27. helmikuuta 2016

Pääkirjoitus, helmikuu 2016

Laita vaan lyönti lyönniltä

 

Kirjailija Raymond Carver on kertonut, kuinka hän aloitti novellin kirjoittamalla ensimmäisen lauseen ja sitten seuraavan. ”Kirjoitin novellin aivan kuin tekisin runon; rivi, ja sitten seuraava ja taas seuraava”.

Aloittaminen ei ole helppoa, mutta tekstin ensimmäisen version kirjoittaminen saattaa olla ihanin hetki.

Rivi riviltä -luonnosvaiheen jälkeen kirjoittaminen kuten muutkin työt on muokkausta ja huolittelua.  Tekstin muokkaus on kirjoittajan työn uurain vaihe.

On siis jatkettava ”lyönti lyönniltä”.

Carver korostaa myös jatkoa: ”Viime kädessä sanat ovat kaikki kaikessa, ja niiden on paras olla oikein valittuja pilkkuineen päivineen, jotta ne täyttäisivät tarkoituksensa”.

Ammatillisesti kirjoittavan on tunnettava koko prosessi ja vielä on tunnettava itsensä kirjoittajana.

Kirjailija Stephen King sanoo teoksessaan Kirjoittamisesta: ensimmäinen versio ovi kiinni (vain itselle), toinen vaihe ovi auki (lukijoille). Toinen vaihe saattaa kestää montakin muokkauskertaa ennen kuin tuntuu, että teksti on viimeistelty ja valmis annettavaksi lukijoille.

Tämän kirjoituksen valokuvassa on minun improvisoitu ovi kiinni -versioni. Tästä on hyvä jatkaa:

O
On
Ei ollut.
Oli s
Eikä.
Oli. Tuuli ulvoi raivopäänä. Synkeänmustat pilvet puhkuivat sadetta vaahdottaen veneen laitoja.
Ei.
Olipa kerran. Kuningas kuoli ja sitten kuningatar kuoli suruun.
Tuota on käytetty.
Oli ilta.
Oli yö.
Oli
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Synkk


- Marja-Riitta Vainikkala, luovan kirjoittamisen opettaja - 


Kuva: Marja-Riitta Vainikkala

Maku

Aurinko lämmittää, lähes polttaa. Ainakin niinä hetkinä, kun tuuli ei tule kirpeänä iholle. On vielä liian kylmä shortseille, mutta riittävän lämmin t-paidalle. Jonossa on paljon ihmisiä,  kaikki kuin satavuotisesta unesta heränneitä, vimmaisesti ottamassa kaiken irti näistä pienistä lämpimistä hetkistä. Vastaan myyjälle, että raita ja strösselit. Oppiikohan jokainen jo lapsena ottamaan tötterön varovasti pidikkeestä, ettei vaan kaadu eikä tipahda? Nuolaisen huulia jo kättä ojentaessa. Pistän lompakon sivutaskuun ja kääntyessäni jonosta pois nuolaisen ensimmäisen kerran. Karhea rouhe tuntuu kielessä, maistuu vasta puraistessa, alla ihana vaniljan ja mansikan sekoitus. Nuolen huulista strösselit ja pyyhkäisen suupieltä muka vaivihkaa. Aikuinen ja kuola valuu yhdestä pehmiksestä, torun mielessäni. Kävelen pyörän viereen, nojaan rauta-aitaan, viimeiset palat voi haukata. Hymyilen ja annan auringon hyväillä.


- Anni Haataja -


Ilmaiskuva: By Lotus Head from Johannesburg, Gauteng, South Africa - sxc.hu, CC BY-SA 3.0,
https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=134635

Feromoni

Pitkään ilma oli tyhjä.
Pitkään olin vailla.

Sateen jälkeisiä aamuja
puhtaita lakanoita
pakkasen imuroimia aukioita.
Niitä vain sain.

Vein itseni parfyymikauppaan.
Etsin tunkkaisista saleista sinua läpi yön.
Ohitin löyhkääviä leukaperiä, tahmeita tanssilattioita
halun katkuja ja kosteita karja-aitoja.
Peräännyin.
Pakenin
imelää ja pistävää.

Tyhjään takaisin vetäydyin.
Piiloon sammalmättäälle pysähdyin.
Istuin ja odotin.
Mesimarjojen tuoksusta haaveilin
kun tuoksu tuoksuista huumaaviin astui eteeni ja jalkani vei.
Kaikki menneen surut tyhjäksi teit.

Ilma kikattaa, kun tuoksut lähelläni salaa.


- Elena Penttilä -

Sanojen voima

   Ne sanat tulivat kuin itsestään mieleeni, vaikka en ollut koskaan lukenut yhtään kirjaa. Ainakaan en muistanut, ehkä kouluaikana muutaman pakolla. Tai nekin silleen, että juuri pääsi juonesta kiinni ja kavereilta kyselin loput. Yhtenä päivänä vain tulipaloa sammuttaessani tajusin, että päässäni on kirjan verran sanoja. Helppoja, kauniita ja rakkaudentäyttämiä sanoja.
   Ostin oikean läppärin itselleni. Vaimoni nauroi:
- Sinä oikeasti aiot alkaa kirjoittamaan?
- Näin olen tuntenut, vastasin ja sivelin samalla hellästi läppärini uusia, kauniita näppäimiä. Tunsin suorastaan kirjaimien sykkivän sormieni alla.
- Kulttuurinen sinä on kyllä minulle outo, vaimo sanoi. - Ehkä olisin enemmän odottanut sinun aloittavan vaikka kuntosaliharjoittelun tai ilmottautuvan tositeeveeseen.
Näin vaimoni olevan hämmentynyt ja pelkäsin sen tarttuvan minuunkin.
- Kyllä, minusta tulee kirjailija ja aloitan sen juuri nyt, lausuin ja siirryin läppärin kanssa poikani kirjoituspöydän ääreen. Kävin sulkemassa oven ehkä liioittelevan isosti ja pyysin saada kirjoitusrauhan.

   Sanat tippuivat sormistani ja valtasivat tietokoneen ehkä hieman kylmän näytön. Olisihan se ollut hienoa olla kirjailija aikaan jolloin sulkakynällä luotiin mahtavia, läpi vuosisatojen kestäviä kirjoja ja näytelmiä. Tosin virheiden korjaus olisi todella hankalaa ja aikaa vievää. Näissä nykyisissä kirjoitusohjelmissa kone korjasi kirjoitusvirheetkin itsestään.
   Kirjoitin pitkään, ehkä tunnin tai kaksi. Katsoin, että sivuja oli tullut kymmeniä. En lukenut tekstiä, syvällä sydämessäni vain tunsin, että se on hyvä ja ensiromaanini oli alun verren pidemmällä kuin vaimo oli uskonut.
   Kävin jääkaapilla ja tulin takaisin kirjoittamaan. Istuin ja naksautin jokaisen sormeni, jotta ne taas vetreästi kulkisivat näppäimistöllä. Tosin kymmensormijärjestelmää en osannut ja näillä palomiehen järkälemäisillä sormilla oli kirjoittaminen aika hidasta.
   Sormeni jäivät etsimään kirjaimia, sillä mielessäni ei ollut enää yhtään sanaa. Ei mitään, mitä olisin voinut kirjoittaa tarinan jatkoksi. Ei sanaakaan. Aivoni olivat tyhjää täynnä kuin kulotettu pelto. Ei elämää, ei mitään muuta kuin mustaa.
   Haukoin henkeäni. Tiesin tämän olevan ensioire dementiasta. Tai ehkä jostain pahemmasta. Ehkä olin saamassa aivoinfraktin tai minun päässäni oli kasvain. Yritin huutaa, mutta ennen kuin sain ääneni esille, vaimoni huusi. Kiljui ja käski minun lopettaa moinen kirjailihömpötys, sillä urani olisi muuten koko perheelle vaaraksi. Kävelin lähes lamautuneena kohti olohuonetta, jossa ison television näytöllä oli teksti, että estääkseen ihmisten liiallisen vaatimustason nousua ja älykkyysosamäärän huolestuttavan nopeaa kasvua oli Kansallinen ihmiskäskyjaosto päättänyt julistaa kirjojen lukemisen rangaistavaksi teoksi. Istuin vaimoni viereen ja ulvoimme yhdessä.


