30. toukokuuta 2017

Siemenet

      Pienet pojat on tehty sokerista, jauhoista, leivänmurusista. He laulavat ja leipovat pojalle leipää, vimmassa, läpi valoisien ja pimeiden tuntien. Poika katsoo uuniin niiden paistumista, kohoaa mukana, ja pian syö ja kohoaa lisää, kohta kohoaa heidän pituisekseen, pidemmäksi. Ja kun pää kolhii jo pilviä, he muistuttavat, sinähän olet vain pieni poika, ripottelevat hänen iholleen lisää sokeria, valon kaistaleet kimmeltävät niissä, kun poika nuolee sitä irti.

    Tänään, kun sälekaihtimet ovat sulkeneet silmänsä ja poika käynyt vuoteeseen, hän saapuu: silkki ihollaan liplattaen, hiljainen suu kaarella iloon, kultaiset langat laskeutuvat päästä, peittelevät silmät. Hän asettuu vierelle, raottaa suutaan ja käy puhaltamaan.
    Ja hän puhaltaa pojasta murusia ilmaan, sokerit, jauhot ja leivänmuruset pöllyävät huoneessa, hiutaleet vapisevat ja vapautuvat. Hän puhaltaa lakanat purjeiksi, vedet loiskuvat liikkeeseen, ja se nostaa päätään jo, kohoaa kankaista läpi, kääntää kasvot kohti kattoa, joka kohoilee sen voimasta.
    ”Kuka olet”, poika kysyy ja takertuu kultaisiin lankoihin, mutta ne ovat liian sileät sormien tarttua, silmät pysyvät piilossa. Hän puhaltaa vain, yhä kuumemmaksi, puhkuu kipinät tuuleen, tuulee korviin asti, verhot heiluvat. Huone valaistuu, raottaako joku sälekaihtimia, näkeekö joku, puhalla vielä.
    Sisällä läikkyy, neste murtautuu heikoista kohdista, tihkuu kainaloihin ja taipeisiin, seisahtuu otsan juoviin, kankaat tummuvat, rasva tirisee iholla, poksahtelee jo. Ikkuna aukeaa, ja he heittävät sen läpi pojan päälle lisää sokeria, jauhoja ja leivänmurusia, mutta hän puhaltaa yhä voimakkaammin, hiutaleet huitovat ilmaa, kaikkialla sakeaa valkoista, leivänmuruset hiertävät lakanoissa, vuode heittelee yli laitojen, ja sitä valuu, runkoa pitkin alas. He rakentavat patojaan esteiksi, komentavat, älä laske niitä maahan, mutta valuva nauraa niille, syöksyy yhä nopeammin, särkee padot ja vyöryy, kasautuu kerroksiksi, puhalla vielä, tuulee joka suunnasta, ja he huutavat, älä päästä niitä pakoon, mutta ne tulevat kohta, älä päästä niitä.
    Ne lähtevät liukumäkeen, hän puhaltaa niille vauhtia, tuuli riepottelee hiutaleita, poika hengittää huonetta tyhjäksi. Katseet poraavat poikaan reikiä, mutta ne tulevat jo, tykytys kasvaa sormenpäihin ja liukumäki painaa vatsanpohjaa, vuode aaltoilee, liukumäki päättyy, ovet rävähtävät auki,

ne lentävät

    satavat ylöspäin ilmaan, heittelevät pitkin huonetta pyörteinä, voltteina, tuuli puhaltaa niitä eteenpäin, silmukat kasvavat kattoon, ja sataa lisää

    ja ne lentävät yhä korkeammalle, kohti ääretöntä ja sen yli, huoneen seinät valuvat jo kosteaa, valo lävistää pisarat ja hajottaa ne maahan silmuille, jotka ponnistavat nupuille, haukkovat, hajottaa ne huokosiin, iho rakoilee, karvat ponnistavat läpi ja niiden ensimmäiset parkaisut, herättävät yöstä, rikkumaton meteli.


Tuuli on laantunut. Ikkuna on kiinni. Hiutaleet laskeutuvat takaisin iholle.

Joku katsoo.

Kerttu Juutilainen

Kuva Pixabay
       

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti