24. maaliskuuta 2016

Pääkirjoitus, maaliskuu 2016

Kuva: https://pixabay.com/fi/kirjoituskone-desk-kirjoituskone-663487/

Raapaisuja risteyksessä


Meitä on 18 naista: pörröpäitä, pitkiä, pätkiä, perheettömiä, parisuhteeseen sinkoavia, siitä irtoavia, parhaimmat päivänsä jo nähneitä. Meillä on unelma. Se on tarve. Meillä on unelma. Se on työ. Meillä on unelma. Se on tavoite.  Meitä jokaista kiinnostaa kirjoittaminen. Tosin edellä käyttämäni ilmaus on vieläpä liian laimea, sillä monikaan meistä ei tiedä mitään sen parempaa kuin antaa sanojen tulla.

Me Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston luovan kirjoittamisen aineopiskelijat (2014–17) olemme tuottaneet nämä tekstit, jotka nyt tässä maaliskuun 2016 Auki-lehden numerossa ilmestyvät. Syksyllä 2014 kokoonnuimme aloituspalaveriin, mutta tapaamisemme tiivistyivät vuosi sitten keväällä. Usein perehdyimme yhdessä runouden, proosan, draaman ja tietokirjallisuuden kirjoittamiseen, kunnes jäimme suorittamaan itsenäisiä opintojamme.

Nyt seminaarivaiheessa tarkastelemme opintopäiviemme aikana lopputöitämme. Niistä suurin osa on proosaa, tosin hyvin vaihtelevasti myös esimerkiksi scifiä, fantasiaa ja lastenkirjallisuutta.  Toiset ovat keskittyneet romaanin rakentamiseen, toiset novelleihin, kun taas joku on laatinut elokuvakäsikirjoituksen tai runo-, essee- tai artikkelikokoelman.

Toisten tekstien lukeminen lähentää eri tavalla ja enemmän kuin pelkkä pitsinnypläys ja puhuminen. Vaikka tiemme nyt ainakin näiden aineopintojen osalta erkanevatkin, olemme aina se kirjoittamista opiskeleva ryhmä.

Kun nyt näissä opinnoissa maali jo miltei näkyy, tahdon kiittää kannustavaa opettajaamme, jolta olemme saaneet asiantuntevaa palautetta teksteistämme.  Uskon – ja tiedän, että tästä on hyvä jatkaa.

Jokainen kirjoitettu sana on voitto kuolemasta. Michel Butor


Anna-Maria Rönkkö
 

Kuva: https://pixabay.com/fi/hajonta-road-split-road-matka-839830/


Helmikuussa

400 ppm vain lukema matkalla antroposeeniin  
jonka vetinen vaippa
painautuu kaupungin iholle
ja liottaa päivät kalenterin lehdiltä

Perhonen liikautti siipeään ja jäävuori kaatui
näkymättömän sormenjäljet: tundraan räjähtäneet kraatterit

                    Me emme tiedä mitä teemme.


Arja Vasama

Kuva: https://pixabay.com/fi/morfiini-perhonen-hy%C3%B6nteinen-makro-1131636/

Elmon tuli

Mansikka maistuu hyvälle, paremmalle kuin kettukarkki. Se on punainen ja siinä on keltaisia pisteitä kuin kissansilmiä. Kypsä mansikka on tummanpunainen. Siitä valuva mehu on paksua verta. Se sotkee sormet ja suupielet. Sotkua valuu valkoiselle kauluspaidalle ja mustaan puvun takkiin. Takista sitä ei onneksi erota. Äiti suuttuu vain paidasta. Yksi suuttumus ei ole monta. Lyönti kasvoihin ja perkelesaatanahelvetti. Kestän sen kun ajattelen Elmoa. Elmo halusi mansikkakakun.

Kakun kerma on pilvenhattara. Hattaralla istuva Jeesus heiluttelee iloisesti jalkoja. Elmo istuu Jeesuksen vieressä, se on sen kaveri. Elmo on aina ollut Jeesuksen kaveri. Vaikka muut ei sitä ymmärrä. Siinä ne nyt heiluttelee kevyitä jalkoja Jeesuksen kanssa ja nauraa kurnuttavat niin kuin sammakot. Väkisin hymyilyttää, vaikka maha on surusta täynnä.

Siinä haudalla mietin, mitä Elmosta on arkussa. Hiiltyneitä luita ja hampaiden paikkojako? Polvilumpiot ja tekolonkkanivel? Kunnan puolesta on kantajat. Kuulen niiden supisevan, että itsensä hävitti, yksinkertainen ihmisrukka. Onneksi pääsi pois. Pappi valuttaa kultaisia sanoja hopeisesta maljasta. Sanon sille, että jopa korppi nyt rääkkyy ja pappi tähyää taivaalle. Ei se ymmärrä, yksinkertainen ihmisrukka. Minä tiedän paremmin.

Turren kanssa mennään kahville. Minä juon kahvit ja Turre syö sokerit. Yhdessä nuollaan kakkulautaset puhtaiksi. Papin silmissä on monta isoa roskaa jotka pitää räpyttää pois. Se lukee adressit äkkiä. Pitäisin puheen, muttei tule mitään mieleen. Elmon kuvan edessä palaa kynttilä. Papilla on kiire, sen paksut sormet taittelee lautasliinat perhosiksi ja lumpeenkukiksi. Paperiperhoset lentää ulos tuuletusräppänästä. Pistän kettukarkin korpin taskuun. Jeesus nauraa ääneen. Minäkin nauran vähän. Pappi mulkaisee pahasti.

Yöllä karkaan kotoa. Pyörän valokiila hyppii edellä soratien pintaa. Jeesus istuu tarakalla eikä paina mitään. Sen valkoiset helmat lepattaa purjeina perässä. Tuomi tuoksuu. Kullerot kumartavat keltaisia päitään ojanpenkalla.

Elmo seisoo liiterin nurkalla vastassa. Liiteri ei palanut, talo vain. Jätkänkynttilät säästyivät. Elmo nojaa liiterin seinään heinä hampaiden välissä ja hymyilee silmillä. Miten sellainen voisi kuolla, joka ei koskaan muiden silmissä ollut olemassakaan?

Köytän laatikon tarakalle. Siihen mahtuu kuusi jätkänkynttilää. Kynttilät on niin kuivaa puuta, ettei ne paina mitään. Niin kuin ei Jeesuskaan. Poljen takaisin haudalle. Pistän jätkänkynttilät Elmon haudalle palamaan. Kipinät nousee taivaaseen asti.

Yön jälkeen joentakainen matala, punainen aurinko värjää törmällä tyhjänä seisovan talon ikkunat asutuiksi. 


Anu Kolmonen

Kuva: https://pixabay.com/fi/suru-suruaika-surullisuus-valo-1228329/

Jäljet

Kerron sinulle viipymisesi jäljet, hetki
hengitti yli haavani, liekki
väristi kivunsiruja             tu le ha hdus

kiinni minussa halusit lentää mutta lentää
irti
                                           olet ko ha va hdus
                                                                lohtu joka yhä salpaa henkeni

Miten ohueksi kuluvat meitä koskettaneiden viivat, poissa
ja äkkiä hän on sinä,
miten kavahdan hänen vuokseen.

Kerron sinulle liekistä jolla poltit minuun kätesi
miten hätäännyin, kun se oli vaihtunut pikkuruiseen    jalkaan,
                                                                                     tällaisista
                     osistako ihminen
                                          täytyy
                                                                                      kokoon kutoa,
                     niin ettei hän enää tunnista
kasvojaan ja toiset
                                         kasvot tarttuvat häneen
                                                                                                             ja risasta re p a le e va sta
                                                                                      kiinni
                                                                                                             on alkumme hauras.



 
Hanna Partanen
  
Kuva: https://pixabay.com/fi/hiekka-ranta-jalanj%C3%A4ljet-j%C3%A4ljet-1239641/

Hymy päivässä – vaikka ruuhkabussissa

Oulussa tapahtuu jotain mitä ei tapahdu missään muualla Suomessa. Usko pois. Täällä ei kuski suutu, jos pysäyttää bussin noin vain kysyäkseen toisen linjan vuoroaikataulua. Läksytyksen sijaan oululainen bussikuski antaa vastauksen kysymykseesi ja väläyttää vielä hymyn päälle.

Olen matkustanut useammalla paikkakunnalla joukkoliikenteessä. Missään muualla en ole nähnyt, että kuskia tervehdittäisiin tullessa ja poistuessa bussista, ja saataisiin siihen vielä vastaus. Usein jopa ystävällinen sellainen. Täällä busseissa onkin useimmiten mukavan väljää, istumaan pääsee. Silloin tällöin voit jopa rupatella ventovieraan vierustoverin kanssa.

Kahdeksan ruuhkabussissa on kuitenkin toinen tunnelma. Ihmismassa on itsepäisesti päättänyt tuppautua bussin keskiosaan eivätkä jatkuvana virtana sisään tunkevat lisämatkustajatkaan saa sitä siirtymään bussin takaosaan. Ei ilman erillistä, melko kovaäänistä, pyyntöä. Onneksi toistaiseksi tilaa on lopulta löytynyt, vaikka oma-aloitteisuus puuttuukin. Saavutetusta tilasta on tietenkin vaikea luopua.

Kehityksen suunta on kuitenkin hälyttävä. Sen huomaa, kun lastenvaunupaikalle pesiytyneet kireät ihmiset eivät tee elettäkään antaakseen tilaa nuorelle naiselle vaunujen kanssa. Kun bussi lähtee liikkeelle, nainen jää rimpuilemaan vaunujen kanssa oven pieleen tuskissaan. Hän olisi tietenkin voinut pyytää ihmisiä antamaan tilaa, mutta pitäisikö sen todella olla tarpeen?

Seuraavan kerran aamubussissa voisitkin nostaa katseesi hetkeksi älypuhelimen näytöltä ja katsoa ympärillesi. Kaikilla muillakin on kylmä ja kiire, kaikkia muitakin väsyttää. Jos bussikuski jaksaa hymyillä, niin kyllä sinullakin on voimia lahjoittaa hymy kohtalotoverille. Ja tarvittaessa kävellä bussin takaosaan asti.


Kirsi Huhtanen
  
Kuva: https://pixabay.com/fi/bussi-yhteydet-ratsastaa-matka-22114/

Keväällä kasvaa kaikki

Puiden rungot pilkkoivat valon tikapuiksi, askelmien väli vaihteli. Silja pidätti hengitystään, odotti että huimaus menisi ohi.
    - Kuulitko sinä mitä minä sanoin, Esteri kysyi.
    Silja ei vastannut. Valkoinen perhonen lepatti polun poikki, kohta sen perässä lensi kimalainen.
    - Seuraakohan se tuota perhosta, Silja kysyi, katseli miten valkea lepatus katosi ryteikön sekaan.
    - Sinä et kuunnellut taas yhtään, Esteri huokaisi, sanoissa pettymyksen kumahdus kuin olisi rumpua lyönyt.
    - Kuulin, Silja sanoi, nosti kirkkaat silmänsä Esteriin. - Sinä olet raskaana ja lähdet pois.
    Esteri räpytteli. Tuulen taivuttama oksa päästi auringonvalon suoraan hänen silmiinsä, Esteri astahti sivulle.
    - Kenen se on?
    Kosken solina pulppusi taustalla, sen yli humisi tuuli. Sillä oli nyt mitä hulmuttaa, ajatteli Silja, silmäili tuoreenvihreää lehtikattoa.
    Esteri vaihtoi painoa, kuiva oksa rapsahti jalan alla.
    - Se on Eskon, eikö olekin?
    Ilme Esterin kasvoilla venähti. Siljan mielessä välähti kuva pullataikinasta, jota käsi venyttää. Samalla tavallako Eskon kädet olivat sitä leiponeet, Esterin ihoa ja lihaa?
    - Onko sillä niin väliä, väisteli Esteri, kumartui nappaamaan mustaherukan ryppyisen lehden.
    - No on sillä sikäli, sanoi Silja äkkiä teräksen tiukkana, - että tietää sanoa jos siskosten lapsilla on sama isä. Että mitä se niistä tekee, puolisisaruksia vai tuplaserkuksia vai mitä.
    - Mitä? Esteri toisti viimeisen sanan kuiskaten, tuijotti siskonsa esiliinan peittämää vatsaa silmät laajenneina. - Mutta ethän – eihän –
    - Ei se vielä näy, tokaisi Silja, - niin kuin ei sinullakaan. Mitä tuumit, pitäisikö meidän lähteä yhdessä?
    - Milloin, kysyi Esteri, joka äkkiä näytti vieläkin pienemmältä. Kuin metsän ryöppyävä vihreys olisi imenyt hänestä voimat, kutistanut jäkälälle valmiiksi.
    - Sinikan ja Veikon häissä, sanoi Silja. - Jälkiruoan ja kahvin välissä. Entä sinä?
    - Kahvin jälkeen, kuiskasi Esteri. - Rantasaunalla.
    Joen toiselta puolen kukkui käki, nenään osui tuomen makea tuoksu. Juhannukselta vatsat näkyisivät jo.


Katja Törmänen 

Kuva: https://pixabay.com/fi/maisema-luonto-suomi-mets%C3%A4-j%C3%A4rvi-992984/

Laskin aivan itse eilen

Aino repi kaikki ne sivut Rautakirjan mainoslehtisestä, joissa koreili Disney-hahmo. Oli joulukalenteri, jossa mustanenäinen Tiku ja punanenäinen Taku keinuivat tonttulakit päässä männynoksilla tammenterhojen ja karamellisauvojen seassa. Toisessa kalenterissa Ankkalinnan väki oli kokoontunut joulupöytään kalkkunan ympärille. Jopa Aku ja Hannu istuivat vierekkäin eivätkä riidelleet Iineksestä.

Punaisessa pahvipakkauksessa seisoi rivissä Lumikki- ja seitsemän kääpiö-hahmoa käärittyinä värikkääseen folioon. Ilkeästä noidasta ei ollut tietoakaan.

Kaikki olivat iloisia. Suurista silmistä ja kiiltävistä nenänpäistä paistoi hyväntuulisuus. Aino olisi tahtonut sukeltaa kuvista sisään keskelle Ankkalinnan väen juhlanviettoa tai raivata Lumikin viereen tilaa vielä yhdelle kääpiölle.

MAI LITLE PONI. AITO
LUMIKKI JA SEITTEMEN KÄÄPIJÖ SUKLAATA

Luki Joulupukille menevässä kirjeessä. Mutta vielä oli aattoon kahdeksan päivää. Edessä joulunäytelmä ja todistusten jako. Päiviä, jolloin oli vähemmän opettajan suunnittelemaa ohjelmaa. Enemmän aikaa yrittää väistellä, piileskellä.


Päivä ennen joulujuhlaa Aino istuu terveydenhoitajan huoneessa. Posket punaisina, kädet kylminä. Pissa on kastellut jäljet sisähousuihin, mutta ei ole läpäissyt ulkohaalareita.

- Mikä on hätänä, Aino? terveydenhoitaja kysyy. Laittaa syliin tarraa ja tikkaria. Ei lakkaa tivaamasta. Aino puristaa huulet yhteen. Ei tiedä mitä sanoa. Mitä voi sanoa, jos ei oikein muistakaan? Pissanhaju hävettää. Tahtoisi jo pois. Terveydenhoitaja kysyy ja kysyy. Seinällä E-kirjaimet harottavat miten sattuu, vain osa osoittaa piikkinsä oikeaan suuntaan. Viisarit vääntäytyvät laiskasti eteenpäin. Tulisi jo koulutaksi.


Jouluaattoiltana Aino katselee sängynpäätyyn nosteltuja Lumikkia ja kääpiöitä. Ne tapittavat iloisina takaisin. Kaikki paitsi Jörö. Aino käpertyy peitteen alle. Kainalossa makaa muovinen poni. Huomenna Aino piirtää sille isommat silmät ja pyllyyn kuvioita.


Aino ei aio koskaan syödä suklaahahmoja. Ei saa avata foliokuorta, jos ei tahdo.


Johanna Linnilä

Kuva: https://pixabay.com/fi/lumikki-satuja-her%C3%A4%C3%A4minen-k%C3%A4%C3%A4pi%C3%B6t%C3%A4-913740/
 

Mies naulattu lattiaan

Uutinen 27.10.2014: Mies löytyi merikontista naulattuna kiinni lattiaan

Kertomus siitä, mitä todella tapahtui

    Manuel: He olivat väärässä, väittivät minua virolaiseksi. Minä olen meksikolainen. Dios mio, kuinka he voivat erehtyä!

    Heikki: Niille virolaisille on meikäläisen vaikea sanoa ei. Bisnekset vaikeutuu jos niiden kanssa rupeaa ryppyilemään. Kuka mulle enää heittäis raksakeikkaa jos ei ne. Halpoja ja nopeita, ja jälkikin on useinmiten ihan ookoo.

    José: Maksoin viisituhatta taalaa saadakseni pikkuveljeni tänne turvaan. Olisi pitänyt arvata, että hinta on liian halpa. Minun mielestäni virolaiset ja suomalaiset ovat ihan samanlaisia, sinisilmäistä kilttiä kansaa. Mutta he naulitsivat veljeni lattiaan!

    Manuel: Ne vaaleat perunanenät hymyilivät leveästi, mutta niillä oli piru silmissään. Aurinko häikäisi minut kun astelin horjuvin jaloin ulos kontista. José oli järjestänyt minut matkalle parempaan tulevaisuuteen. Jätin taakseni kaiken, työni puutarhurina, Angelican ja pequeñon.

    Heikki: Kai te nyt tajuutte ettei tässä nykyajan globaalissa maailmassa oo aikaa mitään sopimuksia ja kuitteja alkaa väsään? Kun kaverit kysyy että mahtuuks sun pihaan yks nelkytjalkanen niin totta kai mä sanon et jees. Mitäs se mulle kuuluu mitä ne sillä kontilla duunaa. Ei oo mun homma vahtia niiden sällien menemisiä. Kiire niillä on siinä kun mullakin, bisnes kato vetää taas.

    José: Minä en ole koskaan halunnut muuta kuin pitää huolta perheestäni. Mamá ja papá ovat jo saaneet rauhan. Manuel on kaikki mitä minulla on jäljellä. Hänen vuokseen teen mitä tahansa.

    Manuel: Miamin aurinko paahtaa ihoasi, saa sen janoamaan viileää kosketusta, rakkautta, hetken levähdystä kuumasta paahteesta. Niin minä tapasin Angelican puutarhan kätköissä; kaunis nainen, kauniista sanoista hurmioituva.

    Heikki: Tossa ne sitten peruutteli ja laitto konttinsa tohon riviin muiden jatkoksi. Sanoivat että toivat pari autoa jenkeistä ja tullipaperit on ihan ookoo. Että keväällä sitten ottais vasta autot käyttöön kun nyt ei ehdi laittaa. Mitäs mä siihen sitten mitään. Olishan se ollut kiva nähdä minkälaiset rassit pojat oli ostanut, mutta en sitten viitsinyt tunkea väkisin katsomaan, kun niillä oli niin kiire.

    José: Viisituhatta dollaria. Kahdeksan vuoden säästöt. Ja siitä hyvästä he naulaavat minun pikkuveljeni lattiaan. Kuinka paljon ihmisen täytyy kärsiä?

    Manuel: Haluan tehdä kanssasi saman/ minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään - Angelica rakasti Pablo Nerudaa. Minä luin hänelle kun makasimme puutarhan varjoissa. Angelica leikitteli mustilla kiharoillani ja punastui kun suutelin häntä niskaan.

    Heikki: Ei mulla ollut aavistustakaan niiden kaiffarien toimista, vaikka ne iltaisin kävikin täällä kun mä en ollut paikalla. Saahan sitä ihmiset kulkea. Ei mun mitään vartiointia kannata täällä pitää, maksaa vaan niin perkeleesti eikä niistä mitään hyötyä ole.

    José: Uskoin viimeiseen saakka että saisin Manuelin luokseni. Että hän voisi aloittaa taas uuden elämän. Kaukana Angelican huumeparoni-isästä, kaukana Miamin viettelyksistä, kaukana liian kuumasta auringosta. Minä uskoin että pystyisin pelastamaan Manuelin.

    Manuel: Angelica, minun oli pakko lähteä. Ikävöin sinua ikuisesti tämän kylmän auringon alla. Ajattelen sinua ja poikaamme, unohdan kaiken ikävän ja muistan ainoastaan rakkautemme.

    Heikki: Että kyllä tuli yllätyksenä jepareiden soitto että tällaista on mun tontilla tapahtunut. On se hirveetä mihin noi heimoveljet oikein pystyy. Joo aion kyllä olla jatkossa tarkempi ketä tontille päästän. Eihän tästä mulle mitään seuraamuksia tuu?

    José: Se oli elämäni hirvein päivä. Kun luin lehdestä tapahtuneesta, tiesin heti että se on Manuel. Kukaan ei ilmoittanut minulle, mutta sydämeni tiesi heti mitä oli tapahtunut.

    Manuel: ¡Lo siento! Anna anteeksi veljeni! Niin paljon jäi sanomatta. Runkonaulaimen naulat lävistivät reisivaltimoni. Vereni tihkui oven alta hiekalle ja lopulta joku soitti poliisit. Silloin oli jo myöhäistä. Ehkä uutisesta olisi tullut liian ruma jos kuolemani olisi siinä kerrottu. Ihmiset kaipaavat kylmässä maassa iloisempia tarinoita. No sé, en tiedä.


Elisa Tuhkanen

Kuva: https://pixabay.com/fi/tuotannonalan-auringonlasku-438428/

Nimettömät

Neiti Pirhonen asteli tavaratalon ovista sisään. Tarkkasilmäinen lähimmäinen, joka ei juuri sillä hetkellä sattunut tuijottamaan älypuhelimeensa, saattoi huomata Pirhosen askeltavan jokseenkin painokkaasti. Neiti olikin äärimmäisen tuohtunut. Hänen eilen ostamansa ja laadukkaaksi luulemansa alushousut olivat kaikkea muuta kuin hintansa veroiset.

Neiti Pirhonen äkkää nuoren myyjättären, joka onnistunutta treffi-iltaa ajatellen järjestelee rintaliivejä telineelle. Myyjättären päässä soi pehmeä rumba ja sen tahtiin hänen kätensä tanssahtelevat alusasujen sileillä pinnoilla. Nyt rumban katkaisee valtaisa paukahdus. Myyjätär hätkähtää ja neiti Pirhonen huomaa tehneensä vaikutuksen.

Pirhoska, jota nimeä emme käytä hänen kuullensa, sillä eihän ole soveliasta kutsua neiti-ihmistä rouvvain nimellä, alkaa paukuttaa kuin popkornikattila. Myyjättären silmät laajenevat samaa tahtia Pirhoskan suusta tulevan tulvan kanssa. Verisuonet Pirhoskan päässä kiehuvat. Hän tuntee suurta ylemmyyttä ja oikeassa olemisen riemua vetäessään ahdistuksen aiheuttajan ulos käsilaukustaan. Langanpätkästä pidellen Pirhoska heiluttelee alushousuja myyjättären edessä kuin voitonlippua.

Myyjätär huomaa, että paras tapa päästä eroon hankalasta asiakkaasta on myöntyä, alistua väärintekijän osaan ja ojentaa asiakkaalle uusi tuote. Hän kerää itsensä, nousee poterostaan kädet ilmassa ja kiskoo huulipielensä anteeksipyytävään hymyyn. Tämä saa neiti Pirhosen hämmentymään. Hän oli odottanut kunnollista taistelua, antautuminen näin varhaisessa vaiheessa ei ollut käynyt Pirhoskan mielessäkään. Myyjätär tarttuu hiljentyneen neidin käsivarteen ja taluttaa tämän alushousuhyllykön eteen. Rispaantuneet alushousut myyjätär riistää Pirhoskan kädestä ja antaa tälle uudet, virheettömät nimettömät.

Neiti Pirhosen ryhti on painunut kasaan, kun hän laahustaa kohti tavaratalon uloskäyntiä. Myyjättären päässä rumbaryhmä virittelee taas soittimiaan. Mutta neiti Pirhosen päivän kohokohta on jo ohi.


Merja Moilanen

Kuva: https://pixabay.com/fi/nukke-ikkuna-muoti-n%C3%A4yt%C3%A4-nuken-1076187/
 

Puutarhaunelmia (kuinka istuin tähän)

Näen sanan, näen kuvan
ja kuvan sanan
puran sen osiin,
teen kukan penkkiin
                        istutan tuolin, printtiin ruusun kankaan
                        punaisen vihreän multaisen maan,
kuluneet käsinojat ja kankaan harmaan
pöydälle pitsiliinan                 (huokaan.)
                                                Takaisin ulos!

Katson kuvaa,
taas se muuttuu
                        penkistä penkiksi kukkien,
                                                                      täyttää maan   
                                                                      multaa sormet
                                                                      raapaisee vienosti piikillään

                       katson sitä
                       ja pyydän siltä anteeksi,
                       koska sehän on vain –
kukka penkin printti mullan

                                                                     terälehti punaisen
                                                                     Kuinka siihen istua voisi, kukka penkkiin inspiraation?

Näen mehiläisen,
ja sen tanssin
                      raitoja ilmaan
                                                                     siitä tulee mustetta,
                                                                     mustaa valkoisella
                                                                     sillä istun
                                            ja annan
runosuoneni sykkivän


Merja Hänninen
 
Kuva: https://pixabay.com/fi/ruusu-luonto-valo-kasvi-488864/

Siilin automatka

Siili se kuunteli Sealia
ajaessaan automobiilia,
lauloi: ”Kiss from a rose”,
ääni korkeelle nous,
vaikka samalla lusikoi suuhunsa viiliä.

Eipä arvannut Siili,
mitä mutkan takana piili,
kun äkkiä tie oli täynnä hirviä!
Siili jarrua polki,
irtosi turvavyönsolki,
ja Siili ilmojen halki alkoi kiiriä.

”Voi ei!” Siili huusi.
”Oon kohta piikikäs muusi
ellei ihmettä tapahdu – AUTTAKAA!”

Yksi hirvi osui alle
Siilille putoavalle,
ei sattunut hötäkässä kumpaakaan.
Siili sievän mahalaskun
teki hirven takataskuun
ja sieltä kömpi alas tien reunamalle.

Hirvet rymisti pois,
Siili itkeä vois,
jos järkytykseltään pystyisi nyt.
Se tuijotti ojaan
autoaan, ikiomaa.
Oli radiokin jo hiljennyt.

Osui Orava paikalle,
naputti Siiliä ranteelle
ja totesi: ”On pulssisi ok.
Nousehan jaloillesi,
hörppää mehua desi.
Kokeillaan startata autosi, jooko?”

Yks kaks auto käynnistyi,
Orava tikuksi jäykistyi,
kun kaiuttimista kuului Abbaa:
ei diskokuningatar tanssimasta lakkaa…

Ja: ”Young and sweet!”
näin laulaen matkaansa siis
jatkoi Siili, joka kiitoksen huiskutti kurrelle.


Hanna Jarva

 
Kuva: https://pixabay.com/fi/siili-kev%C3%A4%C3%A4n-el%C3%A4inten-548335/

Silloin muinoin…

Sankka tupakansavu iskee vastaan kun aukasen baarin oven.

Jukeboxi huutaa nurkassa Markku Suomisen Sade-kappaletta. Pojat istuvat nurkkapöydässä, kaikilla käryää sätkä sormien välissä.

Me ollaan Krissen kanssa pyöräilty kymmenen kilometriä jotta nähtäisiin pojat. Ne käy paikallisessa nuorten kohtaamispaikassa Taulan baarissa aina sunnuntai-iltana. Silloin on työväentalolla Bingo ja sen jälkeen tullaan baariin. Me satutaan kans tulemaan silloin sinne.

Mie olen ihastunu yhteen Oivaan ja Krissen ihastus on yks Make. Ne istuu nyt siinä nurkkapöydässä. Ne on ostanu punasta Jaffaa ja tupakoivat. Me kävellään hitaasti niiden ohi mutta ei katota niihin päin. Mennään baaritiskille ja Taulan Eila tulee keittiöstä kiireisen oloisena. Sillä on aina kiire ja tukka hapsottaa nutturalla. Vaikka ei siellä baarissa kyllä muita ole.

Keittiöstä lemahtaa palaneen perunan haju, vai haiseeko se Eila aina sille ko paistaa niitä perunoita. En oikein tiiä kelle se niitä paistaa, toivoo varmaan että tulis asiakkaita jotka niitä tilais.

Me otetaan vain pullo punasta Jaffaa ja kaks lasia.

Pöytiä on vapaana runsaasti, mutta me mennään siihen poikien vieressä olevaan pöytään.

Krissella on sippibostoniaski. Se tarjoaa mullekki. Ja niin meki aletaan tupakoimaan.

Meillä on meikit naamassa ja pyhäkamppeet päällä. Olen saanut ensimmäiset pillifarkut. Ne kiristää vähän, mutta yritän istua kuin ei mitään. Ripsiväriä on runsaasti ja Krisse on laittanu mullekki katseen syvennykset, että näyttäsin oikein hurmaavalta. Se osaa laittaa ne tosi hyvin. Luomeen laitetaan ruskeaa luomiväriä tuonne reunaan niin katse näyttää paljon dramaattisemmalta. Niin se ainakin sanoo. Ite en kyllä huomaa siinä eroa, mutta luotan täysillä sen arvostelukykyyn.

Krissellä on siniset leveälahkeiset housut. Niissä on korkea vyötärönauha. Sillä on kapea vyötärö ja se haluaa tuoda sitä esiin. Keltainen lyhyt napapaita korostaa vielä kokonaisuutta. Housujen lahkeet on niin pitkät että ne on aivan ravassa ko siellä on loskanen keli ja me ollaan tultu pyörillä.

Krisselä on uus nuorisopyörä ja se on siitä tosi ylypiäs. Mulla on vain vanha naisten pyörä. Olen saanu sen papalta ja sillä pitää ajaa varovasti ettei se vain mene rikki. Se on ihan hyvä. Siinä on jousitettu penkki, niin ei mene takapuoli niin kauhian kipiäksi ko joutuu polokemaan pitkiä matkoja. Nytki pittää vielä pyöräillä takasin kotiin ja se on toiset kymmenen kilometriä.

On syksy ja tulee aikasin pimiä, eikä meillä tietenkään ole valoja pyörissä. Mutta se tuntuu nyt aivan sivuseikalta ko pojat on baarissa.

Kaivan kolikoita taskusta ja menen laittamaan Markku Suomisen Sade kipaleen uudestaan soimaan. Se on niin ihana. Sadetta mä kuuntelen joka yltyy vaan, ohimenneen eilisen taas mä elää saan. Satoihan silloinkin kun sut jälleen kohtasin. Sada, sada aina vaan muistan rakkaimpain.

Aivan tulee kyyneleet silmiin ko sitä kuuntelee, mutta pittää olla varovainen ettei vain meikit leviä. Krisse jo tönnii minua ko meinaan alakaa pillittää. Se vaan on niin ihana se Sade -biisi. Aivanko se kertois minusta ja Oivasta ja meän suhteesta. Ei me kyllä vielä olla yhesä. Mutta siitä haaveilen joka päivä. Ja sunnuntaina ko näen sen on koko viikko pelastettu. Jospa se ees kattois minua niillä ihanilla silmillään.

Otetaan toiset tupakat ja hörpätään limsaa. Se tupakka maistuu jo aika pahalta. Mutta pakkohan se on polttaa että näyttäs vähän kovikselta. Ei ne pojat muuten tykkää. Niin se on Krisse valistanu.

Pojatki näyttää polttelevan koko ajan. Välillä ne nauraa isolla äänellä ja sylykevät lattialle. Mitähän se Eilaki arvelee tuommosesta hommasta. Mutta ei kai siinä mitään kuhan ostetaan aina välillä jotain niin kyllä siellä saa istua.

Me laitetaan taas se ihana Sade soimaan. Ja hyräillään mukana. Voi jospa ne pojat tulis jutteleen.

Mutta äkkiä ne vaan lähtee. Vilkuilevat meän suuntaan, mutta eivät puhu mitään. Ja ulkoa alkaa kuulua mopojen pärinä. Niillä on molemmilla mopot. Oivala semmonen Tunturi merkkinen ja Makela Solifer. Siinä ne jonku aikaa päristelevät ja lähtevät meneen.

Me jäädään kahestaan sinne baariin. Laitetaan vielä kerran se Sade soimaan. Haaveillaan. Sitten on rahat loppu. Ei auta muu ko lähtiä polokeen.

Ilima on viilenny ja tulee inhottavasti just vasten naamaa.

Mutta eihän niilä meikeilä enää ole väliä.


Anneli Kurkela


Kuva: https://pixabay.com/fi/levyautomaatti-whitby-jumping-jack-975086/

                                                                                                  

Mitä olisi Eino


Kuva: https://pixabay.com/fi/ekg-syke-taajuus-pulssi-158177/


Valkoinen hevonen

Avaa oven, jota kukaan ei sulkenut
suljettua ovea ei kukaan avannut
Lehdossa valkoinen hevonen juoksee
                                                                                      kyynel virtaa
                                                                                                           a
Se joka voittaa, ei joudu lähtemään                                                    a
se joka rakastaa, nuhtelee ja kurittaa                                                   aa
ne ihmisen suuret kädet

Niityllä valkoinen hevonen juoksee
                                                                                     kyynel virtaa
                                                                                                          a
Aurinkotuulet tanssivat, värähtelevät yön taivaalla                            a
menevät läpi, törmäten yli ilmakehän                                               aa
planeetat kulkevat radallaan satojen vuosien jaksolla

Laitumella valkoinen hevonen juoksee


Seitsemän soihtua, seitsemän henkeä
kirjeet sinetöidyt, seitsemällä sinetillä

heidän ruumiinsa vaeltavat
      kielet, heimot sekoittuvat
maat järisevät tulenliekeistä, kaupungit sortuvat

Pellolla valkoinen hevonen juoksee


Valta annetaan, valta otetaan
Avain avaa oven, jota kukaan ei sulje
kaksikymmentäneljä vanhinta ja valkoinen hevonen
                                                                             jossain
                                                                                     kyynel virtaa
                                                                                                          a
                                                                                                           a
                                                                                                            aa


Pirkko Korkala

Kuva Pirkko Korkala

Kuinka

Kuva ja teksti Marjo Ketola

Olisinpa auennut ruusu

Kuva ja teksti Pirkko Korkala