- Annika Keiski-Turunen -

Kuva: Marja-Riitta Vainikkala

Valtio-oppia

Poika katsoo sadetta,
lämpimien hyllyjen välissä
pänttää politiikkaa.

Oli aika, jolloin piti opetella kumoamaan tuoppeja
ja odottaa, että otsalohko kehittyy.
Harjoitella hiipimään portista sisään ilman hälytyksiä,
varomaan rymistelyä,
vakauttamaan käsi päivällisellä, joka oli aamupala.

Keskustelu kaunistaa,
sanoi hän, jonka ilosta liiskautuneet hiukset olivat kauraa,
jätti jonottamaan lokkien seuraan,
aamuyön hiljaiset luottoystävät.

Maanantaitihkussa hampurilaiskääre tarrautuu kenkään.
Askeleet laahaavat kohti rapeaa kalaleikettä,
syksyn lohdutonta ruokaa.

Puheensorinassa ei ole yksin,
ainakaan teoriassa,
johon kuuluvat kansainväliset suhteet.


- Sanna Häyrynen -

Kuva: Sanna Häyrynen

Naapurit

Katri työnsi kellarin käytävään johtavan palo-oven auki. Oikea käsi haparoi pimeässä seinää ja löysi lopulta valokatkaisijan. Ennen valon aika oli riittänyt käytävän päästä päähän helposti, nykyisin jalat toimivat niin huonosti, että Katrin oli kiirehdittävä; ei saanut haahuilla. Katri ajatteli ulos jäänyttä aurinkoisuutta ja puri hampaansa yhteen. Hän ei vielä tänä keväänä antaisi diagnoosille periksi.

Numeroiden 32-42 kellarikomeroiden kömmänän ovi oli auki. Valo kurkisti hieman oven raosta ja otti Katrin vastaan oven avauduttua. Käytävän valo oli sammunut viimeisillä askeleilla.
Pasi seisoi selin Katriin. Katri katsoi kun naapurin mies heilautti ratsupiiskaa rauhallisesti selkänsä taakse, ojensi kätensä terävällä liikkeellä eteensä niin että piiskan pää iskeytyi seinään. Katri oli nähnyt muuttoauton viime viikolla, muttei tiennyt lähdön tapahtuneen niin nopeasti, että tyttöjen harrastusvälineet olivat jääneet kellariin.
Katri yskäisi ja Pasi kääntyi. Selän taakse ehtinyt käsi valahti alas ja Pasi otti askeleen taaksepäin antaen Katrille tietä. Katri meni omalle ovelleen ja aukaisi munalukon.
- Teillä sentään on perunakellarissa perunoita. Muut on täynnä suksia, mattoja, kaikenlaista rompetta. Katri katsoi omaa kellarikomeroaan, joka oli tyhjä pottulaaria lukuun ottamatta.
- Minun tuttava voi tehdä sulle laarin, jos haluat. Pasi heilautti kättään ja vilkaisi oman komeronsa avointa ovea.
- Saankohan tuonne tilaa kuitenkaan. Katri nyökytteli vaikka tiesi, että Pasin komerossa oli vain vaimon ja tyttärien tavaroita. Naapureille oli sopinut sisälle vain Pasin juttuja. Katri mietti omaa asuntoaan, jota hän ei ollut onnistunut saamaan yksin täyteen.
- Kuule Katri, tässä on nyt ollu kaikenlaista ja sinähän, sinulta haluaisin kysyä tai-. Katri oli täyttänyt mukanaan tuomansa vadin perunoilla, oikaisi selkänsä ja vilkaisematta miestä keskeytti hänen puheensa.
- Meillä on jokaisella omat ristinsä. Viuho sinä vaan syyllisyyttäsi seinään, minä raahustan kotia.

Katri avasi oven käytävään. Hän kannatteli kipein käsin perunavatia ja etsi kyynärpäällä valokatkaisijaa. Valon syttyessä Katri kuuli kuinka piiska sivalsi seinää.


- Henna Shnoro -

Ilmaiskuva: By Piotr Frydecki - Own work, CC BY-SA 3.0,
https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=25902246

Nauravat nakit


Juha-Matti muotoili pellin uunimakkaroista isänsä nimen. 'Kake'. Hänestä ei tulisi samanlaista.
    Lukio oli loppu. Piti tehdä jotain toisin. Juha-Matti haki kesätöihin isoon kaupunkiin. Leipomon pakkauspuolella vallitsi hiljainen yhteisymmärrys: maanantaikappaleet olivat vapaata riistaa. Vapaalla Juha-Matti söi sämpylöitä ja käveli katuja, joita oli monta.
    – Saanko pörröttää sun tukkaa? kysyi nainen suihkulähteellä.
    – Otatko sämpylän? kysyi Juha-Matti.
    Outia nauratti Juha-Matin asunto. Outi oli kolmekymmentä. Juha-Matti oli vapaamielinen. Outikin söi mielellään leipää, mutta ei Juha-Matti vain siksi rakastanut. Syksyllä Outi löysi skientologian ja muutti Luxemburgiin.
    Humalatila katkesi, kun poliisi korjasi kuutamouimarin Havis Amandasta. Juha-Matti tokeni. Kämpillä leipäpussit olivat homeessa. Lähikaupasta sai päiväyseineksiä. Juha-Matti katsoi lasin läpi, kuinka nauravat nakit alkoivat virnistellä. Kuin olisivat tietäneet jotakin.


- Aura Pusa -

Ilmaiskuva: Johannes Jansson/norden.org
[CC BY 2.5 dk (
http://creativecommons.org/licenses/by/2.5/dk/deed.en )],
lähde: Wikimedia Commons

Roikkuvat pitsiverhot

Keittiössä on suuri musta pöytä, jota ympäröi kahdeksan muovituolia. Värikkäisiin kankaisiin verhoutunut nainen istuu yhdellä tuoleista imettäen vastasyntynyttä vauvaa isän vaeltaessa mietteliäänä ympäri keittiötä.

- Ainakin voisitte kertoa, miten tämä toimii, perheen isä, lyhyt tummaihoinen mies sanoo tulkin välityksellä viittilöiden jääkaappi-pakastimen suuntaan.
- Sen tarkoitus on ruuan säilyttäminen, opastamme ystävällisesti ja yritämme saada yksinkertaisesti neuvottua, mikä on pakastimen ja jääkaapin ero ja missä mitäkin tuotteita olisi hyvä säilyttää.

Tulkki ja isä juttelevat keskenään jotakin liittyen jääkaapin alalokeroon, kun muutaman vuoden ikäinen pieni, suurisilmäinen poikalapsi hiippailee luokseni. Hän ojentaa pikkuriikkisen kätensä liian ison hihan uumenista ja tarrautuu tiukalla otteella ranteestani kiinni. Takanamme olevaa tyhjää olohuonetta kehystävät yhteen sopimattomat ryhdittömänä roikkuvat pitsiverhot ja lattialla lojuu hylättynä kaksi jo värinsä menettänyttä leikkiautoa.


- Nimimerkki Merikukka -