30. toukokuuta 2017

Pääkirjoitus, toukokuu 2017

Tuoreet sanat


Lukuvuoden kestäneet luovan kirjoittamisen perusopinnot päättyivät jaksoon, jossa opiskelijat arvioivat talven aikana oppimaansa.

Jotakin oli tapahtunut, koska niin moni kommentoi nyt olevansa lähempänä omaa ääntä.

Olemme talven aikana puhuneet tyylistä, omasta äänestä ja sen löytämisestä. Ei ole yksinkertaista ohjetta, mistä sitä etsiä. Silti se on hyvin lähellä, omassa persoonassa.

Kirjoittajakoulutus opettaa kirjoittamisen taitoa. Se tarkoittaa tekniikkaa, kirjoittamisprosessin hallintaa ja palautteen vastaanottamisen ja antamisen taitoa.

Oma ääni löytyy keinojen opiskelun kautta. Harjaantuminen niiden käyttöön vie lähemmäksi itsessä asuvaa sisäistä kirjoittajaa, jolta tuoreet sanat tulevat.

Luovan kirjoittamisen opinnoissa sisäinen kirjoittaja saa kasvaa vertaisryhmässä, toisten sisäisten kirjoittajien rinnalla.

Arviointijaksolla kuultiin ajatuksia siitä, kuinka ryhmä kantaa kirjoittajaa. Sen luottamuksen tunteen soisi jäävän mieleen vielä sittenkin, kun koulutukseen liittyvät tapaamiset ovat päättyneet.

Marja-Riitta Vainikkala
Luovan kirjoittamisen opettaja


Kuva Marja-Riitta Vainikkala

Mies

Mies katsoo jalkojaan; harmaat villasukat harmailla raidoilla. Ne alkavat olla jo kuluneet, mutta ovat mukavat jaloissa. Vaimon tekemät sukat. Kaksi oikeaa, kaksi väärää, kaksi oikeaa, kaksi väärää. Ei vaan nurjaa, vaimo korjaisi. Siitä vaimo on tarkka. Kaikesta muusta mies on tarkempi.

Mies menee keittiöön ja laskee pannuun vettä. Hän asettaa pannun liedelle ja napsauttaa levyn päälle. Odottaessaan veden kiehumista hän kattaa kahdelle. Kaksi lautasta ja kaksi kuppia, lusikka vaimon kupin viereen ja sokeripala valmiiksi kupin pohjalle. Vaimo ei tule kotiin.

Kolme päivää mies on kattanut pöydän, istunut juomaan teensä ja syömään keksinsä. Tiskannut kaksi kuppia, kaksi lautasta ja yhden lusikan. Katsonut peilistä harmaita kasvoja, vetänyt aamulla harmaat sukat jalkaan. Hän on mennyt nukkumaan omalle puolelleen sänkyä. Sitä ennen avannut ikkunan, koska vaimo pitää viileästä. Alkuvuosina he taistelivat lämmöstä. Mies sulki ikkunan ja vaimo avasi sen. Hän kuulee yhä isänsä äänen, joka sanoi: ”ei lämpöä harakoille”.

Mies kulkee ikkunasta ikkunaan. Ei osaa asettua istumaan. Ohikulkiessaan hän kastelee vaimon monet viherkasvit; niitä on kuusitoista. Hän alkaa jutella niille; niistä tulee tuttuja. Vaimo sanoi, että kukille pitää puhua. Miehestä se oli turhaa. Väärää, väärää, jäärää, jäärää. Vanha harmaa väärä jäärä.

Toisena keväänä mies leikkaa raja-aidan matalammaksi. Hän seuraa naapurin koiran leikkiä. Hän tervehtii postinkantajaa ja heilauttaa kättään ohiajaville lapsille ja hymyilee heidän vastatessaan.

Oikeaa, oikeaa.

Seuraavana syksynä mies on kattanut taas kahdelle. Hän on asettanut aamiaispöytään kaksi kuppia, kaksi lautasta eikä yhtään lusikkaa. Hän tuntee jalkojen lämmön pöydän alla, kahdet raitaiset villasukat koskettavat toisiaan. Iltaisin hän istuu naisen viereen sohvalle, katsoo silmiin ja koskettaa sormet onnesta kipuillen naisen vaaleita hiuksia.

Anne Ahonen

Kuva Pixabay

Kolina yössä

Eeva Rinne heräsi säpsähtäen keittiöstä kuuluvaan ääneen. Sängyn vieressä oleva kelloradio näytti kello kolmea. Ääni toistui, kuulosti kuin joku löisi vasaralla.

– Kuka siellä? Eeva huusi pelokkaana. – Minulla on ase, pitäkää varanne!

Kolina loppui ja Eeva kuvitteli kuulevansa raskaan hengityksen. Joku oli keittiössä! Eeva keräsi rohkeutensa ja nousi hitaasti sängystä. Katuvalo heijastui verhojen välistä muuten pimeään makuuhuoneeseen. Vanhan talon puinen lattia narisi hänen askeltensa alla. Hän päätti kävellä mahdollisimman raskain askelin ja toivoi, että mahdollinen murtovaras säikähtäisi ja lähtisi vikkelästi ennen kuin talon omistaja ehtisi paikalle.

Eeva napsautti keittiön valot päälle, mutta keittiö oli tyhjä. Samassa hän kuuli, kuinka ulko-ovi painautui kiinni. Lukon aiheuttama loksahdus kaikui yössä. Eeva syöksyi ikkunalle ja yritti nähdä vilauksen murtautujasta, mutta ei nähnyt ketään.

Keittiössä kaikki näytti olevan paikoillaan. Vain yksi seinään upotetun kaappikomeron ovista oli raollaan. Eeva aukaisi oven ja napsautti kaapin sisällä olevan valon päälle. Vanhanaikaisen kaapin alimmalla hyllyllä näkyi hentoja, mutta tuoreita naarmuja, ehkä jonkin työkalun aiheuttamia. Eeva oli varma, ettei ollut niitä nähnyt aikaisemmin. Oliko joku yrittänyt irrottaa hyllyn? Hyllyn ja lattian erotti toisistaan kymmenen sentin levyinen lattialista. Kuvitteliko murtovaras löytävänsä sieltä jotain arvokasta?

– Onpas erikoista! huudahti Eevan hyvä ystävätär Aune Siltala seuravana aamuna. Eeva oli kertonut yölliset tapahtumat toivoen Aunen innostuvan ja selvittävän mitä kaapissa oli niin mielenkiintoista.

– Onko sinulla työkaluja täällä? Katsotaan heti mitä hyllyn alta löytyy, sanoi Aune siniset silmät tuikkien. Hän oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi sitten ja janosi jännitystä tasaiseen ja tylsään elämäänsä.

Eeva haki työkalupakkinsa ja naiset ryhtyivät työhön. Muutama kopautus talttaan ja hylly irtosi. Aune vilkaisi ystäväänsä jännittyneenä kohottaessaan hyllyä. Alta voisi paljastua vaikka minkälainen aarre! Hyllyn alta heitä tervehti kuitenkin vain tasaisen harmaa betoni. Ei aarteita, ei salakätköjä.

Pettyneenä he istuutuivat pöydän ääreen. Aune ei voinut käsittää, miksi yöllinen vieras oli vieraillut kaapissa.

– Ehkä minä vain kuvittelin koko homman, Eeva ehdotti. Hän oli ihan hyvin saattanut nähdä unta.

– Entä ne naarmut hyllyssä?

– Jos minä en ollut huomannut niitä aikaisemmin. Sitä paitsi mitään murtojälkiä ei ulko-ovessa näkynyt.

– Kyllä tämä nyt kuitenkin minusta vaikuttaa jotenkin oudolta, Aune vastusti. – Minusta meidän olisi hyvä pitää vahtia ensi yönä, jos vaikka varas tulee takaisin.

Eeva tiesi ystävänsä mielikuvituksen jälleen keksivän mitä ihmeellisimpiä teorioita. Hän kuitenkin tunsi ystävänsä eikä yrittänyt kääntää tämän päätä vaan suostui yölliseen vartiointiin.

(teksti on pätkä pidemmästä kokonaisuudesta) 

Nimim. Fatosh

Kuva Pixabay

Viena

Päivän lämpö viipyy vielä suojaisella parvekkeella. Hämäryys on laskeutumassa omenapuun oksille ja usva nousee merestä. Viena nyppii hajamielisenä kuivuneita kukintoja rehevästä orvokkiamppelista.
Pienellä pihalla omenapuu on aukaisemassa kukintojaan. Vanha puu jaksaa edelleen tuottaa hyviä ja makeita omenoita. Sulon kanssa istutimme sen tuohon pihalle jo paljon ennen tämän uuden talon valmistumista. Silloin meillä oli tässä omakotitalo ja laaja piha ja puita tuonne rantaan asti. Kolmen perheen taloyhtiö vei suuren osan pihasta. Sulo ei ehtinyt asua tässä uudessa kodissa. Vaikea sairaus vei voimat ja elämä päättyi niin nopeasti. Nuorin tyttö olisi vielä isää tarvinnut.

Viena ottaa villatakin taskusta rasian. Sinisellä sametilla on sormus. Ystävinä. Soitellaan, niin oli Onni sanonut.

 Minä heitän sormuksen menemään, heitän vaikka tuonne merenlahteen. Tai voisin viedä sen huomenna panttilainaamoon ja unohtaa sinne. Harmittaa. Joskus ajattelin, että voitaisiin me ehkä Onnin kanssa yhdessä viettää eläkepäiviä. Lapset molemmilla jo omillaan. Kaikkea sitä ihminen kuvittelee!

Kyllä Onni taisi sittenkin puhua oikein meidän elämästämme. En minä olisi tästä kodistani mihinkään takametsiin lähtenyt. Eikä Onni olisi jaksanut elää täällä kaupungissa. Ei hänelle olisi riittänyt kukkapenkkien hoito ja puistoissa kävely. Hänellä pitää olla ympärillä metsää ja aukeita peltoja, vanha maanviljelijä!

Vaikeaa minullakin olisi ollut tytön kanssa. Hän poikkeaa tässä niin usein ja hoitaa minun asioitani.
Joskus olen naureskellut, että jos vielä saisit isäpuolen. Ei näyttänyt tyttö ajatuksesta pitävän.

Viena ottaa sormuksen, pujottaa sen sormeensa. Muistosormus. Muisto yhteisestä nuoruudesta, meidän nuoruudestamme. Kuuntelijaa ja ymmärtäjää, sitä me molemmat tarvitsemme.

Ensi viikolla soitan Onnille. Hymyillen Viena asettaa sormuksen rasiaan.

Illan viimeiset säteet viipyvät avautuvassa omenapuun kukassa.

Kaija Eskola

Kuva Pixabay

Majakka S+8 tekniikalla

Se oli joku kiteen väsynyt ilve, jonka kulutimme venyen koulujuhlan pensassaksissa, vaikka aurinkolasit kutsuivat jo kesämökin viettoon. Olinhan katsellut sinua ennenkin, lääninoikeuden tyydytystä, joka aina tiesi vastavirrat kaikkiin teini-ikäisiin. Mutta sinä ilveenä sinä katsoit takaisin ja hymyilit. Tuntoaistimuksen jälkeen kysyit haluaisinko lähteä kanssasi majesteetille.

Kuljimme majesteetille, minä hiljaa ja nolona, sinä jutellen ja kujerrellen kuin pieni lipeäkala. En uskonut, että sinä halusit viettää aikaeroa kanssani. En ollut yhtä älykäs kuin sinä tai pystynyt tarjoamaan kiehtovia avioliittokuulutuksia. Mutta niin sinä vaan kertakäyttötavara toisen jälkeen nostit minua synkeiden ajojeni säestyksestä hynttyilläsi ja rohkaisit minua jäämään seuraeläimeksesi.

Sinä kesämökkinä tapasimme aina majesteetilla. Majesteetti oli syrjässä, siellä ei koskaan näkynyt mitään muunnelmia. Pidimme sadepilviä, paistattelimme aurinkolaseissa. Sinä puhuit, minä kuuntelin.

Sinulla oli rekisteriote valittuna, olit suunnitellut elämänjanosi valmiiksi. Lyyran jälkeen menisit ylioppilaslakkiin, sen jälkeen muuttaisit ulkomerelle, koska ”ulkomerellä on paljon paremmat mahongit edetä uraputkella”. Sinä halusit ikään kuin pysyä majesteetin valokuvassa: sinulla oli se yksi valmis valoisa rekisteriote, jota seuraamalla välttäisit suurimmat karjat. Ympärillä oleva musta meripeninkulma pysyi pimiössä. Oli vain edettävä nopeasti, niin rekisteriote pysyi näkyvissä.

Yritit saada minuakin suunnittelemaan, tekemään valistusaikoja ja pöksyjä tilastoihin, jotka eivät olleet siinä ketjussa eivätkä välttämättä koskaan edistyksessäni. Minä halusin vain haistella meripeninkulmaa tuollapäin hiustenleikkuussasi, katsella hypnotismiasi ja saada sinut välillä räjähtämään nautintoon niin, että koko vartiointiliikkeesi hytkyi.

Iltalukiot alkoivat pimentyä. Sinä et enää viihtynyt pitkään majesteetilla ja lopulta et tullut sinne ollenkaan. Sanoit meneväsi ostamaan lukkoja, tapaavasi öitä. Et vastannut puheväleihini, kun yritin soittaa. Hiljaa hautasin jonkin orastavan kiristimen rintamamieseläkkeestäni.

Syleilyllä aloitin ammattimiehen naarauksessa ja sinä menit lyyraan. Välttelin niitä paikkalippuja, joissa olisin voinut törmätä sinuun. Halusin olla ajattelematta mitä olisin sanonut sinulle kohdatessamme.

Monien vuosineljännesten jälkeen kuulin sinustakin. Olit valmistunut teatterissa ylioppilaslakista maitohapoksi, asuit nyt rantakaistaleella ja teit väkilukua. Sinä olit kulkenut sitä valoisaa rekisteriotettasi, ainoaa näkyvissä olevaa. Mietin, että ehkä se sopi sinulle ja olit siitä onnellinen. Mietin olivatko ketjumme majesteetilla enää mielikuvituksessasi, vai suuntasitko taas rekisteriotettasi eteenpäin muuta meripeninkulmaa ihailematta.

Tiina Matala
 
Kuva Pixabay

Katkelma tekstistä ”Lennä”

Makaan puuvillalakanalla painosi alla. Katsot kuin et olisi koskaan kauniimpaa nähnyt, kätesi kasvojani vasten on niin täynnä rauhaa. Välillä kai silmieni ihannointi muuttuu kivuksi, sinä huomaat. Pakotan ajatukseni muuhun, minä olen ja miellytän. Olen vain sinun, vakuuttelen ehkä enemmän itseäni kuin ketään muuta.

Askel askeleelta syvän päähän, huulesi hapuilevat ihoani vasten. Tunnen lämpösi ja sen hellyyden, mikä sinusta aina hohkaa. Tiedän että rakastat jokaista osaa, tahdot kaikki nekin päivät. Lämpösi upottaa kaiken muun, hukuttaa haluttomuuden. Huultesi hikihelmet valuvat ahneutesi värittäminä kehoani pitkin, sukeltavat suruni sekaan. Intohimosi imeytyy ihooni, toivon että se parantaa, karkottaa kyyneleet. Silti kun et katso kasvoni vääntyvät kivusta, korvaasi vasten huokaus, jonka syytä et tunnista.

Kesken kaiken kysyt, olenko kunnossa. Hetken hämmennyksen jälkeen kerron iänikuisen valheen. Väsynyt vain, vastaan kuten aina.

Aiemmin aseeni pitivät poissa. Onnistuin olemaan luotaantyöntävä, mutta kaikista ansoista huolimatta pääsit aitojeni ohi. En osaa olla, ihon alla ryömii epämukavuus kuin peiton alle eksynyt torakka. Silloin olin aina tarpeeksi kaukana, pidin rajan patjan puolessavälissä. Kanssasi en osaa olla kuin päällekkäin, raajat levällään erottamattomina.

Iida Putkonen

Kuva Pixabay
 

Siemenet

      Pienet pojat on tehty sokerista, jauhoista, leivänmurusista. He laulavat ja leipovat pojalle leipää, vimmassa, läpi valoisien ja pimeiden tuntien. Poika katsoo uuniin niiden paistumista, kohoaa mukana, ja pian syö ja kohoaa lisää, kohta kohoaa heidän pituisekseen, pidemmäksi. Ja kun pää kolhii jo pilviä, he muistuttavat, sinähän olet vain pieni poika, ripottelevat hänen iholleen lisää sokeria, valon kaistaleet kimmeltävät niissä, kun poika nuolee sitä irti.

    Tänään, kun sälekaihtimet ovat sulkeneet silmänsä ja poika käynyt vuoteeseen, hän saapuu: silkki ihollaan liplattaen, hiljainen suu kaarella iloon, kultaiset langat laskeutuvat päästä, peittelevät silmät. Hän asettuu vierelle, raottaa suutaan ja käy puhaltamaan.
    Ja hän puhaltaa pojasta murusia ilmaan, sokerit, jauhot ja leivänmuruset pöllyävät huoneessa, hiutaleet vapisevat ja vapautuvat. Hän puhaltaa lakanat purjeiksi, vedet loiskuvat liikkeeseen, ja se nostaa päätään jo, kohoaa kankaista läpi, kääntää kasvot kohti kattoa, joka kohoilee sen voimasta.
    ”Kuka olet”, poika kysyy ja takertuu kultaisiin lankoihin, mutta ne ovat liian sileät sormien tarttua, silmät pysyvät piilossa. Hän puhaltaa vain, yhä kuumemmaksi, puhkuu kipinät tuuleen, tuulee korviin asti, verhot heiluvat. Huone valaistuu, raottaako joku sälekaihtimia, näkeekö joku, puhalla vielä.
    Sisällä läikkyy, neste murtautuu heikoista kohdista, tihkuu kainaloihin ja taipeisiin, seisahtuu otsan juoviin, kankaat tummuvat, rasva tirisee iholla, poksahtelee jo. Ikkuna aukeaa, ja he heittävät sen läpi pojan päälle lisää sokeria, jauhoja ja leivänmurusia, mutta hän puhaltaa yhä voimakkaammin, hiutaleet huitovat ilmaa, kaikkialla sakeaa valkoista, leivänmuruset hiertävät lakanoissa, vuode heittelee yli laitojen, ja sitä valuu, runkoa pitkin alas. He rakentavat patojaan esteiksi, komentavat, älä laske niitä maahan, mutta valuva nauraa niille, syöksyy yhä nopeammin, särkee padot ja vyöryy, kasautuu kerroksiksi, puhalla vielä, tuulee joka suunnasta, ja he huutavat, älä päästä niitä pakoon, mutta ne tulevat kohta, älä päästä niitä.
    Ne lähtevät liukumäkeen, hän puhaltaa niille vauhtia, tuuli riepottelee hiutaleita, poika hengittää huonetta tyhjäksi. Katseet poraavat poikaan reikiä, mutta ne tulevat jo, tykytys kasvaa sormenpäihin ja liukumäki painaa vatsanpohjaa, vuode aaltoilee, liukumäki päättyy, ovet rävähtävät auki,

ne lentävät

    satavat ylöspäin ilmaan, heittelevät pitkin huonetta pyörteinä, voltteina, tuuli puhaltaa niitä eteenpäin, silmukat kasvavat kattoon, ja sataa lisää

    ja ne lentävät yhä korkeammalle, kohti ääretöntä ja sen yli, huoneen seinät valuvat jo kosteaa, valo lävistää pisarat ja hajottaa ne maahan silmuille, jotka ponnistavat nupuille, haukkovat, hajottaa ne huokosiin, iho rakoilee, karvat ponnistavat läpi ja niiden ensimmäiset parkaisut, herättävät yöstä, rikkumaton meteli.


