30. toukokuuta 2017

Viena

Päivän lämpö viipyy vielä suojaisella parvekkeella. Hämäryys on laskeutumassa omenapuun oksille ja usva nousee merestä. Viena nyppii hajamielisenä kuivuneita kukintoja rehevästä orvokkiamppelista.
Pienellä pihalla omenapuu on aukaisemassa kukintojaan. Vanha puu jaksaa edelleen tuottaa hyviä ja makeita omenoita. Sulon kanssa istutimme sen tuohon pihalle jo paljon ennen tämän uuden talon valmistumista. Silloin meillä oli tässä omakotitalo ja laaja piha ja puita tuonne rantaan asti. Kolmen perheen taloyhtiö vei suuren osan pihasta. Sulo ei ehtinyt asua tässä uudessa kodissa. Vaikea sairaus vei voimat ja elämä päättyi niin nopeasti. Nuorin tyttö olisi vielä isää tarvinnut.

Viena ottaa villatakin taskusta rasian. Sinisellä sametilla on sormus. Ystävinä. Soitellaan, niin oli Onni sanonut.

 Minä heitän sormuksen menemään, heitän vaikka tuonne merenlahteen. Tai voisin viedä sen huomenna panttilainaamoon ja unohtaa sinne. Harmittaa. Joskus ajattelin, että voitaisiin me ehkä Onnin kanssa yhdessä viettää eläkepäiviä. Lapset molemmilla jo omillaan. Kaikkea sitä ihminen kuvittelee!

Kyllä Onni taisi sittenkin puhua oikein meidän elämästämme. En minä olisi tästä kodistani mihinkään takametsiin lähtenyt. Eikä Onni olisi jaksanut elää täällä kaupungissa. Ei hänelle olisi riittänyt kukkapenkkien hoito ja puistoissa kävely. Hänellä pitää olla ympärillä metsää ja aukeita peltoja, vanha maanviljelijä!

Vaikeaa minullakin olisi ollut tytön kanssa. Hän poikkeaa tässä niin usein ja hoitaa minun asioitani.
Joskus olen naureskellut, että jos vielä saisit isäpuolen. Ei näyttänyt tyttö ajatuksesta pitävän.

Viena ottaa sormuksen, pujottaa sen sormeensa. Muistosormus. Muisto yhteisestä nuoruudesta, meidän nuoruudestamme. Kuuntelijaa ja ymmärtäjää, sitä me molemmat tarvitsemme.

Ensi viikolla soitan Onnille. Hymyillen Viena asettaa sormuksen rasiaan.

Illan viimeiset säteet viipyvät avautuvassa omenapuun kukassa.

Kaija Eskola

Kuva Pixabay

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti