuimella. Lintu ja lisko niin totta, että tuskin saatoin katsoa niitä. Lumous ja taika. Oli nimennyt sen Vairumatiksi.

Pakko saada absinttia. "Mo, anu ti absinto!" Se saatanan huoripukki on jumala. Jos se ei ole viettänyt yötään Rawan sylissä, se on arvoton itselleenkin.

Mo huusi jotain majastaan. Ryömin sinne. Se oli kaksin absinttipullon kanssa. Ah, sinä ilkeä ja hullu huoripukkimieheni, alistun kohtalooni. Ennen pitkään kuolemme kaikki tähän syfilikseen, joten ylistäkäämme elämää. Huomenna toimitan viimeiset työsi Vavulle ja sieltä Tahitille Pariisiin vietäväksi. Tilaan absinttia ja hajuvettä. Nyt laitan punaisen kukan Mo:n hiuksiin ja kiedon käteni hänen lanteilleen. Mätänevissä mangoissa on makea tuoksu.

Paul Gauguinin maalaus Vairumati on esillä Pariisissa Musee d’Orsayn  kokoelmissa.

- Helen Aalto -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/kookos-laguuni-polynesia-275806/

Antakaa minulle luu - Myrsky

ANTAKAA MINULLE LUU


Kaiken yötä ulvoo naapurin rakki
ikävissään ulisee

maa mustan sateen raiskaama
puut kuolleet pystyyn

ei mitään millä tukkisi koiran suun
liian syvälle
olet sinä minut haudannut


MYRSKY


Sinä soudat minussa
varmoin airoin

Nostatat tyvenestä myrskyn,
veneesi on vettäni tulvillaan

Haluan hukuttaa sinut,
imeä itseeni

Vaahtopäänä värisen

Pohjan hiekka nousee


- Kristiina Rapakko -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/meri-aalto-ranta-vesi-valtameri-241665/

Yks kaks

Yks kaks
hypätä narua, hiekkainen piha

saimme peräkkäin syntyneet auringon säteet
kimpoamaan meistä pois

enemmän sinä
minä imin itseeni

sinun kiiltävää kuvaasi
heijastusta
johon ei saanut koskea

yks kaks
vain hypätä narua

pikkusisar

Olisin halunnut
pitää kättä vatsallasi
suudella naarmua polvessasi

letittää hiuksemme yhteen

yks kaks
olla

yksi
rapiseva kivi

paljaiden jalkojesi alla

- Riikka Kärkkäinen -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/lapsi-k%C3%A4si-ranta-leikki%C3%A4-hiekka-452053/

Meren hengitys

sisäänhengitys, kiivas veto
muuriksi nouseva vesimassa
jonka kauniisti kaareutuva niska taittuu

uloshengitys, syöksyvä suolainen sylki
keltaisena kiiltävään kultaan saakka
josta luovuin
yksinäinen ajelehtija meren hengityksessä
ja laiva lähti jo

kellu meritähtenä, tuiki epätoivosi yön pimeydessä
S.O.S

laineilla lepäävä hiljaisuus
täydellisempää kuin koskaan aiemmin
en kuule huutoasi mantereelta

korvissani kuohuu
ajatuksieni valtameri
ei tyyni
se toinen,
jota ei käy kesyttäminen

on kelluttava, vastaan taistellessa menettää viimeiset voimat
jää syvän sinen vangiksi
mannerten välille
matkalla uuteen maailmaan

- Niina Kallioinen -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/aalto-meri-vesi-valtameri-ranta-550849/

Maailmanohikulkija

Jumala:
sokea rakkaus joka taluttaa toista
maailmanohikulkija
piste liian vaikeiden kysymysten perässä
taivaallinen Ylkä, morsiamen silmissä padottu raivo
pelättävä ja rakastettava, mutta rakkaudessa ei pelkoa ole
poikien yltiöpäisyys tammiliukkailla
suojelusenkeleitä matkassa, paitsi joskus vielä matkalla
tapahtukoon sinun tyranniasi tänäänkin
Herra antoi, Herra otti, mutta kieltämättä vituttaa
keino vaientaa omatunto kun rasittaa sen maukuna
Totuuden Henki, johda sinä meitä harhaan ja itsepetokseen
leivässä ja viinissä, mieluummin kaljaa
tänään meille meidän jokapäiväinen leipämme ja jotain nussittavaa
puolellamme ja valo, vaan ei pimeinä päivinä
paradoksi huomattava
on ja off, in ja enimmäkseen out, amen.

- Kaisa Klapuri -
Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/autiomaa-dyynit-dune-ridge-kuiva-43209/

Odotushuoneessa

Kohtaus näytelmästä

Odotushuoneessa kuultua

Taustaa: Pappa, nimeltään Eevertti Kemppainen on tullut magneettikuvaukseen eturauhasongelmien vuoksi. Papan tutkimukseen kuuluvat edellisen päivän syömättömyys, suoliston tyhjennys aineineen ja tutkimuspäivän aamuna juotava liuos, jonka jälkeen ei saa käydä vessassa. Verensokerit ovat alhaalla ja pappa on väsynyt ja kiukkuinen.

Pappa kulkee kävelykepin kanssa, toisesta korvasta on kuulo mennyt kokonaan, toisella kuulee jonkin verran. Kuulolaite on jätetty kotiin. Pappa on tullut sairaalaan taksilla vaimonsa kanssa. Vaimo istuu odotushuoneessa papan kuulevan korvan puolella.

Kohtauksen henkilöt: pappa, vaimo, hoitaja 1 ja hoitaja 2 (Liisa). Lisäksi äänettömiä henkilöitä istuu odotushuoneessa.

Kohtaus alkaa siitä, kun tutkimushuoneen ovi aukeaa ja hoitaja kurkistaa odotushuoneeseen.

Hoitaja 1: - Eevertti Kemppainen!
Vaimo: - Se on sun vuoros!
Pappa: - Mitä se sano?!
Vaimo korotetulla äänellä: - Ala männä!
Pappa: - Ee tarvii huutoo, kuulen minä vähemmälläkkii!

Pappa nousee hitaasti, ottaa kävelykeppinsä ja laahustaa hoitajan auki pitämästä ovesta sisään. Ovi sulkeutuu.

Oven takaa kuuluu seuraavanlainen keskustelu:

Hoitaja 1: - Aukaisetteko Eevertti, housunnapit ja lasketteko niitä housuja hieman alas.
Pappa: - Niin mitä se sano?
Hoitaja 1 korotetulla äänellä: Niin että housunnapit auki ja housuja vähän alas! Noin, minäpä autan vähän…
Pappa: - Minun hoosuja ee oo ennenkään akat heettännä eekä heetä nytkään! Minä otan ne ite poes!
Hoitaja 1 korotetulla änellä: - Noo… ei tarvitse kokonaan heittää…
Pappa: - Minen oo vehkeitäni häppeilly ennenkään! silipastaan vuan hoosut poes, vuan ite heetän!
( Ähinää, puhinaa, kopsahtelua)
Hoitaja 1 korotetulla äänellä: - Mennäänpä nyt tänne magneettikoneeseen. Siihen sänkyyn pitäisi mennä pitkälleen…

Hoitaja 1 huutaa toiseen huoneeseen:- Tulepa Liisa vähän auttamaan!
( Ähinää, puhinaa, kopsahtelua, laitteet alkavat hurista)

Hoitaja 2 (Liisa): - Nousetteko, Eevertti, siinä sängyssä vähän ylöspäin?
Pappa: - Mitä se sano?
Hoitaja 2 (Liisa) korotetulla äänellä: Niin että nostaisitteko sitä ylävartaloa vähän sinne ylöspäin?
Pappa: - niin mitä se sano? Ee kuulu..
Hoitaja 1: - Ei se kuule sen puolen korvalla, mene sängyn toiselle puolelle..
Hoitaja 2 (Liisa) kovalla äänellä: - No, Eevertti, nousetteko siinä sängyssä vähän ylöspäin!
Pappa: - Ee mulle tarvii huutoo! Kuulen minä vähemmälläkkii!
( Hiisausta, ähinää, puhinaa, kopsahtelua)
Hoitaja 2 (Liisa): -No niin, seuraa nyt Eevertti ohjeita, mitä tuolta seinän takaa huudellaan…
Pappa:  - Mitä se sano? Ee kuulu!
Hoitaja 1 (huutaa toisesta huoneesta monitorin luota): - Se oli se toisen puolen korva, jolla se kuulee!
Hoitaja 2 (Liisa) siirtyy papan kuulevan korvan puolelle ja selittää kovalla äänellä: - Teidän pitää nyt kuunnella täältä laitteesta tulevia ohjeita. Sieltä sanotaan milloin saa hengittää ja milloin ei saa hengittää, ihan niin kuin röntgenissä!
Pappa: - Elä huuva! Kuulen minä vähemmälläkkii!
Hoitaja 1 kiireisellä äänellä: - Enää pari minuuttia aikaa, sitten jodin vaikutus loppuu. Nyt vauhtia!
Hoitaja 2 (Liisa): - Kuunnelkaa Eevertti nyt sitä konetta!
Pappa:  - Mitä se sano? Ee kuulu! Henkitänkö minä nyt vaiko en?
Hoitaja 1: - Se korva!
Hoitaja 2 (Liisa): - Eevertti, ei saa nyt hengittää…
Hoitaja 1: - Aika meni jo! Ei onnistunut.. pitää yrittää ensi viikolla uudestaan…
Hoitaja 2 (Liisa): - No niin, Eevertti, koetetaan ensi viikolla uudestaan…
Pappa: - Mitä se sano? Saako jo henkittää? Kusettaa…
Hoitaja 1 : - Saa hengittää ja mennä kotiin!
Pappa: - No mikä oli tulos? Onko sitä syöpee? Suapiko jo kusta?
Hoitaja 1: - Ei ole mitään tulosta. Saatte mennä pukemaan ja vessaan.
( Hiisausta, ähinää, puhinaa, kopsahtelua, vessan ääniä)

Pappa Eevertti laahustaa odotushuoneeseen ja selvittää kuuluvalla äänellä vaimolleen: - Johan minä sanon, että turhaan kuvataan ja rääkätään immeistä! Ja pirssillä suotta ajellaan! Terve kuin pukki koko mies! Kusikin irtosi kun nuorella poejalla! Eekä tarvii tänne ennee tulla… tilloo pirssi, lähetään kottiin ja saanan lämmitykseen!

Vaimo huokaisee ja sanoo muille odotushuoneessa istujille: - Ensi viikolla on jo kolomas kerta kun yritetään sammaa…

- Hannele Laukkanen -

Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/vanha-tietoa-varsi-ihmiset-ik%C3%A4-69431/

Kevät

Kaikki vyöryy.
Kuva Noora Vaarala
Ei tulvi,
siinä on ero.
Vyöryy.
Puut, niiden silmiin sattuva vihreys
Kadunkulmiin tarttuneet muistot

Kaikki vyöryy.
Annan sen virrata,
kannan sen painon.

Kaikki vyöryy.
Sulkeutuneet ovet,
ja avoimet
Varsinkin avoimet

- Noora Vaarala -

Antti

Oma kirahvinpoikani.
Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/hiekka-uusintapainos-jalat-ainoa-289225/
Vielä yrität mahtua syliin
taitat hontelot jalkasi
painat kuhmuraiset polvesi
herkkää rintakehääsi vasten.

Poskesi vielä puhkeamaton.
Jalkateräsi äidin jalanjäljestä ohikasvanut.

Tule vain siihen.
Viivy viiden sydämenlyönnin verran.
Tankkaan tästä luisevasta hetkestä
tahtoa päästää irti.

- Mari Kähkönen -


Kylä metsän peitossa

Kuivurin hurina täyttää koko pienen mäen, eikä huutaen annettu viesti tavoita kuulijaansa. Kirjoitan asiani rakennuksen pellille kerääntyneeseen pölyyn: ”SIILO 3 TÄYNNÄ.” Koneenkäyttäjä, ystäväni Leila, nostaa peukkunsa ymmärtämisen merkiksi ja painelee nappuloita, kuulen miten jyvät alkavat ropista tyhjään siiloon. Kompuroin kapeita käytäviä ja portaikkoja pitkin ulos, missä hurina on hieman tukahtuneempaa, ja voin keskustella vartiossa seisovien miehien kanssa. ”Pellolta tulee vielä kaksi täyttä kuormaa,” miehistä vanhempi, isäni ystävä Timo, sanoo katsellen usvaiselle pellolle. Suurin osa pellosta on jo puitu, traktori ja puimuri ajavat kaukana pellon tuolla puolen.
  ”Mmm. Aloitimme juuri neljännen siilon täyttämisen, toivottavasti poutaa jatkuu,” kommentoin. Miehet nyökkäävät ja jatkan matkaani kohti navettaa, missä seuraavat miehet tervehtivät minua lyhyin nyökkäyksin. Avukseni tulee pian naapurin nuorin tyttö Anna, joka valkoisin poskin tervehtii minua ja nostelee jauhosäkkejä kärryihini.
  ”Mika ei tullut kotiin viime yönä,” tyttö sanoo kun olemme jakaneet puolet säkeistä lehmille. Pudotan säkkini lattialle ja halaan Annaa, joka alkaa itkeä, koko ajan kovempaa. Moni ei ole tullut kotiin vahtivuoroiltaan. Joskus molemmat vahdit katoavat, harvemmin vain yksi katoaa. Annan veli on ollut uloimmalla ringillä vahdissa, ja tämän vartiotoveri Lauri ei ollut huomannut eikä kuullut mitään, Mika oli vain hävinnyt.

Saatuamme navetan kuntoon kytkemme hälytysjärjestelmät päälle, suljemme vartiomiesten kanssa luukut ja ovet ja lähdemme sisälle. Lauri istuu jo pöydässä ja tuijottaa eteensä kuin sumussa. Anna istuu tämän viereen ja ottaa miehen käden omaansa. Lauri ei reagoi. Menen keittiöön ja Minna, naapurin emäntä, tervehtii minua kyynelsilmin.
  ”Lauri on istunut tuossa jo kolme tuntia. Ei puhu mitään,” Minna sanoo. Nyökkään hänelle ja vien pöytään padan, josta vartiomiehet aloittavat ruokailun. Lauri syö konemaisesti ja unohtuu monesti tuijottamaan eteensä. Syötyämme autamme Annan kanssa Laurin sänkyynsä ja annan miehelle unilääkettä. Palaamme alakertaan, missä uudet vartiomiehet vaihtavat uutisia ja havaintoja edellisten kanssa, minut pyydetään mukaan keskusteluun.
  ”Voiko Lauri puhua?” kysytään ensimmäiseksi. Pudistan päätäni.
  ”Hän käyttäytyy samoin kuin aiemmat, ei puhu, ei näe eikä kuule. Annoin hänelle unilääkkeitä, eiköhän hän palaudu neljän päivän sisällä, kuten muutkin,” sanon ja miehet tuntuvat olevan tyytyväisiä, päästävät minut joukostaan.

Merkkivalkeat loimuavat pimeydessä. Näen niiden valossa juuri ja juuri vartiossa seisovat miehet, jotka harvakseltaan vaihtavat sanan tai kaksi. Olen vaihtanut ylleni lämpimämmät vaatteet, ja Anna nukkuu jo tuhisten omalla puolellaan sänkyä. Minä en saa unta. Vanha talo narisee kuten ennenkin, minun mielikuvitukseni säntäilee keksimään narahduksille pelottavia selityksiä. Tuulessa laiskasti heiluvat oksat saavat pimeyden kanssa selityksiä, jotka saavat palan kurkkuuni ja ihokarvani pystyyn. Ja mielikuvitukseni on tuottelias. Kukaan ei ole palannut kertomaan, mikä sumussa ja pimeydessä vaanii, kukaan ei ole voinut kertoa kuka tai mikä heidät vei. Vanhempani ensimmäisinä.

Kaksi kuukautta sitten sain puhelun. Numero oli vanhempieni ja vastasin väsyneenä töykeästi: ”Mitä nyt?” Linjalla oli hetken hiljaista, sitten Minna kysyi arasti: ”Veera?” Pyysin anteeksi töykeyttäni ja ihmettelin sitten, miksi naapuri soitti kotipuhelimestamme. Minna oli puhelimessa hermostunut, sekoili sanoissaan ja itki. Minulta kesti vuorokausi kerätä tavarani ja järjestää lomaa, jotta pääsin vanhaan kotikylääni ja ihmettelemään muiden kanssa, minne vanhempani olivat kadonneet. Heidän autonsa löytyi viljapellon laidalta, traktori sen vierestä. Läheltä kulki autotie, jota käytti moni, ja kulkuvälineisiin oli reagoitu nopeasti. Poliisi löysi koirien kanssa jäljet, jotka katosivat metsään, maahan ja puihin oli jäänyt hankausjälkiä ja verta. Tilanne paheni nopeasti, kahdessa viikossa yli kymmenen ihmistä oli kadonnut ja vartiot järjestetty, pelokkaimmat lähtivät kylästä ”lomailemaan”. Minun, tai siis vanhempieni, taloon ilmaantui ihmisiä, joiden läheiset katosivat samalla tavalla kuin vanhempani. Poliisi ei osannut auttaa, metsään meneminen kiellettiin, mutta peltotyöt oli pakko tehdä ja eläimet hoitaa. Eläimiä ei kadonnut. Metsästävät kyläläiset, eli kaikki miehet ja muutama nainen, spekuloivat uhkaa, joka oli laskeutunut yllemme, mutta mikään heidän ehdotuksensa tai ansansa ei tehnyt meitä viisaammiksi eikä auttanut.

Minulle koitui nopeasti tavallisten töiden lisäksi hoitajan osa: en tiennyt mitään lääketieteestä enkä sairauksista, mutta minulla ja isälläni oli mielenterveysongelmia ja niihin lääkkeitä. Vartiomiehet, joiden pari oli kaapattu, löytyivät vuoropaikaltaan sekavina, ja minun piti hoitaa heidät. Nukkuminen ja ahdistuslääkkeet tepsivät, sekavat mielet asettuivat ja kertoivat aina saman: ei mitään merkkejä, ei ääniä, jossain vaiheessa yötä muistikuvat katkesivat. Ympäristöstä löytyi aina raahausjälkiä, jotka veivät metsään.

Aamu sarastaa, yksi kissoistamme herättää minut tuolistani hyppäämällä syliini. Kissa sylissä astelen alakertaan ja keittiöön, aloitan tutut aamutoimet. Vartiossa yön seisonut Markus kopistelee sisään ja joku muu lähtee hänen tilalleen. Markus tulee hakemaan minulta kahvia ja silittää olallani kehräävää Ramsesta. Menemme pöydän ääreen juomaan kahvia ja Markus tuntuu keskustellessamme karttelevan jotain, minkä hän haluaisi sanoa.
  ”Kakaise ulos vain,” sanon, kun mies on vartin jaaritellut viljasta ja lehmistä, kehunut vasikoita. Markus henkäisee ja aloittaa.
  ”Minusta metsä pitäisi tutkia. Päivällä, sellaisena jona ei ole sumua. Hyökkäykset ovat aina tapahtuneet iltahämärän ja aamuvarhaisen välillä, ja useimmiten on ollut sumuista. Kukaan ei ole kanssani samaa mieltä, ja vastustavat ehdotustani. Voisimme kulkea hevosilla,” mies saa sanottua ja hiljenee. Katselen häntä. Nuorena olin ihastunut Markukseen ja kuvittelin itseni hänen vaimonaan, Markuksen vanhempien tilaa hoitamassa. Markus oli edelleen komea, mutta maailmamme eivät voisi olla erilaisemmat. Kuppi kädessäni nousen ja menen katselemaan ikkunasta, hevoset on jo laskettu laitumelle. Metsä on aina ollut minulle hyvä, pakopaikka ja mielenrauhan antaja. Miksi se nyt oli kaikille pahan pesäpaikka? Markus näyttää hämmästyneeltä, kun palaan pöytään ja nyökkään.

- Henna Stenvall -
Kuva Marja-Riitta Vainikkala

Repusta sadetakki

repusta sadetakki
napitus hädin tuskin kiinni
tuuli huutaa seuraa,
vie keltaisen hatun

sade täyttää kaiken
Ilmaiskuva: http://pixabay.com/fi/pisaralla-vett%C3%A4-vesi-tippuminen-710712/
airot voimattomat
katoavat

äyskäri liitää
ei ehdi täyttyä, tyhjentyä
turha homma
vesi pelastautuu veneeseen

väsymys
uupahdus paatin reunalla
sateen solvaus
pilkka

viisi metriä rantaan

- Sini Kervinen -


Alku - Kipu - Uhma - Onni

Alku
Kuva Tuomo Anttila


   Valo!

                        Melu!

         Kylmä!

Minuun sattuu.
Minä huudan ja huudan ja huudan
enkä tiedä loppuuko tämä koskaan.

On vain tämä hetki
ja tämä hetki on pelkoa.

Ihosi lämpö taittaa kylmän
rumpusi vie minut takaisin.
Tartun kiinni sinuun
emoalukseeni lohduttomassa avaruudessa
sillä minä tarvitsen sinua

Elämän nektari
Elämäni.


Kipu

 

Miksi kukaan ei kertonut kivusta?

Jälkisupistuksista,
rikkinäisistä rinnanpäistä

Kynsistä, jotka
merkitsevät aarteen paikan
punaisella rastilla

Vieraasta,
joka takertuu kiinni,
tuntien minut,
vaikka minä en tunne häntä

Kirvelevistä kyyneleistä
putoamassa toisen poskelle
pehmeälle.


Uhma

Kuva Tuomo Anttila


Tuuli ryntää, tempoo,
paiskaa ilmaan lumipilven.
Jääkiteet takertuvat,
nipistävät terävillä kynsillään.

Otan sinut syliini ja yhdessä,
pipon tupsut edellä,
puskemme pilven läpi.

Toisella puolella loistaa aurinko,
riemusilmät ja neljä hammasta.
Jää sulaa yksinäiseksi pisaraksi poskelle
ja kuivuu. 


Onni


Tuolta pieneltä kukkulalta
tuosta syvästä rotkosta
kaarista ja notkelmista
kerttusen laulusta
pehmoisesta tuoksusta
lähtee singaali aivoihini

hypotalamus reagoi
erittää oksitosiinia
   rakkaushormonia
dopamiini lisääntyy
   hyvän olon välittäjäaine
ja väittää

minä rakastan sinua
ja olen onnellinen.


- Kaisa Anttila -
Kuva Kaisa Anttila