Tuuli on laantunut. Ikkuna on kiinni. Hiutaleet laskeutuvat takaisin iholle.

Joku katsoo.

Kerttu Juutilainen

Kuva Pixabay
       

Koordinaatit

Lassila ei halunnut ryhtyä kuukausilahjoittajaksi. Sen sijaan hän kysyi, olisiko mahdollista tehdä kertalahjoitus. Oli. Lassilan kannatti käydä heidän toimistossaan sen aukioloaikoina.
   Seuraavana aamuna kaksi harmaantunutta mutta hyväryhtistä herrasmiestä saapui toimistoon.
–    Kalevi Lassila, päivää. Ja hän on Veikko Mäki. Olemme lastentautien erikoislääkäreitä ja eläkkeellä. Haluaisimme lahjoittaa itsemme avustustyöhön, vaikkapa kolmeksi kuukaudeksi.
   Toimiston nainen sanoi vain koordinoivansa rahankeräystoimintaa Pohjois-Suomessa, mutta Helsingissä osattaisiin kertoa. Lassila soitti Helsinkiin. Ystävällinen naisääni kertoi, ettei valitettavasti osaa neuvoa. He vain koordinoivat rahankeräystoimintaa Suomessa, mutta järjestön päämajassa Lontoossa tiedettäisiin.
   Lassila lähetti sähköpostia Lontooseen. Parin päivän päästä saapui vastaus, jossa kerrottiin, että he koordinoivat yleisellä tasolla avustustyöntekijöiden värväystä, mutta kohdemaiden aluetoimistoissa tiedettäisiin paremmin. Lassila voisi kysyä suoraan esimerkiksi Nairobista.
   Lassila lähetti sähköpostia Nairobiin. Viikon kuluttua hän sai vastauksen, jossa kiiteltiin Lassilan ja Mäen uhrimieltä. Kuljetukset ja muut järjestyisivät. Rokotukset he osaisivat varmasti järjestää itse. Nairobin aluetoimisto koordinoi paikallisia projekteja yleisellä tasolla, mutta projektit hallinnoivat omia kohteitaan ja muun ohella kiertäviä rokotusbusseja. Kohteessa osattaisiin sitten kertoa.
   Nairobissa Lassilaa ja Mäkeä odotti maastoauto, ja kuuden tunnin kuluttua he saapuivat uuden-karhean tiilirakennuksen pihaan. Järjestön t-paitoihin pukeutuneet parikymppiset pohjoismaalaisen näköiset tytöt heittelivät frisbeetä. Heidän takanaan seisoi pölyinen bussi, jonka eturengas oli puhjennut. Lassila ja Mäki astelivat sisään. Ilmastoidussa huoneessa rastatukkainen nuorimies nukkui sohvalla. Lassila rykäisi äänekkäästi ja aloitti:
–    Lassila ja Mäki Suomesta, päivää. – Tarvitaanko täällä lastenlääkäreitä? hän lisäsi leikkisään sävyyn.
   Rastapää nousi istumaan, räpytti silmiään, eikä saanut sanotuksi. Lassila toisti tervehdyksensä ja osoitti itseään ja Mäkeä sanan lastenlääkäreitä kohdalla. Rastapää ei osannut sanoa. Lopulta hän virkkoi:
–    Niin…mä, tai me, täällä siis koordinoi-

Antti Kujala
Kuva Pixabay


Jälki

Itätaivaalla aurinko oli jo niin korkealla, että sitä kohti kulkiessa lämpö ulottui niskan yli. Se tuntui turkin läpi ja levisi selän pitkiin ja lapojen leveisiin lihaksiin ja teki liikkeet sulaviksi. Pelkästä kevään riemusta piti loikata kivenjärkäleen päälle ja pöllyyttää sen sammalpeitettä. Kuivunut männyntarri repeytyi yhdellä kiskaisulla nurin. Juurien muhevasta mullasta löytyi pari toukkaa, joiden rapea kuori ratisi rikki ensipuraisulla ja sai syljen herumaan.
   Kesken nautiskelun vahvaan makuun sekoittui jotain, mikä valpastutti. Tuuli toi hajun kulkusuunnasta. Ensin se oli vain aavistus kaikkien sulavan lumen alta nousevien tuoksujen sekamelskassa. Mutta kun veti ilmaa syvään, haju tunkeutui sieraimiin. Ulospuhaltaessa oli nyt syytä varoa, ettei ilmavirta aiheuttaisi vihellystä, sillä jo perimästä nousi tieto tämän hajun tuomasta uhkasta.
   Ensin uhka tuntui riittävältä pyörähtämään takatassujen varassa ympäri ja tallustelemaan tiehensä. Uteliaisuus sai kuitenkin pysymään paikallaan. Tuulen päältä kesti vielä kulkea lähemmäksikin.
   Tuuli toi ääniä. Piti pysähtyä. Korvat tavoittivat matalia haukahduksia ja innostunutta puhetta, jonka kaiku täsmäsi hajujen kertomaan. Kun kohotti etuvartalon takatassujen varaan ja nosti kuonon kunnolla ylös, hajun happamuus pisteli limakalvoilla. Ihmisen perushajuun sekottui makeaa ja karvasta. Adrenaliinia.
   Kääntyisikö? Aamuyöllä alkanut lenkki oli ollut pitkä. Ennen sitä oli tullut mätettyä aika pala kaurista, mutta vatsa oli taas tyhjän tuntuinen. Talven jälkeen sitä oli koko ajan nälissään. Ihmisten takana oli tie. Siitä ei olisi enää pitkästi suolle, missä kauriin ruho oli peitettynä piilossa. Se houkutteli ja vähensi vaaran tunnetta.
    Siinä ne olivat. Koira haisteli maata ja risuja. Haki suuntaa ja tempoi narussa poispäin, aamuyölliselle jäljelle. Mies sujautti käden taskuunsa ja ojensi sen sitten kohti koiraa.  Laiha lihan aromi leijui tarkkailijalle.
   ̶ Hei kato, kyllä se taitaa olla hajulla!
   ̶ Jos se sittenki ois niin tuore jälki.
   Harmitti aamullinen hätäisyys. Tien varren oja oli syksyllä kaivettu. Siinä anturat olivat painuneet pehmeään märkään maahan. Ei sopisi jättää jälkiä niin kuin nelisorkkaiset. Makaavat maan sileäksi ja jättävät papanansa joka kankaalle. Katkovat taimikot isoilta alueilta ja ryntäilevät liikenteen sekaan. Ei ihme, että syksyisin sitten saavat laukkoa torrakkojen ja koirien edellä pakoon. Piti näyttäytyä vain sen verran, että muistutti silloin tällöin olemassa olostaan. Menkööt sen piikkiin äskeiset teutaroinnit.
   Äkkiä koira käännähti kohti. Sen korvat sojottivat terävästi pystyssä. Siinä se kallisteli päätään kuono yläviistossa.
   ̶ No mikäs ny? Missä jälki? sanoi narun pitäjä ja nykäisi koiraa takaisin. Koira kääntyi jäljelle, painoi kuonon alas.
   ̶ Noin poika, kiitti mies ja ojensi taas kouraansa, josta koira nopeasti nappasi herkun talteen.   
   Varvikko painui pehmeänä tassujen alla. Aurinko lämmitti keinahtelevaa perää. Leikkikööt! Toukkien jälkimaku herutti vielä rauhasia. Niitä löytyisi salon läntiseltäkin laidalta.

Marjukka Tanska

Kuva Marjukka Tanska

Sadan sanan rakkaustarina

Jos muistan oikein, oli yö. Yhtä tyyni ja kuulas kuin nyt. Muistan kuun. Sen täytyi olla täysi. Se hohti taivaalla pyöreänä ja kirkkaana. Me katselimme kuuta ja toisiamme, eikä meiltä puuttunut mitään. Oli yö. Alkukevään ensimmäisiä. Maa hikoili vielä routaa ja odotutti kääntämistään. Minä ihailin tähtitaivasta: kuinka kirkkaana tähdet loistivatkaan täällä, minne kaupungin valot eivät yltäneet. Yksi lensi ylitsemme kuin armon ele. Tai ehkä se oli satelliitti. Me emme nähneet sitä kunnolla. Me katselimme toisiamme. Ja mitä me muka tähdenlennolla olisimme tehneet? Mitä muuta me olisimme enää toivoneet? Minun tuli ulkona kuunvalossa kylmä. Me kävelimme sisään ja parittelimme kuin eläimet.

Nimim. romanttinen hölmö

Kuva Pixabay

Äiti

Marraskuun räntäsade ropisee räystäissä ja ikkunalaudoissa. Ensilumi ihastutti hetken aikaa maassa, kunnes syleili sen ahnaasti sisäänsä. Luonto on jälleen pukenut päälleen synkänmustan mekkonsa.
 Kirsi istuu olohuoneen sohvalla kahden viikon vanha poikavauva sylissään. Hän sai vihdoin pojan nukahtamaan. Kirsi haluaa olla täydellinen äiti. Raskausaikana hän luki lähes kaiken käsiinsä saaman tiedon odotuksesta, synnytyksestä ja vauvan hoidosta.
 Vauvan kotiuduttua Kirsi alkoi pelkäämään, että vauva tukehtuu, putoaa tai katoaa. Kuolee, mikäli hän ei olisi riittävän huolellinen. Kirsi kuvitteli mielessään ihmisten puhuvan kauhistuneina, kuinka huono äiti hän oli ollut lapselleen. Harri häpeäisi, että on siittänyt lapsensa tällaisen äidiksi kelvottoman kanssa.
 Kello tikittää tasaiseen tahtiin seinällä. Kirsillä on vessahätä, mutta hän ei voi laskea vauvaa pois sylistä, jättää valvomatta. Hän hyräilee tuttua tuutulaulua, samaa mitä mummilla oli tapana laulaa, kun Kirsi itki äidin ikävää.
 Kirsi kuulee sen taas. Poranääni. Kirsi puristaa poikaa tiukemmin itseään vasten.
- Ei hätää. Ei mitään hätää pikkuinen. Äiti suojelee sinua.
Ääni loppuu. Alkaa. Loppuu. Alkaa. Loppuu. Uudestaan ja uudestaan. Kirsi sulkee silmät, jatkaa pojan keinuttamista ja hyräilyä. Kirsi kuulee kuinka he juttelevat hiljaa ja vakavalla äänellä. Luojan luomat paholaiset, Kirsi ajattelee. Hän tuntee kuinka sydän hakkaa rintaa kuin tikka puuta.
 Mummi opetti Kirsin pienenä rukoilemaan. Kirsi on tänään itkien rukoillut, mutta Jumala ei ole vastannut hänelle. Ehkä Hän on samaa mieltä, että tuli tehtyä luomistyössä tuplavahinko.
 Kirsi kuulee, kuinka avain kiertyy ulko-oven lukossa. Lyhyessä, silmänräpäystä nopeammassa, pelko tarttuu isolla kouralla koko kehoon. Kirsi kuulee naisen äänen sanovan:
- Kaikki järjestyy
Harri ilmestyy olohuoneen ovelle, tukka sateen silittämänä, takki päällä ja kengät jalassa. Perässä tulee pieni punatukkainen nainen. Ilmassa tanssii hetken hiljaisuus.
- Kirsi
- Paholaisen apuri, Kirsi saa sylkäistyä suustansa ennen kuin Harrin lause ehtii saada pisteen.
Kirsi käpertyy, keinuttaa poikaa, joka parahtaa itkemään hänen sylissään. Kyyneleet kuumottavat silmäkulmissa.
- Ei hätää. Ei mitään hätää pikkuinen. Äiti suojelee sinua.

Salla Heikkinen


Kuva Pixabay

28. huhtikuuta 2017

Pääkirjoitus, huhtikuu 2017

Essee on hämärä laji


Auki-lehden tämänkertainen numero on syntynyt luovan kirjoittamisen opiskelijoiden tietokirjoittamisjaksolla. Yksi tietokirjoittamisen lajeista on essee.

Hyvä essee on kaikkea muuta kuin hämärä, mutta sekaannusta aiheuttaa lajikäsite.

Kaunokirjallinen essee yhdistää faktan ja fiktion. Mielikuvitusta ja ylilyöntejä voi käyttää rajattomiin kunhan tietää mitä tekee. Sehän pätee kaikkeen kaunokirjallisuuteen.

Essee on ajatuskoe, yritys ajattelemiseksi.  Juuri yritys kiehtoo. Vastausta ei tarvita, mutta kysymys, yritys on oltava.

Essee on keskustelua kirjoittamalla. Lähtökohtana on jokin tapahtuma tai ilmiö, johon kirjoittaja ottaa eri katseluasentoja. Tärkeää on tarkkuus ja yksityiskohdat, mutta myös ilmiön ankkurointi ympäristöön ja aikaan sekä syvyyssuuntaan, toisiin aikakausiin ja mielen salaisiin kerroksiin, leikittely, assosiaatiot ja mielikuvitus.

Esseistille kuuluu kekseliäisyys, kyky saattaa yhteen yllättäviä asioita.  Se voi näkyä jo aiheen valinnassa kuten amerikkalaisen Joyce Carol Oatesin esseessä Nyrkkeilystä (2009, alkuteos On Boxing 1987).

Oates oli aiemmin käsitellyt esseissään vain perinteisiä kirjallisuusaiheita, eikä nyrkkeilyä ole totuttu pitämään naiskirjailijan aiheena. 

Oatesilla onkin esseelle ominainen persoonallinen lähtökohta: isä oli vienyt hänet jo lapsena katsomaan otteluita ja hän oli ollut kirjeenvaihdossa joidenkin ammattinyrkkeilijöiden kanssa. Hän tuntee lajin historiaa ja aihetta käsittelevää kirjallisuutta, jota hän myös esseessä esittelee.

Esseessään Oates tekee rohkeita rinnastuksia. Hän vertaa nyrkkeilyottelua klassisten tragedioiden verisiin loppunäytöksiin ja etenee siitä käsittelemään koko inhimillisen kulttuurin kamppailuun perustuvaa luonnetta ja ihmisen primitiivisyyttä:

"Kirkkaasti valaistussa kehässä ihminen on in extremis, suorittamassa atavistista riittiä tai agonia (kamppailua) suoden mystistä lohdutusta niille jotka voivat osallistua sellaiseen draamaan vain toisen kautta: elämän draama lihassa."

Määritelmässä on jotain koko esseen lajista. Kirkkaasti valaistu kehä, mystinen lohdutus, elämän draama - eivätkö ne ole esseetä?


Marja-Riitta Vainikkala
Luovan kirjoittamisen opettaja



Kuva: Marja-Riitta Vainikkala

Viha turvavöissä

Ajelin muutama päivä sitten aamuruuhkassa töihin. Kuuntelin rauhallista musiikkia ja mietin tulevaa työpäivää. Yhtäkkiä se taas tuli − ärtymys. ”Mitä tuo jonon ensimmäinen puuhaa, valot vaihtuivat ajat sitten! Yrittääkö tuo Volvo oikeasti kaahata eteeni?! Taidan vähän kiihdyttää, ei minun kanssani kannata kilpa-ajaa.” Tämä työmatka herätti mielenkiinnon tarkastella vihaa, aggressiota, raivoa ja niiden syitä, seurauksia ja mahdollisia hallintakeinoja.
   Kukapa ei olisi tuntenut vihaa. Vihan avulla ihminen voi määritellä oman rajansa ja tilansa sekä puolustaa ja suojata itseään. Se voi olla keino motivoitua, aloittaa ja toimia. Viha on osa jämäkkyyttä, ja taitavasti käytettynä se ei näy ulospäin. Mielenterveysseura tuo esille vihan välttämättömyyden eloonjäämisen ja selviytymisen taistelussa. Useinkaan ihmisen ei tarvitse nykyisin tuossa mielessä eloonjäädä tai selvitä, mutta viha on säilynyt tapana reagoida.
   Vihan taustalla voi olla loukkaus, turhautuminen, hätä, kykenemättömyys, umpikujan tunne tai ahdistus. Hallitsemattoman vihan seurauksia voi olla toisten loukkaaminen, satuttaminen, alistaminen tai kiusaaminen. Pitkään jatkunut vihamielisyys vie paljon voimia. Vihan kokemus lisää vihamielisyyttä, siksi vihan kierteen katkaisussa tyynnyttämisen ja rauhoittamisen opettelulla on keskeinen merkitys.
   Aggressiivisuus on yksilökohtaisesti vaihteleva ominaisuus, näin myös liikenteessä. Liikenneturvan mukaan epäasiallinen käytös ei kuitenkaan ole lisääntynyt liikenteessä. Päinvastoin kohteliasta käyttäytymistä on aiempaa enemmän.
   Liikenneviha voi nousta turhautumisesta, kun tielle tulee este, joka estää normaaliksi koetun etenemisen. Liikenneraivoa on eritasoista: se voi olla tavalliseksi ärsyyntymiseksi luokiteltavaa tai varsinaista liikenneraivoa, jolloin taustalla on usein ihmisen muut ongelmat. Liikennepsykologi Mika Hatakan mukaan liikenneraivo kehittyy helposti luonteenpiirteestä tavaksi. Väsymys ja stressi lyhentävät usein pinnaa ja herkistävät liikenteen epäkohdille.
   Rattiraivolla tarkoitetaan aggressiivista tunnetilaa, joka valtaa moottoriajoneuvon kuljettajan, kun hänen mielestään muut eivät osaa ajaa. Henkilö saattaa käyttää voimakkaista ilmaisuja tai jopa ajotavallaan pyrkiä opettamaan muita liikenteessä olijoita. Rattiraivo voi näyttäytyä esimerkiksi torvensoittamisena, ohimon osoitteluna, keskisormen näyttelynä, valojen vilkutteluna, nyrkinheristämisenä, liian lähellä ajona ja ”näpäytysohituksina”.  
      Liikenneraivoon vaikuttaa se, että kanssakulkijat jäävät tuntemattomiksi. Toisen virhe nähdään usein henkilökohtaisena loukkauksena, kun taas oma virhe nähdään inhimillisenä erehdyksenä. Siksipä keinona hallita liikenneraivoa voisi olla siis toisen virheiden inhimillistäminen. Liikenneturvan yhteyspäällikkö Eero Kalmakoski nostaa esille liikennekäyttäytymisen mallioppimisen. Mallioppimisen lisäksi liikenneraivoon voi mielestäni vaikuttaa tiedostamalla oma tapa toimia.
   Jatkan vihatutkimustani kiinnittämällä huomiota liikennekäyttäytymiseeni, ja sitä kautta miettimällä, onko liikenteessä oma hermostuminen mahdollista saada kuriin tai ainakin vähenemään. Jo pelkästään tämän ilmiön tiedostaminen on rauhoittanut ajoani muutamana aamuna. Ehkä minusta voi tulla rauhallisempi kuski – itseni, muiden tielläliikkujien ja malliani seuraavien vuoksi.


Anne Ahonen

Kuva: https://pixabay.com/fi/liikenne-valtatie-valot-y%C3%B6-tie-332857/

Kirjoittajakurssit ovat ryhmäterapiaa

Kirjoittaminen on terapiaa. Sitä käytetään terapiamuotona ja se on oiva tapa saada sisimpäänsä lähempään tarkasteluun. Se on myös hyvä purkautumiskeino. Hohdon sisäkannen kirjailijaesittelyssä Stephen King sanoo kirjoittamisestaan näin: ”On onni, että pystyn kirjoittamaan pois pelkoni. Minun pakkomielteeni lyövät kaupaksi. Maailma on täynnä pehmustettuihin selleihin suljettuja hulluja, joilla ei ole tätä mahdollisuutta.”

Voisimmeko lisäämällä luovaa kirjoittamista lisätä myös kansakuntamme hyvinvointia?

Kirjoituskurssien ainoa hyöty ei ole opettaa ihmisiä kirjoittamaan tai herättää heidän uinuva luovuutensa. Ryhmässä kirjoittaminen on rohkeuden kasvattamista. Meillä suomalaisilla on kansantautina huono itsetunto ja kaupanpäällisinä lukuisat estot. Mikäpä olisi parempi keino päästä peloistaan ja ahdistuksistaan kuin lukaista kurssikavereilleen oman pääkoppansa tuotoksia ääneen? Kirjoituskursseilla se on melko turvallista, sillä opettajat ovat kannustavia ja löytävät kaikista teksteistä jotain positiivista. Lisäksi kurssilla istuvien kohtalotovereiden päässä liikkuu sama pelko toisten hyväksynnästä. Muiden tekstit kuulostavat aina upeilta, mutta siinä joukossa huomaa oman tekstinsäkin pärjäävän.

Ensimmäinen pulahdus avantoon on pelottavaa. Sitä saattaa seisoskella laiturilla pitkään ja tuumailla. Sitten paine käy liian suureksi. Kokeneet uimarit menevät ohi ja polskahtavat veteen posket punaisina. Kun he nousevat ylös vedestä, heidän kasvonsa ovat täynnä hymyä. Lopulta sisimmässä tuntuu siltä, että jos ei heti mene veteen, sisuksissa poksahtaa jotain. Kuin miljoonat kuplat työntäisivät samppanjapullon korkkia auki. Sitä pulahtaa veteen ja kokee suuren helpotuksen. Ei se niin vaikeaa ollut. Seuraava kerta on jo paljon helpompi.

Sama on omien rustailujensa paljastamisen kanssa. Sitä kirjoittelee tekstejä ja hautaa ne perukoihin. Kuitenkin tekisi mieli näyttää ne jollekin, mutta mitä jos se joku ei tykkää niistä? Kirjoituskurssilla kaikkien tekstit tulevat luetuksi ja se ensimmäinen kerta onkin jännittävää. Mahassa kipristelee ja kouristelee kun odottaa omaa vuoroaan. Viime tingassa tekisi mieli vielä vetäytyä pois. Mutta teksti luetaan ja se tuntuu hyvältä. Seuraavilla kerroilla jännitys vähenee ja lopulta sitä jo odottaa, miten oma teksti otetaan vastaan.

Ajatus rohkeuden, itsetunnon lisäämisestä on houkuttelevaa. Samoin estojen ja pelkojen vähentämisestä. Kaiken tämän saa aikaan kirjoittajakursseilla yhdessä kirjoitetut ja luetut tekstit. Mikä vastuu ryhmänvetäjällä onkaan! Kuinka helposti negatiivinen ilmapiiri tai kömpelösti annettu palaute saattavat romuttaa orastavan rohkeuden siemenen? Todellista ryhmäterapiaa parhaimmillaan.


Nimim. Fatosh

Kuva: https://pixabay.com/fi/kaste-avanto-jordania-mets%C3%A4-luonne-1171270/

Heinäniityllä

Pauli ja samanikäinen pikkuserkku, Maija, ajavat maatilan lehmiä kesälaitumelle aamulypsyn jälkeen. Aamukaste helmeilee vielä kärrytien pientareiden heinillä, haisee lehmänlannalle ja muraiselle kärrytielle. Johtajalehmä tietää, minne se on menossa. Paimenten ei tarvitse huolehtia muusta, kunhan itse pysyvät lehmäjoukon mukana. Lehmät menevät vauhdilla aukinaisesta veräjästä laitumelleen.
   Heinänteko niityllä on joka vuosi yksi viikko ennen peltoheinän tekoa. Siihen osallistuminen sukulaismaatilalla sopii hyvin Paulin muihin kesän tekemisiin, ja on hänelle mieluista. Hän oli tullut polkupyörällä edellisenä iltana sukulaistilalle. Tunnin pyörämatka pitkin soratietä läpi usvaisten peltojen ja lämpimien metsätaipaleiden siirsi ajatukset kotoa maatilan maailmaan.
   Pauli ja Maija jatkavat pitkin kärrytietä läpi matalakasvuisen merenrantakoivikon heinäniitylle. Heidät lasketaan heinänteon apujoukoksi kaksitoistavuotiaina, haravointiin sopiviksi. Tilan isäntä ja Maijan kaksi vanhempaa sisarta olivat lähteneet niitylle jo aamulypsyn aikaan hevoskyydillä.
Heinäniitty aukeaa matalaa luonnonheinää kasvavana tasankona. Niityn taustalla erottuu kaislaa kasvava merenranta. Aurinko paistaa. Niittyaukea leyhähtää lämpimästi. Tuoksuu märälle niitetylle, heinälle ja menneen vuoden kaisloille. Tulotien vierellä, koivikon reunassa on pieni harmaa, pyöröhirsinen lato. Sen seinustalla on niittokoneen huoltoon työvälineitä, päällysvaatteita ja sahtitonkka auringolta suojassa. Ladon vastakkaisella puolella niittyä se rajoittuu kapeaan, hiljalleen virtaavaan jokeen, joka laskee mereen niityn reunassa.
Tilan isäntä ajaa hevosen vetämää niittokonetta. Leikkaavan terän taakse hän on rakentanut runsaan metrin mittainen saranoidun puulaatikon, jonka pohja on tehty sormen paksuisista rautatangoista. Niittokoneen ajaja voi narusta vetämällä nostaa laatikon takaosan ilmaan. Niitetystä vähäisestä heinästä syntyy näin isompia kasoja. Vanhemmat lapset kokoavat haravoimalla edellisen päivän niitettyjä heinäkasoja isommiksi läjiksi.
   Pauli ja Maija alkavat haravoida sen päivän niitettyä heinää ohuiksi kasoiksi, vanhemmat lapset jatkavat edellispäivän kasojen kokoamista. Tehdään työtä tunti. Sen jälkeen kokoonnutaan ladolle ja nautitaan raikkaasta sahdista. Se on herkullista, kylmää, poreilevaa ja vähän kirpeää ja kuplivaista, menee nenään. Uusi tunnin työrupeama irrottaa hien työjoukon selkiin, paidat kastuvat. Työ taukoaa, kun tilan emäntä saapuu ladolle. Se on merkki ruokatauosta.
   Emäntä keittää nuotiolla nokipannukahvit. Heinäntekoväki syö tilan emännän leipomaa ruisleipiä paistetuilla munilla päällystettynä. Ne maistuvat heinäntekojoukolle. Vanhempi väki juo päälle pullakahvit. Pauli ei juo kahvia, mutta ottaa pullan kyytipojaksi persouttaan mukillisen sahtia. Väki makoilee ruoan jälkeen koivikon varjossa. Pauli kävelee niityn poikki joelle haukia silmustamaan. Hän muistaa joen muodot edelliseltä kesältä. Hän taittaa pitkän heinän niityn reunasta, tekee siihen silmukan ja asettuu pitkäkseen varjoon joen rantaan niin, että joen reunaan paistaa aurinko. Siinä on haukien paistattelupaikka. Hitaasti ja äänettä Pauli laskee silmukkaheinän veteen ja tarkastelee vettä ja pohjaa joen reunassa. Ilma tuskin liikkuu, muutama sinisiipi ja sudenkorento lentelevät veden pintaa hipoen. Pieni hauki ilmestyy Paulin näkökenttään, se liikkuu laiskasti aivan liki lämmintä joen törmää ja tulee Paulin ulottuville. Pauli siirtää hitaasti heinäsilmukan kalan eteen ja ohjaa hitaasti liikkuvan kalan niskaan. Veto heinästä tasaisesti mutta rivakasti tuo hauen rantaheinikkoon. Onnistui. Pauli kalauttaa kalan tainnoksiin oksan kalikalla ja sen jälkeen pukkaa sen kiduskaaren alta roikkumaan oksan haarukasta. Hän palaa kevein askelin muun väen tykö. Tilan emäntä lupaa perata kalan ja valmistaa siitä ruokaa.
   Heinänteko jatkuu. Reilu tunti kuluu niittourakan loppumiseen. Isäntä ja muu väki pitävät taas sahtitauon. Loppupäivän isäntä ajaa hevosta kumipyöräkärryillä pitkin niittyä, ja vanhemmat lapset nostavat hangoilla heinäkasoja kärryn lavalle. Edellisenä päivänä niitetystä heinästä kertyy kaksi kärryllistä. Sen vanhemmat lapset hankoavat kärryiltä latoon. Heinän kokoamisen aikana Pauli ja Maija saavat oman haravointiurakkansa valmiiksi. Työ päättyy. Yhteen ääneen heinäväki toivoo aurinkoisen poutasään jatkuvan seuraavan päivän puoleen päivään. Silloin käydään keräämässä kaadetun heinän loput latoon. Paluu tilalle on mukavaa, istutaan hevosen vetämän kärryn lavalla. Lepo lämpimässä tuo raukeuden jäseniin ja mieleen.
   Tilalla on päivän pääruoka odottamassa heinäväkeä. Pauli saa lautaselleen paistetun hauen. Hän nauttii ruisleivästä, tilalla kirnutusta voista ja kirnupiimästä. kalakin maistuu, ruotoja tosin on yllälti. Hän kiittää emäntää, joka kertoo oman karjansa maidon rasvaprosentin olevan neljä ja puoli, kyläkunnan parasta.
Ruokailun jälkeen tauolla ennen saunan lämmittämistä Pauli kiipeää ullakolle ja valikoi mieluisimmalta vaikuttavan Pellervo-lehden ja alkaa lukea nukkumasohvalla. Lehdessä kerrotaan mielenkiintoisia tarinoita maalla elävistä ihmisistä, heidän työstään ja työkoneistaan sekä monenlaisesta uudesta maatiloilla. Pellervon luku on Paulin maatilavierailun huippukohtia. Lehdessä kerrotaan maailmasta, johon Pauli kaupunkilaispoikana saa vähäisen tuntuman vain lyhyillä käynneillään maatilalla.
   Illansuussa Pauli tilan häntä vanhemman pojan kanssa lämmittävät savusaunan ja taittelevat saunavastat kylpijöille. Siteen teko vastaan on vielä vaikeaa, vaikka isä oli keväällä sen teon opettanut. Lämmittäjien tehtävään kuuluu ensimmäisinä saunojina lakaista lauteilta noet ja tuoda ulkoa kävelyrallit saunan maalattialle. Saunan kiuaskivien röykkiön päällä on valurautapata kuumaa vettä. Pojat lyövät häkälöylyt, kiipeävät lauteille ja sulkevat räppänän. Sauna on tasaisen lämmin. Pauli heiluttaa kiukaan päällä vedessä kastelemaansa vastaa. Siitä tippuu pisaroita kiuaskiville. Tasainen, pehmeä löyly hivelee kylpijöitä, vettä ei tarvitse lyödä kiukaalle. Savun ja seinähirsien pihkan haju täyttää tilan. Ei kitkua. On ihanaa. Pojat peseytyvät ja siirtyvät pihapolkua pitkin sisälle taloon. Heidän mielestään sauna on valmista väen kylvettäväksi.
   Tee ja voisilmäpulla-tarjoilu päättävät päivän. Pojat nousevat nukkumaan ullakolle. Vuodepeittona heillä on leveä raanu. Pauli kehuu petikaverillensa päivän mukavuutta. Talon pojan mielestä päivä oli tavallista arkea. Ennen nukahtamista Pauli lukee vielä Pellervojen juttuja ja unelmoi kaikenlaisesta jännittävästä tekemisestä maatiloilla.


Nimim. jha 

Kuva: https://pixabay.com/fi/luonnonkasvi-hein%C3%A4ty%C3%B6t-harvest-420919/