10. huhtikuuta 2018

Turpa kiinni!

Illanistujaisiin on kutsuttu taas sama lörppäsuu, joka aina vaan jaksaa jaaritella omat ja naapureiden terveyshuolet; mikä on paras tapa liottaa känsät tai minkä maalainen valkosipuli varpaiden välissä toimii parhaiten flunssankarkottimena. Eikö olisi kätevää, kun voisi tuupata marmorikuulan ääniaukkoon ja pyöräyttää nahkaremmin pari kertaa napakasti päävärkin ympäri? Sillä tavoin, että nielemään ei välttämättä pysty, mutta henki kulkee – kunhan ei hirveästi innostu. Olisipahan hetken hiljaa.

S&M-meininkiä? Ei suinkaan. Arkipäivää talleilla, joissa jo nuorille harrastajille opetetaan, että ratsun suitsissa on olemassa iso valikoima erilaisia turparemmejä, joilla voidaan sitoa hevosen suu kiinni, ettei se auo sitä. Sehän ei näytä yhtään hyvältä tuomareille, jos hevonen juoksee leuat levällään. Sitä paitsi sehän paljastaisi, kuinka tikkiin treenattua habaa suoritukseen on käytetty. Turparemmien sanotaan myös vakauttavan ratsastajan käden vaikutusta kuolaimeen. Jos ymmärtää alkeellisestikin neljällä jalalla kulkevan eläimen biomekaniikkaa, on syytä ymmärtää myös, että optimaalinen liike lähtee takaa eteenpäin eikä päinvastoin. Siitä vaan ratsastamaan suupielet korvissa – ikä ei pitene ainakaan eläinurheilijalla.

”Sehän on vain eläin.” No ei ole. Tai on eläin, mutta ei ”vain”. Se on elävä ja tunteva olento, ja nykytutkimusten mukaan tunnistaa ja ilmaisee myös paljon erilaisia tunteita, jotka ovat määritettävissä inhimillisin ilmauksin. Hevosen elekielestä on määritelty esimerkiksi erilaisia kipuilmeitä, ja hevosen on todettu tunnistavan ihmisen mielialoja kasvojen ilmeistä. On testattu myös sitä, osaako hevonen valita itselleen vähemmän pakotteita sisältäviä harjoituksia. Vastaus on kyllä.

Jos hevonen ei suorita annettua tehtävää heti tai halutulla tavalla, olisi hyvä ehtiä pohtimaan syytä ennen niin sanottua korjausta väkivaltaisin keinoin. Jos hevosen halutaan liikkuvan ratsastajan kanssa koko kehostaan rennosti ja esimerkiksi myötäävän niskastaan, tuskin on pidemmän päälle edullista ratkaista asia tiukentamalla turparemmejä ja sitomalla hevonen suustaan kiinni satulaan. Hevosella ei ole sellaisia kognitiivisia kykyjä, että se osaisi suunnitelmallisesti heittyä hankalaksi ratsastajalleen. Sen sijaan se joko ymmärtää tai ei ymmärrä, mitä siltä pyydetään. Se joko kykenee tai ei kykene pyydettyyn suoritukseen. Jäljelle jää geeneihin koodattu, aikaisemmista kokemuksista tai kivusta kumpuava intuitiivinen reaktio epäonnistumiseen jommassakummassa. Minäkin tiedän, kuinka spagaati tehdään, mutten taatusti pysty siihen ilman että hanuri halkeaa. Tahdonvoimalla, ymmärryksellä tai tottelevaisuudella ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Tietyssä määrin ihmiset ovat jatkuvasti valveentuneempia ja kiinnostuneempia eläinten hyvinvoinnista. Kilpaurheilun sääntöjen muuttamisesta eläinystävällisempään suuntaan on herännyt paljon keskustelua. Kilpaurheilulla on pitkät perinteensä ja laajat kansainväliset joukkonsa puoltajanaan. Vastakkainasettelulle on vaikea löytää kultaista keskitietä, sillä kilpaurheilun puoltajat leimataan keskustelussa usein myös kiellettyjen äärikeinojen kannattajiksi, kun taas eläinystävällisempien vaihtoehtojen edistämisen puoltajat leimataan koko ratsastusurheilun ja -harrastuksen vastustajiksi.

Mitä enemmän aiheen ympärille saadaan sekä asiallista keskustelua että valideja tutkimustuloksia, sitä paremmin on mahdollista tukea ratsastusurheilun kehittymistä kaikille osapuolille edullisempaan suuntaan. Sillä välin jokainen voi kokeilla laittaa suuhunsa suuontelon täyttävän kovan esineen, vetää nahkavyön tiukasti leuan alta pään ympärille – kahdesti, jos haluaa tilanteesta autenttisemman – ja lähteä 30 kilon köykäinen reppu selässään 15 kilometrin hölkkälenkille.

~HelKil~

Kuva Pixabay

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti