11. huhtikuuta 2018

KISSA NIMELTÄÄN EI-KUKAAN

Neil Gaimanin kirjassa Coraline on kohta, joka kuuluu kutakuinkin näin:

“What's your name?” Coraline asked the cat. ”Look, I'm Coraline. Okay?”
”Cats don't have names,” it said.
”No?” said Coraline.
”No,” said the cat. ”Now you people have names. That's because you don't know who you are. We know who we are, so we don't need names.”

Kun luin Coralinen lukioikäisenä, minulla oli vain vähän kokomusta kissoista. Perheessämme ei ollut koskaan ollut lemmikkejä, ja jos kavereitteni kissat juoksivatkin minua eteiseen vastaan, yrittivät ne todellisuudessa vain paeta ovenraosta pihalle. Vähän samaan tapaan sukulaisten sohvatiikerit sukelsivat heti ovikellon käydessä huonekalujen alle piiloon, ja pihallamme kesäisin hiirestävä puolisokea katti muuttui näkymättömäksi, mikäli yritin hiipiä takaterassille sitä katsomaan. Tulin tavallisesti hyvin juttuun kaikenlaisten eläinten kanssa, mutta kissat jäivät minulle etäisiksi.

Niin siis kävi, että tutustuin kissoihin vasta yliopisto-opinnot aloittaessani. Silloinen kämppikseni toi mukanaan pienen kissanpennun, josta sukeutui kymmenkiloinen, herkkä kolli. Siskoni ihastui siihen siihen niin paljon, että pian hänelläkin oli kissa. Lopulta minäkin sorruin ja aloin etsiä omaan elämäntahtiini sopivaa, rohkeaa ja energistä seuralaista, joka ei jännittäisi julkisilla liikennevälineillä matkustamista tai vieraita paikkoja. Perehdyin asiaan huolellisesti. Luin kaikki kirjaston kissaoppaat ja hankin kissanhoitotarvikkeet etukäteen. Kun se oikea kissa viimein sattui minun kohdalleni, tuntui se täydelliseltä pikku olennolta. Pentu oli aktiivinen, terve ja utelias, ja sen emokin oli sosiaalinen ja tyyni. Toin pennun kotiini ja päätin paremman nimen puuttuessa kutsua sitä väliaikaisesti Sintiksi.

Siskoni kiintyi Sinttiin välittömästi. Minä en. Jo samana iltana, istuessani kylpyhuoneen lattialla ja seuratessani pennun touhuilua, jotain murtui. Yhtäkkiä tajusin, ettei meillä — kissalla ja minulla — ollut mitään yhteistä. Se oli täysin Toinen. Meillä ei ollut jaettua kieltä, eikä kulttuuria. Emme edes ymmärtämään täysin toistemme eleitä tai ruumiinkieltä. Sintti ei reagoinut ”kiskiskiskisseihin”, puheääneen tai sormennapsautuksiin mitenkään. Kun esittelin pennun myöhemmin vanhemmilleni, isäni kysyi oliko se kuuro.

Mutta ei, ei Sintin kuulossa ollut vikaa. Se keskusteli sujuvasti siskoni kissaherran kanssa niiden omalla kielellä ja kirmasi kiireesti ikkunalle, kun televisiosta kuului lintujen sirkutusta. Opittuaan, että ääni liittyi televisionäytöllä lipuviin kuviin, se perehtyi uteliaana Pikku Kakkosen tarjontaan sekä toimintapainotteisiin elokuviin. Usein se tasapainoili ruudun ääressä pelkkien takajalkojensa varassa — kuten mangusti. Siskoni, joka oli heti samalla aaltopituudella pennun kanssa, nimesikin sen Magnukseksi. Hänen intoilunsa sai minut tuntemaan oloni vain entistä ulkopuolisemmaksi ja epäonnistuneemmaksi. En ymmärtänyt, miksen saattanut tuntea samaa kiintymystä kissaani kohtaan.

Lopulta, päivien kuluessa, vieraantuneisuuden tunne alkoi viimein korvaantua uteliasuudella. Kiinnostuin siitä, miten intensiivisesti pentu tarkkaili maailmaa. Kuinka se kommunikoi omia tarpeitaan? Miten se reagoi haasteisiin? Huomasin kaipaavani Sintin seuraa, kun olin poissa kotoa. Ihailin sen sinnikkyyttä, itsevarmuutta ja nokkeluutta. Päivittäisen temppuharjoittelun myötä välillemme sitä paitsi kehittyi mielekäs kommunikointikanava: käsimerkit. Lisäksi Sintti fiksuna kissana oppi nopeasti hakemaan katsekontaktia, seuraamaan osoituselettä oikeaan suuntaan, ja tulemaan luokse vihellettäessä. Vastavuoroisesti se opetti minulle joukon omia eleitään ja ääniään.

Viimein enää vakituinen nimi puuttui. Selailin sanakirjoja, romaaneja ja netin nimilistoja, mutta mikään nimi ei tuntunut tarttuvan. Omassa maailmassaan Sintti ei tuntunut tarvitsevan nimeä, se pärjäsi ihan hyvin ilmankin. Erityinen nimi oli — ja on ehkä edelleen — sen kannalta täysin ihmiskeskeinen tarve. Yritykseni nimetä sitä kaatuivat aina siihen, että tuntui kuin olisin yrittänyt kömpelösti purkaa sitä osiin. Mikään yksittäinen sana ei kyennyt kuvaamaan sitä kokonaan.

Kahden viikon harkinnan jälkeen nimesin sen suuren seikkailijan, kapteeni Nemon, mukaan. Kotikissana sen elämä on kuitenkin melkoista tasapainoilua ja kompromisseja kahden maailman — eläimen ja ihmisen todellisuuksien — välillä. Samalla nimi on  nyökkäys Coralinen Kissan suuntaan. Magnus Nemo eli latinasta vapaasti kääntäen: Suuri Ei-Kukaan. Kissa, joka välttelee ihmisten määrittely-yrityksiä ja tietää itse parhaiten, kuka on.

Nimimerkki
Ihminen nimeltään Katja


Kuva kirjoittajan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti