16. toukokuuta 2019

100 sanaa

Loppunut


Olen pysähtynyt.

En pääsisi liikkeelle enää vaikka haluaisin.

Taivaalta tippuu vettä. Mutta mitä sitten kun se loppuu? Kuivuus, kuivat huulet, kuivat silmät. Sohvaan kiinni kuivuneena.

Kun tarvitsisi juosta sateessa, mutta ei pääse edes postilaatikolle. Juuri ja juuri keittiöön, jääkaapille.

Joka on valitettavasti täysi.

Ei mitään syytä lähteä ulos, ei edes kauppaan. Olisivatko suodatinpaperit loppu? Ei, niitäkin on melkein täysi paketti. Samoin vessapaperia. Talouspaperia. Paperinenäliinoja.

Valkoisia, kuivia.

On lämmintä, on televisio, on tietokone. Jatkuva tietovirta. Hylly täynnä kirjoja, kirja täynnä sanoja.

Niin että mikään ei lopu kesken. Paitsi sade.

Paitsi minä.

Mirjami Sirén


Erik ei ollut vieläkään varma, mitä ajattelisi. Itse Saatanako olisi kaikilta kiireiltään vaivautunut hukuttamaan piian? Sen sijaan, Erik ajatteli, tuntuisi järkevämmältä, että piika oli yksinkertaisesti vanhuuttaan väsynyt elämäänsä ja yksinäisyyteensä, ja päättänyt lopulta päivänsä omin käsin.

Erik oli rykmentin välskärin kisällinä ollessaan nähnyt useita itsemurhia, joten hän ei moisesta juuri enää hätkähtänyt, mutta hän ymmärsi, että Järvelän vanhapiian kohtalo oli järkyttänyt ihmisiä Siikajoella. Siellä, kuten tälläkin pitäjällä, asui jumalaapelkäävää väkeä, eikä moni asia ollut heille hirvittävämpää kuin jumalan suurimman lahjan, oman elämän, hylkääminen. Yhtä hyvin olisi saattanut sylkeä kaikkivaltiasta kasvoille.

Lauri Lehto


Liisa katsoi isää. Paidassa kuulsi vanhan ruokatahran rasvat, ja sukat roikkuivat kolme senttiä liian pitkinä yli varpaiden. Isällä taisi olla vaihteeksi se päivä, jona ei itsestä eikä muista huolehdita. Liisa kavahti. Juuri tätä näkyä hän oli aina yrittänyt paeta. Juuri näistä päivistä hän oli halunnut pois heti lukion päätyttyä niin kiivaasti, että lähdön jälkeen yhteydenpito oli rajoittunut lähinnä joka kuukauden ensimmäisen sunnuntain vaisuihin puheluihin ja satunnaisiin juhlapyhien kohteliaisuuskäynteihin. Eihän pitkää koulutusta ja julkista uraa suunnitteleva nuori voinut jäädä lunastamaan verenperintöään tällaisiin paikkoihin. Eihän lapsen tarvinnut rakentaa elämäänsä ihmisen rinnalla, jota koko kylä puhutteli julkihullukseen.
-    Olet hankkinut uuden auton, isä töksäytti.
-    Markku sen osti.
-    Kiiltävä on, hyvässä maalissa.
-    On, on kiiltävä ja hyvässä maalissa, mutta lämpö ei tahdo pysyä sisällä. Myyjän mukaan tiivisteissä on jokin tyyppivika.
-    No ei se Markku lähtenyt mukaan?
-    No eihän se. Antoi kuitenkin auton ottaa, Liisa esitti siihen sävyyn kuin asiasta olisi käyty keskustelua.   

Marita Utunen


"Onko mitään surullisempaa kuin juna, joka seisoo sateessa? Se ei pääse turvaan kylmyyttä ja kosteutta, mutta samaan aikaan sen täytyy lämmittää matkustajia. Se tuntee, miten ihmiset keskustelevat sen sisuskaluissa. Nauravat ja katsovat kaihoisasti sateeseen kylkiluiden lomasta. Haluaisivat tanssia vesipisaroiden rummuttaessa niskaan. Ihmiset romantisoivat niin kamalasti asioita, joita eivät juuri sillä hetkellä voi kokea. Ja kun kokemus on annettu elettäväksi, kitistään kylmyydestä ja siitä, miten kosteus kihartaa suoristetun tukan. Mikään ei koskaan riitä sellaisenaan. Eikä juna ehkä ihmisenä sen parempi olisi. Seisoisi surullisena sateessa niin kuin keuhkosyöpäinen leski. Romantisoisi luonnon kyyneleitä, kun ei sen runtelemaksi ehtisi."

Karoliina Kokko


"Ihminen on varsin moraaliton olento. Se, mitä näemme peilissä, on vain heijastus pintaa. Sisimmissämme vellovat syvät vedet, toisten aaltoilee hallitsemattomasti, toisten järvi on peilityyni. Sitten on niitä, joiden pinta on säröjä täynnä. 

Näin ajatteli Julia istuessaan ikkunansa edessä. Ulkona jyrisi ukkonen ja pilvet olivat mustaakin mustemmat. Yhtä tahraiset kuin hänen vaatteensa, likaiset kuin hänen sielunsa. Salamat välähtivät hänen silmissään. Sielunsa paloi.

Kun muut olivat lähteneet lomalle, Julia joutui jäämään hoitoon. Toipuminen takkusi, lääkärit olivat turhautuneita.

He eivät ymmärrä mitään. En anna heidän manipuloida itseäni. Minä tiedän olevani oikeassa. Kukaan ei voi satuttaa minua enää. 

Terävät sirpaleet voivat olla todella tappavia."

Heidi K.


Juuret

 

Puun kasvot kääntyvät kohti nousevaa aurinkoa, aukeavat silmut seurustelevat lintujen kanssa. Vihreän lomassa lintujen pesät, elämän kehdot.

Elämä hiipii juurissa, ne hivuttautuvat toisinaan syvälle, toisinaan kulkevat pitkin maanpintaa. Elämän salaisuus, pienet juotavat maanpisarat, tuoksuva maanleipä. Puun suonissa juoksee verenä mahla. Juurien varaan rakentuu puu, ojentaa taivasta kohden pitkät sormensa.

Perhoset leijuvat lähellä juuria, ruoho verhoaa ruskeat jalat, kukat korottavat päänsä.

Elämä on salassa juurissa ja kuitenkin runsaana vihreänä pilvenä.

Ilta kävelee metsän ylle, sininen valtaa koko maiseman, puut toistavat syviä sävyjä. Sinisen hiljalleen kadotessa puu haukottelee, oksat värisevät hetken. Yön viitan alla juurien hengitys.

Näkeekö puu unta? Mistä se uneksii? 

Annika Kaarlela


Pariisista, sietämättömästi

 

Unissa kellot eivät toimi. Yritin kerran ostaa pääsylippua taidemuseoon ranskalaisesta automaatista, mutta en voinut, koska olisi pitänyt valita kellonaika ja numerot olivat sulaneet. Se oli turhauttavaa. Huomaamattani kuollut, mistä sen huomaa, ja koska sen huomaa. Turhaudunko silloinkin? Kellonajoilla on väliä. Huomaamattani kuollut. Jos sen huomaisikin, vaikka siitä, että tiet vaihtavat paikkaa. Se ei useinkaan häiritse suunnistamista, sillä jos tietää mitä reittiä kulkea, ei ole niin väliä sijaitsevatko oikeat kadut aina samoissa suhteissa toisiinsa. Kyse lienee itseluottamuksesta. Pomppaan eteisen Ikea-pariisi-julisteesta Bastillen maanalaisia portaita pitkin aukiolle, ja osaan siitä kyllä tien. Mutta mitä tekisi, kun huomaisi? Sille tuskin voisi siinä vaiheessa enää juuri mitään. Kuolleilla ei ole velvollisuuksia, ainoastaan harrastuksia, joten tuskin se olisi niin karmeaa kuin väitetään.

Pinja



Elämän lotto

 

 – Yksi rivi riittää, kiitos vain, ei jokeria. Vai josko sittenkin?
      – Laitetaan se jokeri vielä ja otetaan tuosta yksi ässäarpakin, vaimolle tuliaisiksi.
Mies sanoo.

Miten kävisi jos vaimo arvasta jotain voittaisi, jättäisikö minut? Vaikka enhän minä rikas ole nytkään ja silti se seurassa viihtyy. Hyvinhän meillä sujuu tämä arki ja se on tärkeintä. Miestä hymyilyttää.

Ei kyllä minä jätän arvan antamatta, ettei vain tule ongelmia. Mitä minä mietin? Hulluja.

Mies saapuu kotiin ja astuu eteiseen. Vastassa on keltainen post-it viestilappu, joka kohteliaasti ilmoittaa vaimon muuttaneen pois kotoa.
     – Aina ei voi voittaa.

Henna Ryynänen


Onko mitään surullisempaa
kuin juna, joka seisoo sateessa? 

 

Sade verhoaa laakson ja vuorenhuiput kätkeytyvät sumuun. Kosteus tiivistyy vaunun ikkunoiden pieliin ja leviää siitä huuruksi.  Liikemies nostaa katseensa tietokoneestaan, vilkaisee kelloaan ja yrittää nähdä ulos. Nuoripari hellittää toistensa syleilystä, tyttö korjaa hämillisenä hiuksiaan.  Keski-ikäisten naisten seurue, joka vielä äsken puheli iloisesti, on hiljentynyt. Konduktööri kulkee  hätäisin askelin vaunun läpi.


Keskustelu kiihtyy. Äsken vielä tuntemattomat kanssamatkustajat alkavat tuntua läheisiltä, tovereilta. Oliko kuulunut tömähdys? Kyllä, ihan varmasti. Olisiko se jokin eläin, ehkä hirvi?

Kauankohan tässä vielä seistään.

Vai olisiko se kenties ihminen. Niin, kyllä sekin on mahdollista. Oliko hän ehkä se matkustaja, joka ainoana jäi  pois äskeisellä asemalla. Niin sen täytyy olla, ilman muuta.

Pisarat rummuttavat ikkunoita, veturi ja vaunut kiiltävät.

AKK

 

Tuskallinen päätös 

 

- Lapset pitää lähettää Ruottiin syömään kunnollista ruokaa. Kun sota on ohi, he tulevat takaisin terveinä ja hyvinvoivina, Marialle on sanottu.

Mitä pitäisi tehdä? Marian rintaa puristaa. Hän katsoo lattialla leikkiviä lapsiaan. Miten heidän käy, jos he jäävät Ouluun? Kuoleeko koko perhe nälkään vai tapaako pommi?

Marian käsi vapisee, kun hän allekirjoittaa suostumuksen lastensa lähettämisestä Ruotsiin. Lastensiirtokomitean nainen sanoo lasten tulevan takaisin heti, kun olot Suomessa vakiintuvat.


Helmikuun kuudes 1942 on pakkasperjantai. Marian rintaa raastaa tuska. Silmäkulmista putoilevat kyyneleet jäätyvät poskille. Olisiko sittenkin pitänyt yrittää jatkaa arkea pitämällä perhe koossa? Maria ristii kätensä ja lähettää rukouksen: pidä huolta lapsistani.

Ritva-Liisa Niskanen


Tumman veden lapsi

 

Kevät teki tuloaan voimalla, pieni koski saunan takana kuohui ja vaahtosi, jääkokkareet kiisivät tummissa pyörteissä liukuen sitten kivikosta kohti tyynempiä vesiä. Maisa nosti pyykkiä narulle, lakanat lepattelivat taivaan sineä vasten kuin joutsenen siivet. Poika kurkotteli rantakivillä ja heitteli käpyjä virtaan. Jaloissa repsottivat isoveljen saapikkaat, karvalakki riippui toisella korvalla, kun poika intoa täynnä seurasi heittämiensä käpyjen villiä koskenlaskua.

Yhtäkkiä poika käänsi kevätauringon päivettämät iloiset kasvonsa kosken pauhusta kohti äitiään ja kysyi:
─ Muistatko äiti, kun minä olin veen alla? Kun minua ei löyvetty. Se vesi oli niin mustaa ja kylmää. Lakana putosi Maisan kohmeisista käsistä huhtikuun ohueen pitsihankeen.

Varpu


 Vastauksia Nerudalle

 

›› Minä teen ihmisille suuren ekosysteemipalveluksen ››, julisti aurinko.
›› Minä teen ihmisille tärkeän fotosynteesipalveluksen ja lisäksi uhraan ruumiini ››, tiesi viljantähkä.
›› Minä teen ihmisille tärkeän tuotantotaloudellisen palveluksen››, totesi mylläri.
›› Minä teen perheelleni oivan lisäarvollisen ja kulttuurisen palveluksen››, ylpeili isäntä.
›› En voi valikoida peltoja, joille paistan ››, se tunnusti.
›› En voi valita, minne kasvan tai kuljen››, se puolustautui.
›› En voi valita, kenen jyviä jauhan››, hän selitti.
›› En voi päättää, mistä leipäjauhoni hankitaan››, hän myönsi.
›› Mitä leipä edes on? ››
›› Minut kasvatetaan, puidaan ja murskataan, mutta kuka minä olen? ››
›› Tämähän on laillisesti harjoitettava elinkeino? ››
›› Minäkö kieltäytyisin tehtävästä? ››

Henni

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti