22. marraskuuta 2016

Pääkirjoitus, marraskuu 2016

Kirjoittajaportaat maan ja taivaan välillä


Auki-lehti 4/2016 sisältää Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston luovan kirjoittamisen opiskelijoiden tekstejä. Tämä numero on syntynyt opintojen johdatusjakson aikana.

Johdatusjakso perehdyttää luovan kirjoittamisen työtapoihin ja keinoihin. Tarkoitus on kiinnittää huomio kirjoittajantyön olennaisuuksiin.

Mitä olennaisuudet sitten ovat?

Kirjailija-kirjoittajakouluttaja Tommi Parkko on esittänyt ajatuksen kolmiportaisesta kirjoittajakehityksestä. Ensimmäisellä portaalla pyritään pelkästään itseilmaisuun. Palautteen on silloin oltava vain kannustavaa.

Toisella portaalla tavoitteena on oppia kirjoittamisen tekniikkaa, jotta teksti saavuttaisi muitakin lukijoita. Palaute keskittyy kohtiin, joita voi muokkaamalla kehittää. Kirjoittaja opettelee ottamaan vastaan ja hyödyntämään muutosehdotuksia tekstiinsä.

Kolmannella, ammatillisella portaalla kirjoittaja mieltää palautteen ja uudelleenkirjoittamiset työprosessiin kuuluviksi. Lajin keinot ovat hallussa ja palaute suuntautuu tekstin esteettisiin ominaisuuksiin.

                                                                        *                                                                     

Luovan kirjoittamisen arvosanaopiskelija on portaikon toisella askelmalla. Opiskelun kohteena on kirjoittamisen tekniikka, joka tarpeeksi harjaannutettuna johtaa oman tyylin löytämiseen.

Parhaassa tapauksessa tulos on sitä, mistä Finlandia-palkintoraati 2016 puhuu määritellessään loistokkaan romaanin:

”Tarina voi olla mistä vain maan ja taivaan väliltä, mutta se vie lukijan mukanaan. Toinen erittäin tärkeä asia on hyvä kieli. Oikeakielisyys ja virheettömyys on oleellista, myös kielen elävyys.”

Marja-Riitta Vainikkala, luovan kirjoittamisen opettaja 


Kuva: Marja-Riitta Vainikkala

Aamu

Käsi nousee peiton alta
ajaa ilmaan kaaria
mäkiä ja mutkia
hiljaista hurinaa

petivaatteet pölähtävät
tasajalkahypyllä alas
traktorit ja kaivurit
metelöivät

valmistuu lentokenttä
halki huoneiden
kiidättää kone työmiehiä
valloittaa sohvavuoret

ilmakuoppaan
unohtuu kuvitelma
uppoaa rakennussarjaan
pienet sormet
pyörittävät muttereita
suun loruilu muuttuu lauluksi:
äi-ti-ra-kas, ä-i-ti-ra-kas


Peitto kevenee
sen jaksaa jo heilauttaa päältä
ilmavirta värisyttää
väsynyttä ihoa
lämmittelen
ukkonooan uusissa sanoissa.


Marjukka Tanska

Kuva: Marjukka Tanska
 

Signaali

(Ote novellista)

Korjaamon halogeeniauringot paistoivat täydeltä terältä. Ne nostivat hien Sirun niskan ja tahrattoman haalarin väliin, joka oli odottanut sukunimellä merkatussa lokerossa. Hän oli tullut hyvissä ajoin, vaihtanut sen viivytellen ylleen ja kuljettanut kättään pitkin kiiltävää peltiä. Korjaamon entinen keittiönurkkaus oli eristetty sermillä naisten pukeutumistilaksi, tiskialtaasta nousi hylättyjen putkien ummehtunut haju. Siru kippasi tupakannatsat lattialle alumiinisesta eineslaatikosta ja peilasi, miten napit sulkivat hänet uuteen siniseen koteloon.

Siru katseli hallin katossa kulkevia ilmastointiputkia ja kuvitteli, kuinka koko maanalainen verkosto kulki heidän yllään kuljettaen kaupunkia päätepisteestä toiseen. Hänen pysäkkinsä tuli vasta Puotilan pääteaseman jälkeen, syvemmällä tuntemattomassa idässä. Se oli pääreitin varrella olevien katseiden ulottumattomissa, pannukakkumaailman laidan ulkopuolella. Jos hän läpäisisi yllä olevan putken, metro kenties tulisi ja veisi hänet Ruoholahden suuntaan. Länteen, missä öljyinenkin käsi pysyisi lujasti kädensijassa. Ihmiset virtaisivat sisään ja ulos, sekarotuisina kuin koirat. Maanalainen tuuli tarttuisi jokaiseen yhtä lailla, ja he liikkuisivat samaan suuntaan, omiin päämääriinsä.

Hallin metalliovi nirskahti liukuun ja antoi ulkomaailman rynnistää sisään. Siru sulki silmät, valmistautui paineaaltoon ja tunsi, kuinka turvakengät upottivat häntä yhä syvemmälle kohti maan sulaa ydintä. Hän tunsi itsensä astronautiksi, vierailijaksi vasten eriskummallisen kuun pintaa. Raskaan kuun, missä askel painaa kuusisataa, ja jonkun muun lippu liehuu aina tulijaa vastassa. Hän muisti salaliittoteorian, josta oli kuullut radiossa: ohjelmassa eräs amerikkalainen kertoi, ettei maata todellisuudessa kierrä mikään, vaan kuu heijastetaan yhä uudelleen taivaalle. Sirua kylmäsi. Hän ajatteli maapalloa yksin kiertämässä aurinkoa, pyörimässä muiden veistämällä akselilla. Mikään ei olisi siihen kiinnittynyt, millekään se ei olisi tärkeä. Valekuu, meidän mitättömyytemme lohduksi luotu. Jotta tietäisimme, että olemme jonkin keskipiste; jotta sillä, mihin asetumme, olisi väliä. Edes jollekin, jossakin.

Nimim. A.M.I.
 
Kuva: https://pixabay.com/fi/l%C3%A4ht%C3%B6-foorumi-metro-laiturilla-371218/

Äitien päivä

Keskellä pihaa salossaan liikahtelee Suomen lippu. On Äitien päivän aamu. Meren jäistä käy kylmä tuulenvire, mutta aurinko lämmittää etelänpuoleista talon seinustaa. Pauli on 12-vuotias, elämästä ja elämisestä innostunut omakotitalon kasvatti, joka etsii haasteita ja rajojaan, on uudesta utelias. Hän istuu kotinsa oven edustan lämpimällä betonikynnyksellä. Talvivaatteista on saanut osan jättää pukematta, tuntuu jo melkein kesältä. Kevään ensimmäiset pääskyset kaartelevat pihapiirissä, västäräkit juoksenteleva kulkupoluilla. Koivun oksan kärkien ja silmujen kuorten ruskea sekä avautuvien lehtien vaalean vihreä väri näkyvät joka puolella ja koivujen tuoksu leijuu pihalla. Se sekoittuu karjan hajuihin, onhan sodan ruokasäännöstelyn jäljiltä vielä useissa kotikadun taloissa lehmiä, hevosia, lampaita, sikoja ja kanoja.

Edellisellä viikolla Pauli oli isän kanssa päätetyn äitienpäiväyllätyksen valmistelussa: Lähimetsän reunassa kasvavasta koivuvesakosta katkottiin oksia ja muotoiltiin niistä kaksi pihaluutaa. Ne toisivat avun äidin toistuvaan huoleen oven edustan siistinä ja lumettomana pitämiseen. Nyt ei tarvitsisi huolehtia siitä, käykö luutakauppias myyntikierroksellaan kodissa vai ei.  Luutapari olkapäällä Pauli marssi ylpeänä isän perässä metsän reunassa odottaville pyörille. Lyhyen pyörämatkan jälkeen tämä erilainen lahja äidille vietiin liiteriin puupinojen taakse odottamaan äitienpäivää.

 Nyt, aamuvarhaisella, Pauli pohtii, mitä voisi antaa äidille omana lahjanaan. Hän päätyy hakemaan äidille kevään ensikukkia. Niitä hän tiesi jo tähän aikaan löytyvän peltojen laitamilta. Pihalta muutaman minuutin juoksun ja junaradan ylityksen jälkeen hän päätyy tutulle kesantopellolle. Pellon reuna on täynnä pieniä kukkivia alppitaskuheiniä, joiden kukinto muistuttaa valkoapilaa, vaikka väri ei ole yhtä valkea ja varsi vain alle kymmen senttiä korkea. Niistä syntyy nopeasti kouransilmän täysi kimppu kukkivaa kevättä. Poika kiirehtii takaisin kotiin, sisälle ja vanhempien makuuhuoneeseen, missä äiti nauttii äitienpäivän aamukahvistaan muu perhe ympärillään. Pieni ihmetys Paulin puuttumisesta häviää hänen liittyessään joukkoon. Hän ojentaa kukkansa äidille, joka kääntelee niitä.

- miten löysit näin kauniita kukkia ulkoa, kysyy äiti ja ihmettele kukkien pienuutta.                             
- radan takaa myllyn vierestä kesantopellolta, kertoo Pauli ja jatkaa: ne ovat alppitaskuheiniä.

Äidin kahvin juonnin jatkuessa Boston-kakun kera, isä vinkkaa Paulin hakemaan liiteristä yhteiset äitienpäivän antamiset. Luutapari on äidille yllätys. Hän on niistä hämmästynyt ja kyselee niiden alkuperää. Pauli pääsee kertomaan isän kanssa ahkeroinnistaan. Kohta päästään kaikki aamupuurolle. Aamuaterian jälkeen siirrytään olohuoneeseen. Kuunnellaan radiosta koko perheen mieliohjelma, Tervetuloa aamukahville. Se päätyttyä lähdetään koko perhe polkupyörillä äidinäidin haudalle naapuripitäjään hiljentymään ja menneitä muistelemaan. On lämmintä. Äiti kertoo omasta lapsuudestaan, jolloin sukulaisten haudoille vielä tuotiin kukkien lisäksi pientä syötävää. Hän juttelee myös kirkkomäen outoa ääntä pitävistä kummituksista, joiden vuoksi vanhat ihmiset vieläkin karttavat kirkon tienoota pimeällä. Hautakiven taakse pienelle lautaselle äiti tapansa mukaan asettaa sivumennen leivän palasia hänelle läheisille vainajille. Aamuisen pyöräretken jälkeen kotipihalla perhe hajoaa eri puuhiin siihen asti, kunnes äidin valmistama sunnuntairuoka on valmista, ja perhe kokoontuu ruokapöytään aterialle.


Juhani Hassi

Kuva: https://pixabay.com/fi/laukku-gypsofilia-siemenet-gypsophila-1716655/

Usko

Johdatuskurssilla meille nimettiin yhdeksi perusopintojen tavoitteeksi oman ääneen etsiminen. Koska minun tuntuu olevan vielä hieman käheänä, päätin kokeilla pastissin tekemistä eräästä meille jaetusta kaunokirjallisesta esimerkistä eli Petri Tammisen esikoisnovellikokoelman yhdestä pienoiselämänkerrasta nimeltä ”Toivo” (Otava, 1994).




                                                                  USKO


Uskon kunto loppui kesken Cooperin testin. Äiti kehui lukumieheksi. Kirjastohuoneeseen ripustettiin unikkoverhot. Usko nosteli painoja autotallissa. Äiti kantoi pääsykoekirjat yöpöydälle. Usko valittiin yhteiskuntatieteelliseen. >>Treenasin piirikisoihin, olisin päässyt vielä pitkälle>>, hän kertoi opiskelijatovereille Iltakoulussa. Usko ilmoittautui puulaakijoukkueeseen. Sai sählypallosta kovan iskun päähänsä. Näki tähtiä. Valmentaja rohkaisi huoltojoukkoihin. Antoivat pitää pelipaidan. >>Vasen laitahyökkääjä>>, Usko ylpeili Iltakoulussa ja osoitti sormella pelinumeroa rinnassaan. Uskon sydän petti puolimaratonin loppumetreillä.  >>Laudaturin paperit, olisi päässyt vielä pitkälle>>, äiti haikaili hautajaisvieraille. Maratonreitille vietiin Iittalan valkoinen kynttilä. Veisattiin päivä vain ja hetki kerrallansa. Surtiin, että liian nuorena nukkuvat nerot.


Nimim. Matkija

Kuva: https://pixabay.com/fi/puoli-mailin-merkkiaine-1393099/

Ikuisuusasioita

Viinin tahrimin huulin
hapuilemme

toinen toisiamme tukien

tulkiten

pinnan alta
löytyy koreografian kaltainen muisto
lihasmuistissa kivistää puhki poljettu tango

enkä minä koskaan oppinut

lähtemään

jättämättä ovia auki


valkoinen taivas

kuin uni

mykkä mies


– lähellä lämmin


Anni-Sofia Kauppila

Kuva: Anni-Sofia Kauppila

Isolla pepulla naiseuden huipulle

Vihdoinkin naiset ovat keskenään samalla viivalla! Kenenkään ei tarvitse potea huonoa itsetuntoa tai jäädä ilman miestä siksi, että on ruma. Kauneus on nyt jokaisen naisen saavutettavissa, vaikka perintönä olisi kuinka kiero naama tai leveä perse. Nykyajan nainen pitää kauneuden omissa käsissään. Modernia miestä eivät enää säväytä Marilyn Monroen pehmeät kurvit, silmien pilke ja kaunis hymy vaan naamasta viis! Se on timmi kroppa, joka ratkaisee.

"Ruumiini on temppelini", kuuluu nykynaisen motto ja ihan ensimmäiseksi hän järjestää rasvanpolttajaiset. Kun ennen vanhaan syötiin ruokia, nykynainen satsaa ravintoaineisiin. Proteiinia pitää olla ja paljon, sillä se pitää nälän poissa ja on tarpeen lihasten kasvussa. Ja lihasta tarvitaan, sillä ennen rasvasta muotoutuneet kurvit on korvattava.

Hiilihydraatit ovat kaiken pahan alku ja juuri, ja niitä vältetään kuin ruttoa! Heikotus, palelu ja päänsärky, jotka johtuvat hiilarittomasta ruokavaliosta, menevät nopeasti ohi ja seuraa ihana, maaninen energiaboosti. Kunnes lipsahtaa. Jopa nykynainen saattaa sortua syömään leipää ja karkkia ja kaikkea sellaista, mikä maistuu hyvältä. Siinä sitten paha olo kalvaa sisuksissa ja morkkis vetää sängynpohjalle. Onneksi netti on täynnä tsemppaavia vertaistukiryhmiä. Kanssasisarukset lohduttavat ja muistuttavat, kuinka hyvää rasvaton maitorahka ja sokeriton mehukeitto onkaan.

Maitorahkaa nykynaisen on rakastettava yli kaiken, sillä sitä kuluu helposti yli kilo päivässä. Lisäksi kaupan hyllyt notkuvat kaikkia ihania, lisäaineita pursuavia, esanssin makuisia ravintolisiä! Kuka nyt kaipaa rasvasta ja sokerista tehtyä suussa sulavaa suklaata, kun tarjolla on proteiinipatukka? Tuo kahdensadan eri ainesosan kemiallinen cocktail, joka on maukas kuin tohveli. Ei pidä myöskään unohtaa elintärkeitä rasvanpolttokapseleita, ikuista ummetusta pilkkovia kuituvalmisteita ja tietysti palautusjuomia. Elinvoima löytyy purkista!

Nykynaisen energinen päivä alkaa kävelylenkillä ennen sianpierua. Televisiosta tutun laihdutusgurun mukaan rasva palaa paremmin tyhjällä vatsalla, puoliunessa, pimeässä hortoillessa. Illalla sitten painellaan nykynaisen toiseen kotiin; kuntosalille. PeeTee keksii nykynaiselle mitä sadistisimpia rääkkäysohjelmia ja tsemppaa vieressä, jos puhti meinaa loppua kesken kaiken. "Hiki virtaa, kun rasva itkee", hän lohduttaa ja saa nykynaisen tekemään vielä 150 kyykkyä.

Kun rasvaa ei ole enää tekemässä kurveja kehoon, lihaksia täytyy pumpata loputtomasti, jotta ne putkahtaisivat ulospäin. Varsinkin se peppu, sillä melonien paikka on nykyään takamuksessa. Ja jos peppu ei meinaa kasvaa tarpeeksi isoksi, nykynainen ostaa pepun kuin pepun pelastavat housut eli Freddyt. Housujen eriskummallinen leikkaus töräyttää pakarat koko kansan nähtäville. Toivoa sopii, että katsoja häkeltyy pakaran koosta sekä persikkamaisesta muodosta ja unohtaa housujen rumuuden.

Jotta tuskalla ensin pienennetty ja sitten suurennettu peppu saisi varmasti riittävästi katsojia, nykynainen pukee salille läpikuultavat trikoot. Näissä mielellään mahdollisimman räikeissä pöksyissä saa myös otettua parhaat selfie-kuvat. Nykynainen on huomannut, että mitä suuremmaksi pepun saa kasvatettua, sitä enemmän on Instagram-tilillä seuraajia. Kuntosalit ovatkin panostaneet suuriin peileihin, joihin mahtuu sekä iso peppu, että töröttävät huulet.

Kaiken näkemänsä vaivan jälkeen nykynainen haluaa palkita temppelinsä pienillä, kivoilla ekstroilla. Tekoripsiin saa timantteja tuomaan säihkettä silmiin ja persoonallista väriä hipiään voi suihkauttaa pullosta. Peilikuva ei näytä enää tutulta, mutta eriskummalliset poseeraukset muistuttavat televisiossa pikkubikineissä pullistelevia naisia. Nykynainen päättää osallistua fitness-kisaan! Kävely 12cm korkeilla koroilla on vaikeaa. Päkiöihin sattuu ja jänteet paukkuvat lihaksia parhaiten esittelevissä asennoissa, mutta nykynainen kokee olevansa naiseutensa huipulla. Hän on päässyt kilpailulavalle omalla työllään eikä Jumalan armosta. Hän on itse tehnyt itsestään kauniin.

Samaan aikaan katsomossa istuva nuori mies kuiskaa kaverilleen. "Eihän noissa ole enää mitään mihin tarttua!"


Nimim. Fatosh

Kuva: https://pixabay.com/fi/pakarat-aasi-backview-butt-nainen-161584/

Laura

Laura lukee lapsille lauluja
sananlaskuista sadetakkeihin
pehmoleluista päiväuniin
kengännauhoista kuralätäkköön
Jumalasta kai Jeesukseen,
päiväkodin pyhä henki löytyy hiekkalaatikolta.

Menneet muistot mielessä
mitenköhän näille käy?
Laura lautapelin lupaa,
niin kauan kun ei kukaan
tukista tukasta toistaan
juuriltaan nosta kukkaa

- Ja peli alkaa
Laura ei uskalla katsoa,
kun ensimmäinen heittää noppaa


Iida Putkonen

Kuva: https://pixabay.com/fi/teddy-bear-karhu-lasten-lelut-mets%C3%A4-524251/
 

Majakka

Se oli joku kevätlukukauden väsynyt iltapäivä, jonka kulutimme venyen koulun penkissä, vaikka aurinko kutsui jo kesän viettoon. Olinhan katsellut sinua ennenkin, lääkärin tytärtä, joka aina tiesi vastaukset kaikkiin tehtäviin. Mutta sinä iltapäivänä sinä katsoit takaisin ja hymyilit. Tunnin jälkeen kysyit haluaisinko lähteä kanssasi majakalle.

Kuljimme majakalle, minä hiljaa ja nolona, sinä jutellen ja kujerrellen kuin pieni lintu. En uskonut, että sinä halusit viettää aikaa kanssani. En ollut yhtä älykäs kuin sinä tai pystynyt tarjoamaan kiehtovia keskustelun avauksia. Mutta niin sinä vaan kerta toisen jälkeen nostit minua synkeiden ajatusteni syövereistä hymylläsi ja rohkaisit minua jäämään seuraasi.

Sinä kesänä tapasimme aina majakalla. Majakka oli syrjässä, siellä ei koskaan näkynyt ketään muita. Pidimme sadetta, paistattelimme auringossa. Sinä puhuit, minä kuuntelin.

Sinulla oli reitti valittuna, olit suunnitellut elämäsi valmiiksi. Lyseon jälkeen menisit yliopistoon, sen jälkeen muuttaisit ulkomaille, koska ”ulkomailla on paljon paremmat mahdollisuudet edetä uralla”. Sinä halusit ikään kuin pysyä majakan valokeilassa: sinulla oli se yksi valmis valoisa reitti, jota seuraamalla välttäisit suurimmat karikot. Ympärillä oleva musta meri pysyi pimennossa. Oli vain edettävä nopeasti, niin reitti pysyi näkyvissä.

Yritit saada minuakin suunnittelemaan, tekemään valintoja ja päätöksiä tilanteisiin, jotka eivät olleet siinä kesäpäivässä eivätkä välttämättä koskaan edessäni. Minä halusin vain haistella meren tuoksua hiuksissasi, katsella hymykuoppiasi ja saada sinut välillä räjähtämään nauruun niin, että koko vartalosi hytkyi.

Illat alkoivat pimentyä. Sinä et enää viihtynyt pitkään majakalla ja lopulta et tullut sinne ollenkaan. Sanoit meneväsi ostamaan lukiokirjoja, tapaavasi ystäviäsi. Et vastannut puheluihini, kun yritin soittaa. Tekstareihinkin vastasit vasta seuraavana päivänä. Hiljaa hautasin jonkin orastavan kivun rinnastani.

Syksyllä aloitin ammattikoulun naapuripaikkakunnalla ja sinä menit lyseoon. Välttelin niitä paikkoja, joissa olisin voinut törmätä sinuun. Halusin olla ajattelematta mitä olisin sanonut sinulle kohdatessamme.

Minä sitten sukkuloin ammattikoulun jälkeen ammattikorkeakouluun ja lopulta pääsin opiskelemaan kiinnostavaa alaakin. Valmistuin ja sain töitä. Rakastuin ja perustin perheen. Elin elämää siten kuin se eteeni tuli ja nautin sen tarjoamista hetkistä.

Kerran kuulin sinustakin. Olit valmistunut tavoiteajassa yliopistosta maisteriksi ja nyt asuit Ranskassa ja teit väitöskirjaa. Sinä olit kulkenut sitä valoisaa reittiäsi, ainoaa näkyvissä olevaa. Mietin, että ehkä se sopi sinulle ja olit siitä onnellinen. Mietin olivatko kesäpäivämme majakalla enää mielessäsi, vai suuntasitko taas reittiäsi eteenpäin muuta merta ihailematta.


Tiina Matala

Kuva: https://pixabay.com/fi/majakka-lokit-taivas-lokki-lent%C3%A4%C3%A4-116524/

Ylistys elämälle

Se
joka ei koskaan jätä
on aina sinun
yhä uudelleen

Joka harvoin tuottaa pettymyksen
jos joskus
vielä sen korjaa

Se
joka saa sinut
tuntemaan
sinä elät

Joka täyttää sinut
Joka puhdistaa sinut
Nautinnon ja välttämättömyyden rakkauslapsi
Se on
paska


Maria Kurtti

Kuva: https://pixabay.com/fi/reppu-laukku-matkatavarat-sanonta-1141890/
 

Marraskuu

Otat lyhyitä, varovaisia askelia pyörätuoliin tukien, kuin pieni lapsi, joka ottaa ensiaskeliaan. Ryhti on painunut kasaan. Etenemme hitaasti sairaalan pitkällä käytävällä. Kuljetan tippatelinettä vieressäsi.  Näiden päivien aikana olen oppinut painamaan oikeaa nappia, jolla saan annoshälyttimen vaikenemaan ja oppinut olemaan hätääntymättä siitä.  Tälläkin matkalla se hälyttää.

Musta, pitkä talvitakki näyttää isolta ylläsi,  samoin myssy päässäsi ja vaaleanpunaiset Aino-tossut liian raskailta jaloillesi, joiden voimaa sairaus on syönyt. 

Kun kuljemme käytävää pitkin, iloitset siitä, että vain vuorokausi leikkauksen jälkeen pystyt  jo kävelemään. Minäkin iloitsen. Iloitsen todella. Puristava pelko ja epävarmuus  rinnassani ovat hellittäneet otettaan.  Marraskuuhun on tullut sittenkin valoa.  Sinä selviät. Olet voittaja.

Tupakointipaikalle on kertynyt tuttuja kasvoja päivien ajalta, mutta myös uusia potilaita vaivoineen. Ilmarinta-mies ja  Taivalkoskelainen näyttävät olevan vielä hoidon tarpeessa, koska ovat tänäkin iltana kiirehtineet illan viimeiselle tupakalle ennen ovien sulkeutumista.  Kuulin eräänä iltana Ilmarinta-miehen kertoneen Taivalkoskelaiselle, että ilmarinta on uusiutunut  lyhyen ajan sisään jo kolmesti ja vaati nyt leikkaushoitoa. Taivalkoskelaisen vaivaa en ole kuullut, mutta kotipaikkakunnastaan hän on  Ilmarinta-miehelle kertoillut.  Täällä nämä, tuntemattomat ovat tulleet toisilleen tutuiksi ja vaivat tulleet jaetuksi.

Minä nyökkään tervehdykseksi miehille. Paikalle on tullut myös uusi kasvo; pitkä, laiha, päälaelta kaljuuntunut mies  ruskeissa sairaalatossuissa ja  ruskeassa, nuhruisessa sairaalapyjamassa. Hän ei osallistu toisten miesten keskusteluun, vaan katselee mietteliäs ilme yllään toisaalle, posket lommolla tupakkaa poltellen. Myös hän on tullut tippatelineen kanssa. Selviytynyt yksin. Menemme sinun kanssasi tupakkapaikan toiselle laidalle. Autan sinua tupakan sytyttämisessä. 


Sitten sinä sanot sen.  Sanot sen aivan hiljaa. Veri pakenee raajoistani, hengitykseni tihentyy ja takkuilee. Tuntuu kuin tukehtuisin kurkkuun nousevaan sydämeen.  Pakokauhu valtaa koko kehoni. En saa sanotuksi mitään, en yhtään mitään, vaikka minun tekisi mieli huutaa.  Huutaa ulos tämä hätä, tämä tuska, joka muutti kehooni asumaan ennen kuin ehdin sitä edes tajuamaan. Haluaisin juosta karkuun.  Mennä kotiin. Ottaa sinut mukaani. Saunoa sairaalanhaju pois ihostasi ja kilistää lasit elämälle. Minä lysähdän penkille. Tunnen kuinka kyyneleet kostuttavat silmiäni ja käteni tärisevät. Sinä katselet kaukaisuuteen, tyhjyyteen tai ehkä taivaaseen. Savuke sormiesi välissä alkaa sammumaan. Niin kuin sinun elämäsi.  Enkä minä mahda sille mitään, en yhtään mitään.


Levinnyt mahasyöpä.  Mitään ei ole tehtävissä. Kivunmukainen hoito.
Ei. Tämä ei voi olla totta. Vasta yhdeksän kuukautta sitten minä hautasin isäni syövän nujertamana ja nyt sinä, äitini.  Jos Jumala on olemassa, niin ei kai Hänellä voi olla näin epäreilua suunnitelmaa.  Eihän? Sinun pitäisi saada nauttia alkaneista eläkevuosista, lapsenlapsista, harrastuksista. Nyt kun kaikelle tuolle olisi vihdoinkin kunnolla aikaa. Ja minä tarvitsen sinua.

Sitten sinä rikot hiljaisuuden.
- Haluaisin, että ne häähopeat annetaan Karrille. Että jäisi kummilapsellekin joku muisto.  Eihän ne kyllä arvokkaita ole.

Ilmarintamies ja Taivalkoskelainen siirtyvät sisälle, vilkaisevat osaaottavan näköisenä meihin.  Jäämme kaksin. Yhtäkkiä minä tunnen kateutta ja kiukkua näitä onnekkaita ihmisiä kohtaan, jotka tumppaavat illan viimeiset tupakat  ja saavat herätä taas helpompaan huomiseen.


Minä katson kyynelien sumuisten silmien läpi sinua.  Äitini. Minun rakas, hauras, linnunluinen äitini.  Vasta nyt minä havahdun huomaamaan, kuinka väri sinun  sinisistä silmistä on  haalistunut. Väsyneet. Toivottomat. Elottomat. Matkalla jo muualle.  Otan kiinni sinua kädestä.
- Minä lupaan, sanon.
- Lupaan toteuttaa kaikki sinun toiveesi jotka ovat vielä toteutettavissa.


Minä katson sairaalan ajan kuluttamaa, mustunutta seinää. Katson kuusta, johon on ripustettu jo jouluvalot. Ne heiluvat marraskuisessa räntäsateessa.  Musta marraskuu.  


Salla-Maaria Heikkinen

Kuva: https://pixabay.com/fi/syd%C3%A4n-laakeriseppele-suru-968726/

OM Yoga Show London Calling

Metrossa huomaan, että olen unohtanut tarkistaa oikean aseman. Kumpikohan se on, Wood Green vai Bounds Green? En ollut huomannut tallettaa hotellin numeroa puhelimeeni ja akkukin vetelee viimeisiään. No, Bounds Green kilistelee vienosti kelloja. Valitsen sen.

Tunnin kuluttua on lähes puoliyö ja minä vedän laukkua perässäni. Useat ystävälliset ohikulkijat ovat naputelleet postinumeron puhelimeensa ja näyttäneet karttaa. Olen yhä enemmän eksyksissä. Mutta mihinpä minulla kiire olisi, täällä vanhassa kotikaupungissani, jossa lokakuun lopun sää vastaa Suomen elokuuta. Sitä paitsi pidän kävelemisestä ja talojen katselemisesta.

Lopulta lähestyn Wood Greenin metroasemaa ja viereistä taksiasemaa. Hurautan taksilla viimeiset puolitoista mailia ja perillä hotellissa selviää, että oikea metroasema olisi ollut vielä pykälää etelämpänä: Turnpike Lane. Asetun yöpuulle mukavassa, pikkuruisessa huoneessani.

Kaunis rakennus kukkulalla

Hotellin ystävällinen henkilökunta on tulostanut minulle karttoja: laaja näkymä, kävelyreitti kohteeseen ja bussilinjasto. Aamiaisen jälkeen lähden seikkailemaan kohti Alexandra Palacea. Aloitan kävellen ja poikkean reitiltä heti ensimmäiseen puistoon.

Alexandra Palace sijaitsee kukkulan huipulla, joten hyppään kuitenkin bussiin. Rakennus on hieno, joskin epäonninen: se valmistui 1873, mutta tuhoutui tulipalossa vain 16 päivää avajaisten jälkeen. Uudemman kerran se valmistui pari vuotta myöhemmin, mutta tuhoutui vielä toisessa tulipalossa 1980. Kolmannet avajaiset pidettiin 1988. Nykyään täällä järjestetään näyttelyitä, konsertteja ja urheilutapahtumia.

Tänä viikonloppuna ovat vuorossa vuotuiset joogamessut, OM Yoga Show. Messuja on järjestetty jo yli kymmenen vuoden ajan, paikka vain on välillä vaihtunut. Viime visiitilläni vuonna 2011 ne pidettiin Olympia London -messukeskuksessa. Lontoon lisäksi messukaupunkeja ovat myös Manchester ja Glasgow.

Love Is The Bridge

Heti upeaan messuhalliin astuttuani huomaan, jälleen kerran, että inhoan messuja. Kuin vappu ja uusivuosi yhtaikaa: melua ja tungosta. Minut nappaa puhutteluun jo ensimmäiseltä osastolta miellyttävä nainen, joka haluaa rukoilla puolestani. Mikäpä siinä, rukous kelpaa aina.

Osasto on useiden uskontojen yhteinen, yhdistävänä tekijänä Jeesus. Juttelemme niitä näitä ja sitten nainen ojentaa kätensä: ”My name is Maija.” Minä tartun käteen hymyillen: ”Hi, my name is Minna.” Purskahdamme nauruun ja jatkamme juttua suomeksi. Että tänne asti piti tulla juttelemaan Jeesuksesta, suomeksi.

Mitä saisi olla?

Jatkan matkaa messuosastoja tutkien: joogakouluja, yhdistyksiä, joogamatkoja, kirjallisuutta, raakaruokaa, vaatteita, koriste-esineitä, teetä, joogamattoja ja muita tykötarpeita. Teen hankintoja: tilava joogamattolaukku ja pari joogavyötä.

Joka toisessa kulmauksessa on meneillään maksuton puolen tunnin näytetunti, ja ne ovat valtavan suosittuja. Messuväki on pukeutunut rennosti trikoisiin ja niukkoihin yläosiin, joillakin huppari, aika monella paljaat varpaat. Tarjolla on myös joogaa lapsille sekä luentoja.

Ahkeran kiertelykävelyn jälkeen poikkean lounaalle ja seuraan samalla viereistä näytetuntia Thai-joogahieronnasta. Parityöskentely näyttää hauskalta.

Kohtaaminen

Todella vaikuttuneena pysähdyn vasta Taijitu-teoksen ääreen. Yin- ja yang-symbolia ympäröi neljä lohkoa, jotka tuovat kokonaisuuteen liikkeen tuntua, energiaa. Tämän teoksen alla kohtaan jooga- ja meditaatio-opettaja, kirjailija Swami Saradanandan, joskaan en sitä vielä tiedä.

Ihaillessani työtä hän osoittaa toista ja sanoo, että sekin on vieressä seisovan naisen, Tatiana Josephin, käsialaa. Sitten huomaan tutun kirjan, The Power of Breath, ja pari muuta. Tartun Chakra Meditation -teokseen ja kerron naisille, että minulla on jo tuo hengityskirja ja pidän siitä kovasti, haluan ostaa tämän. Tatiana sanoo, että pyydä siihen sitten kirjailijan omistus ja osoittaa toista naista.

Juttelemme vielä hetken ja saan Swami Saradanandalta omistuskirjoituksen kirjaani.

Joogariippumaton sylissä

Ilmajoogaa (Aerial Yoga) olisin halunnut kokeilla, mutta liinoja telineineen on vain kymmenen ja jonossa on noin sata ihmistä. Jään seuraamaan näytetuntia. Pian totean, että liina on lähinnä apuväline muiden – vöiden, blokkien, bolstereiden ja vilttien – joukossa. Sen avulla voi hieman syventää asanaa ja helpottaa siinä viipymistä, mutta huiman villejä asentoja ei aloittelijoille tarkoitetulla näytetunnilla tehdä.

Mitään mullistavaa uutta messuilla ei tänä vuonna näytä olevan. Vuonna 2011 Acroyoga oli pinnalla, mutta se ei ole vielä tänäkään päivänä ehtinyt Ouluun. Mikä mahtaa olla muun Suomen tilanne? Harjoitetaanko missään tätä akrobatian ja joogan yhdistelmää, jota tehdään parin kanssa tai isommalla joukolla?

Siniseen hetkeen

Istun vielä tovin aulakahvilassa. Messupäivä on päättymässä, mutta vilske ja vilinä jatkuvat sunnuntaina. Minulla on muita suunnitelmia.

Suurkaupungissa on paljon erilaisia joogasuuntauksia tarjolla. Useimmat niistä ovat voimakkaampia kuin Suomen Joogaliiton SJL-jooga. Olisi ollut mielenkiintoista käydä sisarorganisaatio British Wheel of Yogan ohjaajan tunnilla, mutta sellaista ei osunut silmään.

Astun ulos siniseen hetkeen. Kävelen mäkeä alas ja koko matkan hotellille. On pimeää ja lämmintä, syysilta Lontoossa.


Minna Arvila

Kuva: Minna Arvila

Runot

Minä kerron sinulle
tänään paistaa aurinko.
Älä sano: sataa
Näe minun kanssani
auringon valo
tunne sen lämpö
ja marraskuun päivä on kirkas
ja siinä on
kevät ja kesä.




Tuuli sammutti kynttilän
ja lakaisi yön valon
ja lämpö valui routaiseen maahan.

Idän taivas hehkui uutta päivää.


Kaija Eskola

Kuva: https://pixabay.com/fi/rein-sumu-mieliala-maisema-595023/
 

Tyttö

Kipinät silmissä
kääntyy kannoilla
oven paiskaa
hiljaisuus soi

missä on pieni
tättärä tyttö
jonka
toive ja ihme
minulle toi.

minne meni ne
vuodet
ja päivät
iltaa aina
vain odotin

mitään muuta
nyt halua en
kuin hetket
nuo
suuret takaisin.

portaita palaa
tuo tättärä tyttö
kipinät
taasen
on sammuneet

yhteinen
sohva ja vilkaisu
kohti
tauonneet
taistelutantereet.


Anne Ahonen

Kuva: https://pixabay.com/fi/vauva-k%C3%A4vely-retro-lapsi-perhe-1542920/

Valvoja

Katoikuisuudessa
äänetön maisemasärky
valo menetti tajuntansa

Mustavalkoinen ruska ympäröi
surmatut värit vuotivat kuiviksi
ääriviivasuolla

Maa ei puhunut
Juuret sokeutuivat
Hedelmät katosivat


   
Tuudittivat niin kauan,
että katseesi heräsi
olit valmis uraasi

Silkinetsijät tarjosivat sinulle siementä
Siemen kumarsi syvään, lupasi
taas värit ilmattarille ja
erämaahan kukoistuksen

Pitelit siementä
näit värejä, nielit ne

Sanat löivät sinetin
            olen vanhentunut aika
kaatuneiden muistopäivänä   
unohtaisitte nimeäni

   

Luovuin jo itsen
mut hän kapusi
korkeimpaan kohtaani, soturini
Kuvattomuuden saartamat
syrjät kohtasivat, saivat
kuvajaiset toisistaan 

                                   Jakautumisen riemu!

Toisiimme astuneina
Seisoimme valmiina sinuun
Erämaan viimeiset



Tyhjässä maisemassa erotut kaukaa
Sininen levottomuus vyöryy, kun
Lausut meille tuomiomme

Oksani kurottaa sinuun
lyödäkseen
ylettämättä

Hakkaat kirveen kuoreen
Silmät putoavat oksalta
Minä katoan hedelmistä

Maa kaljuuntuu
Ilmattaret eivät puhu
Silkinetsijät syövät siemenensä

Sinä jatkat unta


Nimim. KR2
 
Kuva: https://pixabay.com/fi/traveler-auringonpaiste-pilvet-1635294/

Vemputin

Hyvää huomenta, Izvestija!
meille on koittanut uusi aika
teille on syntynyt vapahtaja
kohtapa liikkuu rauta ja raja

saa potkia aukkoja Euroopan uksiin
toisinajattelijat toisiin ajatuksiin
uusien aikojen iivana julma
jämpti on jiiri ja suora on kulma

pim pim pim pim pimputin
vähän niinku entinen Rasputin
kengillä kangilla kapsutin
niskasta boheemia rapsutin

älä sinä huoli, Angela hoi!
kyseessä on pelkkä harjoitus
Ukrainassa käynnissä on vain
lukkojen uudelleensarjoitus

Krimillä muutama kriminaali on
tarpeessa isällisen opetuksen
tarjoan suurvallan ystävällis-
mielisen kädenojennuksen

pam pam pam pam pamputin
bussia ajaa Vladimir
Tsitajes stihi Pushkina,
mikä on mielesi kuskina?

viritetään tuonne alas sadin
haetaan bašarista mattoja
potkitaan auki ja levitetään
pitkin sairaaloiden kattoja

loppuryssäys ihmishenkialen:
nyt Aleppon lapsia tusina!
kriisiapuriisipapukin kai vale
joulu, mieli ja luumurusina

Äiti, tuu ikkunaan!
Täällä on poikasi Vladimir
kyllä selkkaukset saadaan loppumaan
mutta meille kelpaa vain Vladi-mir!

pom pom pom pom pomputin
tykillä oveen koputin
Karhu on apukuskina
Karhun kieli on russkia


Antti Kujala

Kuva: https://pixabay.com/fi/stahlhelmin-sota-harmonia-1618442/
 

Ilta

Parvekkeelle oli katettu lasikantinen puutarhapöytä ja metalliset ohuenmalliset tuolit. Horisontissa häämötti ranta ja illan tullen saapuneet nuorukaiset, jotka kävelivät pitkin rantakatua, ohittivat jäätelökioskit ja torimyyjät. Kun istuin tätini ja setäni kanssa pöydän ääressä, tunsin oloni rauhalliseksi. Meren pintaan peilautuva vaaleanpunainen taivas hohti. Alakerran pitsapaikan ulkopöytiin oli erinomainen näkymä, ja ruoan tuoksu kohosi kolme kerrosta ylemmäs, missä me vietimme alkuiltaamme. Siemailimme viiniä; minä, tätini ja setäni, kunnes jäimme kahden tätini kanssa. Puhuin hänelle perheestä ja ystävistä, rakastajista ja rakastetuista. Hänen kanssaan oli helppo puhua, eikä mikään mitä sanoin, järkyttänyt häntä. Hän kysyi asioistani aina lisäkysymyksiä, mutta ei udellut. Se oli hänessä parasta.

Kerroin tädille siitä, kun ensimmäisen kerran tapasin Lassin. Siitä oli nyt vuosi. Ilta oli silloin vasta aluillaan niin kuin nytkin. Oli kesä ja kyseessä oli pienet, ei niin muodolliset juhlat. Tanssin ulkona silmäparin tervehtiessä minua. Hän tuijotti minua arvoituksellisella katseellaan ja peilasi silmiänsä omiini. Yritin välttää hänen katsettaan, mutta lopulta en voinut enää esittää. Kun katsahdin toiseen suuntaan, Lassi oli edessäni ja kysyi tahtoisinko tanssia hänen kanssaan.

Kliseistä, eikö totta, kysyin tädiltäni. Hän vastasi vain tyynesti, että se oli merkki. Tämän sanottuaan tätini tahtoi kertoa, miten hän tapasi setäni. Oli ollut leuto lokakuu, ja tätini Saila oli kävellyt yliopistolle, missä opiskeli ruotsia. Hän käveli tavalliseen tapaansa suureen luentosaliin kello kahdeksan aikaan aamulla. Saavuttuaan luentosaliin, paikalla olikin sijainen, eikä heidän tavanomainen luennoitsijansa. Saila istui eteen, koska oli myöhässä ja koska ylärivi näytti täydeltä. Sijainen vaikutti nuorelta, melkein yhtä nuorelta kuin Saila. Miehellä oli tummat hiuksensa, jotka olivat sekaisin, ja hänellä oli silmillään neliskanttiset lasit. Hänen ruskeat silmät pilkistivät lasien takaa ja katselivat opiskelijayleisöä. Setäni oli huomannut Sailan melkein yhtä nopeasti, kuin Saila hänet. He mittailivat toisiaan silmillään mutta setäni kuulemma luennoi itsevarmasti, vaikka katseli tätiäni.

Luennon jälkeen Saila taivutteli itsensä kysymään sedältäni jotain luennon jälkeen. Hän oli ymmärtänyt luennon jokaisen asian, mutta keksi yllättäen jotain nokkelaa, jolle tiesi jo vastauksen. Lähtisitkö kanssani syömään, mies kysyi lopulta. Saila vastasi myöntävästi ja hän tapasi setäni illalla kello kahdeksan torilla ravintolan edessä. Hän seisoi rauhallisesti mukulakivitetyllä kävelykadulla kun näki hänet jälleen. He menivät ravintolaan, jossa setäni oli maksanut molempien ruoat. Illan päätteeksi he palasivat kävelykadulle ja nauttivat toistensa seurasta tovin, ennen kuin suutelivat ja hyvästelivät toisensa.

Totesin, että meidän molempien tarinat ovat melko samanlaisia. Rakkautta ensisilmäyksellä. Mutta kuka oikeasti tietää, kuinka monta kertaa minä ja Lassi olemme olleet samassa paikassa samaan aikaan, tai kuinka monta kertaa olemme vilkaisseet toistemme kasvoja, kysyin tädiltä. Se ei ole kiinni niin paikasta, vaan ajasta, täti virkkoi. Mietin aikaa. Rakkauksiemme välillä on paljon aikaa, mutta olemme molemmat kokeneet samoja asioita, vaikka meillä on yli 40 vuotta välillämme.

Ilta oli jo pitkällä, kun muistin, että lupasin soittaa Lassille. Kello olisi jo 2 Suomessa. Olisiko hän jo nukkumassa?


Sanna Stenman

Kuva: https://pixabay.com/fi/brighton-rantakatu-rannikko-920314/